Oon 16-vuotias tyttö ja oon urheillut koko elämäni paljon, nyt viime syksynä kuitenkin lopetin harrastukseni koska se vei liian paljon aikaa ja stressas mua(vaativa laji jossa hoikkuus ns. tärkeää). Nyt on melkein vuos mennyt lopettamisesta, enkä osaa päättää oonko lihonu vai laihtunu siitä kun lopetin. Joinain päivinä tuntuu kuin olisin laihtunut siitä paljon, toisina taas kuin olisin lihonnut aivan liikaa.
En tiiä mikä mulla on tai onko mulla mitään, mutta ei mun suhde ruokaan jne oo ihan normaali varmaan kuitenkaan. Koitan syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta toisinaan taas saan jonkun ahmimiskohtauksen ja syön herkkuja ihan hirveesti, koitan piilottaa sitä kavereilta. Sitten taas mulla on tullut tavaksi oksentaa etten lihois noitten kohtauksien vuoksi. Urheilen jonkun verran, mutta se on jäänyt nyt kiireiden vuoksi poissa..
Mun perhe ja läheiset on huolestuneita musta, jopa työkaverit on vitsaillen puhunu mun vähäisestä syömisestä. Mut sit toisinaan taas mun äiti valittaa mulle mun herkutteluista ja silleen..Tuntuu et haluisin jutella jonnekin ja saada apua,mut sit toisaalta haluan laihtua ja siks en halua apua vaikka jotain ongelmaa tässä olis! Herkuttelut mun pitäis varmasti jättää pois, mut en pysty siihen...
En tiiä mikä mulla on tai onko mulla mitään, mutta ei mun suhde ruokaan jne oo ihan normaali varmaan kuitenkaan. Koitan syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta toisinaan taas saan jonkun ahmimiskohtauksen ja syön herkkuja ihan hirveesti, koitan piilottaa sitä kavereilta. Sitten taas mulla on tullut tavaksi oksentaa etten lihois noitten kohtauksien vuoksi. Urheilen jonkun verran, mutta se on jäänyt nyt kiireiden vuoksi poissa..
Mun perhe ja läheiset on huolestuneita musta, jopa työkaverit on vitsaillen puhunu mun vähäisestä syömisestä. Mut sit toisinaan taas mun äiti valittaa mulle mun herkutteluista ja silleen..Tuntuu et haluisin jutella jonnekin ja saada apua,mut sit toisaalta haluan laihtua ja siks en halua apua vaikka jotain ongelmaa tässä olis! Herkuttelut mun pitäis varmasti jättää pois, mut en pysty siihen...
Vastaukset 2
Vanhimmat
"enkä osaa päättää oonko lihonu vai laihtunu siitä kun lopetin. "
Ei sitä päätetä, vaaka ja mitat sen kertoo.
"Joinain päivinä tuntuu kuin olisin laihtunut siitä paljon..."
Miksi mietit sellaisia oletko laihtunut vai lihonnut, jos kyse ei ole enemmästä kuin esim. 10 kilosta?
"Koitan syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta toisinaan taas saan jonkun ahmimiskohtauksen ja syön herkkuja ihan hirveesti, koitan piilottaa sitä kavereilta."
Eli syöt makeata nälkääsi, koska et pysty syömään kuitenkaan lämmintä ruokaa/normaalia ruokaa. Ja ilmankaan et pysty olemaan.
"koitan piilottaa sitä kavereilta"
Eli sinulla on syömishäiriö, ei normaalisti piiloteta ruokaa/makeisia. Sama se on alkoholistilla mikä piilottaa pulloja.
"on tullut tavaksi oksentaa etten lihois noitten kohtauksien vuoksi."
Eli siis sinulla on todellakin syömishäiriö. Normaali ihminen ei ikinä oksenna ruokaansa!
Hyvä että on ystävät/perhe tukena. Pidä mielessä että syömishäiriö on sairaus, ei sitä kukaan tahallaan itselleen tee. Joskus se voi syntyä huonosta itsetunnosta,stressistä, elämän muutoksesta(Kuten tuon liikunnan pois jäänti, korvaat sitä hyvää oloa makeisilla.)
"toisaalta haluan laihtua ja siks en halua apua vaikka jotain ongelmaa tässä olis!"
Ja tekstin alussa kirjoitit ettet edes tiedä oletko lihonnut vai laihtunut siitä kun lopetit urheilun. Mitenkä olisi että sinulla on syömishäiriö, Omakuva(Se miten itsesi tiedostat on vääristynyt) ja osittain siksi et edes pysty myöntämään syömishäiriötä/ et edes halua hyväksyä tätä mahdollisuutta.
Apua tarvitset, mene vaikka terveydenhoitajalle ja kerro tilanne, niillä kun on vaitiolovelvollisuuskin. Äidille kannattaa kertoa myös, kyllä äidit ymmärtää ja auttaa, ei kyse kuitenkaan ole maailmanlopusta. Vaikka se vaikeaa onkin kertoa, mutta kun se on kerran tehty niin helpottaa.
Tiedän, mistä puhut. Ajauduin itse anoreksiaan siinä suunnilleen sinun iässäsi, kun lopetin urheiluharrastukseni, jossa ylikorostettiin hoikkuutta (tai pikemminkin laihuutta). Ajatukset olivat ihan sekaisin, kun täytyi ensi kertaa alkaa katsoa, mitä pistää suuhunsa. Ennen oli voinut syödä turvallisin mielin, sillä tiesin kuluttavani kaiken pois runsaalla liikunnalla.
Mikään ei pelottanut niin paljon kuin lihoaminen. Päähäni kun oli vuosien mittaan iskostettu ajatus "täydellisestä" vartalosta (= sairaan laiha). Koin ulkopuoleta myös jonkinlaista painostusta, sillä kaikki povasivat, että tulen lihoamaan. Taisi jokunen mainitakin, että täytyypä minunkin alkaa katsoa, mitä pistän suuhuni. Se loi eräänlaista kiukkua ja näyttämisen tunnetta. En halunnut menettää sitä, mitä olin saavuttanut. Siitä se sitten lähti.
En halua, että sinäkin (tai kukaan muukaan) joudut kokemaan saman. Hae siis ihmeessä apua nyt ajoissa! Älä ole liian ylpeä, niin kuin itse olin. Tiedostin ongelman, mutta en osannut enkä halunnut hakea apua. "Muutama kilo ja sitten lopetan", perustelin itselleni. Mutta nälkä kasvaa syödessä, vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa, että syömättä! ;)
Tämä on siis vakava asia, jonka kanssa ei kannata leikkiä. Olisi hyvä, että pääsisit purkamaan ajatuksiasi jollekin. Omassa päässä ne vain kasvavat suuremmiksi möröiksi. Toisin kuin sitä helposti ajattelee, niin eivät ne muutamat kilot tee sinua yhtään sen onnellisemmaksi - päinvastoin!