Avoparit kertokaa

Asia on niin että sinä näet maailman ja asiat vain oman mielesi suodattamana, muu on pelkkää hepreaa.

Minusta on vain oikein antaa lasten muokata elämä omakseen, sellaiseksi joksi he sen katsovat, vain näin itse tehdyssä elämässä säilyy mielekäs motivaatio ja löytyy aito onni.

Sillä mikään ei tässä kaikeudessa ole pysyvää, ainostaan muutos.

Valmiiksi tuotu ja maustettu elämä ei pitkässä juoksussa kanna muuta kuin katkeruutta patsitajiaan kohtaan.

No juuri siksipä en ole patistellut enkä kysellyt, ja olen antanut heidän muokata elämänsä omanlaisekseen. Hiljaa sisälläni surettaa kuitenkin, ihmettelen ja kipuilen itsekseni omaa luopumistani haaveesta että suku jatkuisi niin kuin se on kautta sukupolvien jatkunut tähän asti.

Ensimmäisenä tulee mieleen, että maailma muuttuu. Sinulle "Eri ikäisten suvun jäsenten yhteys antaa elämään sisältöä ja tarkoituksen", jollekin muulle elämän tarkoituksen antaa jokin muu. Itse asiassa aika monille elämän tarkoituksen nykyään antaa jokin muu, sillä ihan omaa lähiperhettä lukuunottamatta moni pitää varsin vähän yhteyttä muuhun sukuunsa. Osittain muutoksen syynä on tietysti maailman muuttuminen, ennen olivat suurperheet ja läheisesti yhtä pitävät suvut tarpeen ihan yhteiskunnan toiminnan kannalta (maaseudulla tarvittiin työlle jatkaja). