en ole

en myöskään, pakollinen, soitan joskus ja kysyn mitä kuuluu ja kerron mitä meille kuuluu ja siinä se, eipä meillä muuta, enkä anna puuttua asioihin, kannan toki saa sanoa, mutta enpä välitä siitä, yritän tulla toimeen ja kannattaa
pitää edes jonkilaiset välit, kuitenkin mieheni äiti, se on tärkeä muistaa !!!!

Lopettakaa myös suhde omiin vanhempiisi ja sisaruksiisi. Elämäsi toimii sen jälkeen kaksinverroin onnellisimmin.
Ja piste.
Pysykää kaukana, ja suostitelkaa muillekin, koska olette näin mestarillisen viisaita.
Eläkää ja hankkikaa ihkaoma elämä.
Tämä on vastaukseni.

Appivanhempana pidin yhteyttä poikani perheeseen puhelimella silloin tällöin.
Koskaan ei sieltä päin puhelua kuulunut, joten olen lopettanut minäkin yhteydenpidon.
Hyvin menee. Omat elämät kaikilla.
Lapsenlapset kirjoittelevat joskus facebookissa kuulumisia.

Tilanne sopii meille.

Minä olin oikein tyytyväinen siihen ettei tarvinnut nähdä "appivanhempia" (avoliitossa) 5-vuoteen kun asuttiin yhdessä. Kerran nähtiin ja anoppi totesi, ettei halua minua nähdä ja hyvin sujui. Sitten saimme lapsen ja sen jälkeen on joutunut nähdä, valitettavan usein. Pitäisi joka viikko käydä heidän mukaansa siellä ja jos sattuu käymään kahden viikon välein niin hirveä valitus. Ja joka kerta saa kuunnella valitusta siitä kuinka tekee kaiken väärin ja kuinka lihava on. Toivoisin tilanteen palautuvan siihen, ettei "appivanhempia" tarvitsisi nähdä, mutta valitettavasti en voi riistää heiltä lapsenlasta enkä lapselta isovanhempia. Monella sekin tilanne tulee vastaan, että niitä kuitenkin joutuu nähdä.

Minä olen ajatellut tehdä ihan samoin. Monta mahdollisuutta olen appivanhemmille antanut mutta kun ainoa mitä sieltä saa on paskaa käteen niin mitä väliä. Hoitakoon mies suhteet omaan sukuunsa ja minä hoidan omaan sukuuni. Näillä mennään.

Koska se lapsi alkaa joskus kyselemään miksei näe toisia isovanhempiaan. Ja entä jos lapsi olisi halunnut luoda läheisemmän suhteen isovanhempiinsa jo pienestä lähtien? Appivanhemmat osaa olla tosi kivoja muita ihmisiä kohtaan ja ovat ihan hauskojakin, joten lapsella voi olla hauskaa heidän kanssaan. Eivät vain pidä minusta. Isoin tekijä on se etten kuulu heidän kirkkoonsa, eivätkä he saa minua taipumaan liittymään ja meitä menemään naimisiin. Ja sitten sitä valittamista tuleekin ihan joka asiasta, vaikkei olisikaan asiaa. Mutta noin muuten osaavat olla mukavia, jos vain elää heidän periaatteidensa mukaisesti.

Onko tuo jokin syy heittää katkoon yhdeydenpidossa.
Kerro hyvä ihminen suoraan heille, että sinulla on erilaiset näkemykset näissä uskonasioissa, eihän niistä tarvitse kiistellä. Kuten ei muistakaan asioista.
Teillä molemmilla on suu, jonka kautta kommunikoidaan ja järkevät ihmiset osaavat puha ilman syyttelyita tai loukkauksia. Jokainen saa tässä massa tuoda esiin oman mielipiteensä, mutta eihän se ole laki toiselle. Silloin viisas ihminen on sanottavansa sanaonut osaa joustaa asioissa. Kuten varmasti nuo appivanhampasikin.

Tiedän erään uskovan perheen, jotka työskentelevät paljon kirkon asioissa mukana, heidän oma lapsensa on eronnut kirkosta, eikä vietä kirkollisia juhlia. Häät maistraatissa, lapsen nimen antaminen vain paerilla maistraattiin. Silti he eivät ole lastaan hylänneet, kuten ei vävyäänkään. Vävynkin vanhemmat kuuluvat kirkkoon, lapsi ei.

Vierailevat hyvin paljon toistensa luona, sillä asia käsitelty ja siten poissa hankaamasta välejä.
On niin todella väärin erottaa lapset isovanhemmistaan. Kumpa järkikulta voittaisi tässäkin asiassa.

