Avioero ja erilleen muutto.

Voisitko ihan lyhyesti kertoa, miksi erositte. Kun kuitenkin sanot, että viimeiseen asti teitte kaikkea samaa kuin koko aviolittonne ajan.

Siis muutama syy, ole ystävällinen.

Hienoa, että eronne on sujunut erinomaisesti. Silti epäilen, että kirjoituksestasi puuttuu osa totuudesta. Jotain sellaista mitä et halua tai osaa ajatella. Eron ei tarvitse olla aina riitaisa ja verinen. Siihen liittyy kuitenkin aina jotain muuta kuin pelkkä rakkauden vaihtuminen syväksi ystävyydeksi.

Yleensä sopueroissa ikävimmät tunteet iskevät täydellä teholla vasta sitten, kun toinen on "eronnut enemmän". Kun toinen ei enää halua nähdä tai exänsä soittelevan päivittäin tai edes kerran viikossa. Tai kun toinen löytää uuden kumppanin.

Seurustelin aikoinaan muutaman vuoden, parikymppisenä - miehen kanssa, joka on edelleen hyvä ystäväni. Olemme tunteneet toisemme yli 30 v. Tämä mies on eronnut aikanaan kahdesta liitostaan, minä yhdestä. Minulla on myös toinen hyvä miespuolinen ystävä vuosien takaa - hänen kanssaan en ole koskaan seurustellut. Exän kanssa en ole väleissä.

Nykyisen miesystäväni on ollut vähän vaikea sopeutua miesvoittoiseen ystäväpiiriini. Joskus ennenmuinoin alkaessani seurustella exän kanssa, minulle oli erittäin tärkeää, että hän hyväksyy silloisen entisen miesystäväni. Hän hyväksyikin, oikein hyvin. Luulin, että se oli hyvä asia, mutta nyt ajattelen, ehkei sittenkään.

Olen viime vuosina pohtinut paljonkin rakkauden ja ystävyyden välistä eroa - ja vuosi vuodelta olen enemmän ymmälläni :D. Nyt mietin enemmän kuin koskaan aiemmin, että hyvä ystävyyssuhde toiseen sukupuoleen aivan väistämättä vie panoksia pois parisuhteesta. Näin tapahtuu, vaikkei sitä haluaisi. Harva sen myöntää.

Eroomme ei todellakaan liity mitään draamaa. Suhteesta oli vain kadonnut se tietty tunne ja ilman sitä tuntui kummastakin väärältä jatkaa. Moni sanoo että tuohan on sitä normaalia arkea, no joillekin se on sitä mutta se ei riittänyt meille.

Tulemme aina kuulumaan toistemme elämään jollain tavalla. Yhteydenpito tulee varmasti muuttumaan ja vähenemäänkin ajanmyötä ja viimeistään silloin kun toisen elämään astuu uusi läheinen. Tällöin täytyy kunnioittaa uutta parisuhdetta mutta myös uuden kumppanin tulee ymmärtää että meillä on takana 15 yhteistä vuotta joita ei voi pyyhkiä pois eli saatamme joskus soitella toistemme kuulumisia.

Täytyy sanoa että sain elää 15 hienoa vuotta hienon miehen kanssa. Toivon kaikkea hyvää hänelle, hän tekee jonkun naisen hyvin onnelliseksi.

Niin, saattaa olla, että kun toinen, esim. miehesi, löytää uuden naisen, joka vie jalat alta, et enää kuulu lähipiiriin. Mies on silloin elänyt sinut loppuun. Tai sitten uusi nainen ei suostukaan noin läheiseen ystävyyteen eksän kanssa - tai ei minkäänlaiseen.

Tilanne voi vasta silloin iskeä sinulle päälle toden teolla. Huomaat, että ero on lopullinen - myös ystävyyssuhde. Jos mietit tarkasti, voit huomata itsessäsi ja ystävyydessä sovitussa erossa jotain sellaista, mitä et huomannut ensi viestiä kirjoittaessasi.

Paljon riippuu myös siitä, onko teillä pieniä lapsia. Et maininnut lapsista tai iästänne mitään.

Ja vielä: Minulla on tuollainen vuosikymmeniä kestänyt suhde ensimmäiseen mieheeni (kihlattuun). Salassa me joudumme ystävyyttämme vaalimaan. Totta puhuen, aikaa sitten huomasimme, ettei kyse olekaan ystävyydestä. Rakastamme toisiamme. Ero ei vain enää ole mahdollinen. Teemme näinkin väärin kaikille muille kuin meille kahdelle.

Vain te kaksi.

Niinhän sinä luulet.