Niin taisin tuossa edellisessä jo sen tuoda esille, etten ole laittamassa yhteydenpitoa katkolle, enkä erottamassa lapsia isovanhemmistaan.

Ihan jo lähtien avioliitosta jankkaamisesta, olen sanonut, että ymmärrän sen että heille se tuntuu pahalta, kun uskovat mihin uskovat, mutta siitä huolimatta en aio toimia kuten muut haluavat vaan kuten itse haluan. Koska elämästä ei tule mitään jos yrittää vain toimia aina muiden tahdon mukaan, eikä heidän tahto ole sen tärkeämpi kuin muidenkaan, esim omien vanhempieni tai kenen tahansa. Pitivät puolen vuoden tauon ja valittivat sinä aikana avopuolisolleni asiasta ja painottivat, ettei minulle saa puhua siitä että ovat häntä painostaneet. Sitten jatkui taas minunkin osallani.

Eikä kyse nyt ollut pelkästään uskon asioista vaan siitä, että anoppi purkaa potutuksen minua kohtaan ihan joka asiaan. Miten lapsella voi olla noin paksut reidet (katsoo halveksuen reisiäni), miten olet voinut mennä ottamaan itsellesi noin lihavan naisen (avopuolisolleni ja olen ihan normaali painoinen), antaa kassillisen nutrilet pakkauksia, miten voit pukea tollaisia vaatteita lapselle (liian kalliita, aina muka liian vähän, liian lyhyitä, pitäisi käyttää pelkkiä bodeja, en olisi saanut ostaa eccon kenkiä, koska kuomat on niin paljon paremmat...), syötät vääränlaista ruokaa (lapselle ei saa antaa esim, lohta, katkarapuja, 11kk lapselle olisi pitänyt ruoka soseuttaa, 10kk lapselle olisi pitänyt juomavesi keittää...), liikaa leluja, ei saa antaa leluja joista lähtee ääntä, koira pitää lopettaa, koska lapsi saa bakteereita, lasta ei saa missään nimessä laittaa päiväkotiin (silloin kun oli vielä ihan pieni, eikä tiennyt kantaani), kun jäin hoitovapaalle lapsi olisi pitänyt laittaa päiväkotiin, koska kotona on haitallista olla, kun oltiin käyty hoitovapaalla ollessani avoimessa päiväkodissa, sinne ei olisi missään tapauksessa saanut mennä koska sieltä saa matoja, tauteja ja vaikka mitä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin jos jaksaisi. Ja tuosta päiväkoti jutusta käy varmasti hyvin ilmi kuinka joka asiassa on vain pakkomielle kertoa kuinka olen tehnyt kaiken väärin, ei sillä niinkään väliä mitä olen tehnyt.

Kyseessä ei edes ole hyväntahtoinen neuvominen, vaan sanomiset ovat muodossa "en missään nimessä hyväksy että lapsenlapselleni..." ja "teidän pitää muuttaa tapoja" "jatkossa sitten teette niin kuin sanon". Että sellasta.

Olen sanonut takaisin, antanut mennä ohi korvien. Mutta joka kerta tympii niin paljon, että se kerta tulee kun en sano fiksusti takaisin vaan räjähdän. Mutta onneksi lapsellani on hauskaa anopin kanssa.

No anopit puhuvat tällätavalla miniöilleen yleensäkin.. kuultu on monesti..

Ongelmaksi tämän tekee se että miniää ei kiinnosta kuunnella arvosteluja eikä neuvoja yms, menee maltti ja sitten alkaa riita. Anoppi saa kivittää rauhassa sopuisia miniöitä (kynnysmattoja), muttei niitä joilla on omakin mielipide. Näin..

Eikä järjellä ole tämän asian kanssa yhtään mitään tekemistä. Olisikin..

Mieluummin suhteet poikki kuin ainainen mielipaha.

Aivan oikein ettet halua tavata appivanhempia! Kumpa minäkin pääsisin joskus tuohon pisteeseen! En voi sietää heitä,koska he puuttuvat jokaiseen asiaan mitä meillä tapahtuu.Ja yrittävät ohjailla meidän elämää.Kännispäissään molemmat haukkuu ja joskus ovat tarttuneet minuun jopa kiinni.Pelottaakin.en haluaisi tälläistä henkistä ja fyysistä väkivaltaa.Minkäs voin kun asuvat naapurissa.Kohta lähtee tästä joko minä tai ne.Niitten olisi jo aika lähteä eikä puuttua poikansa perheen jokaiseen asiaan.