Hmm. Minua ainakin ahdistaa jo ajatus joutua eroon hyvästä ystävästä. Ei ole ollut mitenkään helppoa, kun ystävä tai itsekin on muuttanut vuodeksi tai piemmäksikin aikaa ulkomaille - tai pääkaupunkiseudulta Keski-Suomeen :).

Joudun liikutuksen kyynelten valtaan jo silloin, kun varsin uusi ystävä lähtee työpaikaltani uusiin haasteisiin, toiseen firmaan.

Nyt kun kirjoitit noin, niin tunnen itseni lopulta varsin onnelliseksi: sain erota riidoissa :D. En olisi mitenkään kestänyt sopueroa ystävästä. Etenkin jäin miettimään kohtaa "Meillä oli hauskaa". Miten voi olla hauskaa? Miten erotessa voi unohtaa eron?

Kuten sanoin voi olla että olemme ystäviä lopun elämäämme tai sitten emme. Molempien on annettava tilaa uudelle suhteelle. On hyvin mahdollista että joko hänen tai minun uusi kumppani ei katso suopealla silmällä ystävyyssuhdetta exään. Sitä kun ei voi tietää ennen kuin se tilanne on edessä. Voihan se olla että ystävyytemme kuolee ihan itsestään ajan kanssa.

Tämä tapa erota oli meille se oikea. Molemmat saimme rauhassa valmistautua erilleen muuttamiseen sillai pehmeesti. Kumpikaan ei toivo toiselle pahaa vaan hyvää. No exä on tulossa kahville.

Kuten edelläkin olevista kirjoituksista huomaa saan osakseni ihmetystä ja oudoksuntaa koskien eroa. Voi kahdella ihmisellä olla silti haukaa yhdessä vaikka se rakkaus on kuollut. Se ettei enää tunne vetoa toista kohtaan ei tarkoita sitä että toista tarvitsee ruveta inhoamaan. Kun ei enää tunne toiseen vetoa henkisesti eikä fyysisesti niin miksi jatkaa sellaisessa liitossa, olemme päälle kolmekymppisiä. Puhuimme asioista ja kuuntelimme toisiamme, näistä kiteytyi päätöksemme jatkaa erillämme. Tiedostamme molemmat hyvin että olemme eronneet ja olo on kummallakin haikea, mutta tieto siitä että ei se toinen ihminen mihinkää häviä. Ainakin viellä voimme käydä toistemme luona kahvilla, vain ja ainoastaan kahvilla.

"Kun ei enää tunne toiseen vetoa henkisesti "

Onpa kummallista ystävyyttä, jos ette tunne henkistä vetoa toistenne luokse. Ystävän kanssa on yleensä mukavaa juuri henkisellä tasolla.

Mitenkähän sinä määrittelet ystävyyden?

Olen ollut aina sitä mieltä, että eroja on lähinnä kolmenlaisia. Helpoimmalla pääsevät ne, jotka päättävät yhdessä erota. Oli syy mikä tahansa ja vaikka se ei olisi kummoinenkaan.

Vaikemman kautta mennään silloin, kun toinen on päättänyt erota, toinen ei. Se joka ei halua erota laittaa kampoihin minkä ehtii ja toinen vastaa samalla mitalla - välillä kääntäen veistä toisen haavoissa.

Kolmas, yleisin laji on se, että toinen haluaa erota, toinen ei. Erosta puhutaan pitkään, mutta mitään ei tapahdu aikoihin. Eikä mitään tapahdu koskaan ennenkuin eroa haluava hakee eroa yksin (yleensä nainen). Eroa ei haluava syyttää, on katkera, ilkeä ym Eroa hakenut huokaisee helpotuksesta päästessään viimein eroon. Jätetty katkeroituu lisää tai ainakin keksii jäynää jättäjälle. Se on parhaiten mahdollista lasten avulla.

Minä aloitin vuosi sitten suhteen miehen kanssa, jolla tällainen "ystävyys" oli rikkonut avioliiton.
Ex-vaimo roikkui miehessä "ystävyyden" varjolla viime kuukausiin asti, kunnes sanoin miehelle, että valitsee, minut tai "ystäväexän.."
No, unhoon jäi se entinen eukko ja koville tuntui eukolla ottavan, kun miehen puhelin pärisi yötä päivää eka viikot..
Mies ymmärsi kyllä vaatimukseni, olihan exästä tullut melkein riesa ja näytti, että mustasukkaisuuskin naista vaivasi.
Normaalin ystävyyden ymmärrän eronneiden välillä, mutta se pitää rajoittua tervehtimisiin kadulla ja lasten asioista sopimiseen sovussa, muu ei kuulu normaaliin eronneiden kanssakäymiseen, ainakaan meillä.
Mies ei ole kaivannut exänsä ystävyyttä pätkääkään, helpottuneelta pikemminkin vaikuttaa.

"Vaikemman kautta mennään silloin, kun toinen on päättänyt erota, toinen ei. Se joka ei halua erota laittaa kampoihin minkä ehtii ja toinen vastaa samalla mitalla - välillä kääntäen veistä toisen haavoissa."

Kategorioistasi minä kuulun tähän, mutta ei asiat mene aivan niin kuin kirjoitit. Ei ainakaan meillä. Olin se, joka ei halunnut erota. En kuitenkaan laittanut kampoihin, mutta toinen yritti silti ilkeillä. En lähtenyt juttuun mukaan niin lopetti. Hän halusi erota, mutta minä hoidin kaikki käytännön järjestelyt (ositus ym.) eli tein tilanteen hänelle helpommaksi. Hän ei osannut/halunnut hoitaa käytännön asioita. En vaatinut/rukoillut häntä kertaakaan jäämään enkä soitellut perään. Hän kävi aluksi usein etsimässä ties mitä tavaroitaan aamusta iltaan. Pakkasin lopulta kaikki hänen tavarat kerralla ja vein siskollensa, jottei hän enää kävisi. Hän kysyi silloin tällöin miten jaksan. Sanoin rehellisesti, että jaksan huonosti, mutta toivun ja uskon, että tästä seuraa jotain hyvää. Tuo oli ainoa mitä sanoin eli ei voi sanoa "kampoihin laittamiseksi". En pidellyt väkisin, vaikka sattui hirveästi. Erosta puolitoista vuotta. Sattuu edelleen, mutten itke perään. Itken yksin ja toivun vähitellen.

"Normaalin ystävyyden ymmärrän eronneiden välillä, mutta se pitää rajoittua tervehtimisiin kadulla ja lasten asioista sopimiseen sovussa, muu ei kuulu normaaliin eronneiden kanssakäymiseen, ainakaan meillä."

Tervehdin eksääni kadulla, mitään muuta ei ole. En laske tervehtimisen perusteella ystäväksi. Ystäviä halaan kadulla. Eksä ei ole enää kuin tuttava.

On mielenkiintoista lukea kirjoituksianne. Lähes kaikissa on oudoksuva ja "tuomitseva" sävy. Katsotteko siis että on väärin olla ystävä exän kanssa. Ei siis enää kutsua kahville vaihtamaan kuulumisia tai soittamista miten menee? Kaikki välit exän sukulaisiin on katkaistava koska ovathan ne exän sukulaisia? Eli nyt minun pitäisi kääntää aivotoiminta asentoon: olette eronneet eli et pidä mitään yhteyttä, muutut katkeraksi, itket, suret, teet surutyötä ja tietysti olet hirveän mustasukkainen kun ex löytää uuden? Ehei :) Kuten jo aikaisemmin mainitsin niin siinä vaiheessa kun toinen löytää uuden kumppanin tilanne varmasti tulee muuttumaan. Mutta silloinkin on hyvä muistaa että se exä tulee aina olemaan olemassa. En minä ainakaan halua unohtaa yhteisiä vuosia exän kanssa tosin en niitä jatkuvasti halua muistellakkaan. No yhteenvetona: rakastuimme tulisisesti ensi silmäyksellä, elimme yhdessä ihanat 15 vuotta, tunne hiipui, erosimme ja olemme nyt ystäviä (ainakin toistaiseksi muiden mielipiteistä huolimatta).

Khuvi & 'Vähitellen ehyt' -

mitkä oli teille niitä vaikeimpia tunteita joita eroprosessienne aikana jouduitte kohtaamaan?

Olen se eroa "haluava" osapuoli... yritän kovasti pysyä avoimena ja päästä erohaluistani syvään selvyyteen ja välttää tekemästä jotain peruuttamatonta 'vääristä syistä'. Meillä on kuitenkin niin paljon hyvää...

Haluaisin, että mies olisi jotain erilaista, mutten halua antaa hänelle jotain listaa, että tee näin ja näin sitten kaikki on ok - menettäisin kunnioituksen häntä kohtaan ja minulla on todella tärkeää tuntea, että suhteessa on kaksi itsenäistä henkilöä. Seksi hänen kanssaan ei kiinnosta. Hmmm, keskeneräisiä ajatuksia ja pohdinta jatkuu...

Hei. en tiedä elämäsi,mutta olen lähtenyt rakkaudesta miehen mukaan ja rakentanut talot ja vieraassa paikakunassa rakentanutyhdessä,.Alkoholi on vienyt miehen kädentaitajan ,mutta hän nyt 60 ja yritän auttaa vaikka joskusitkettää vankina olo.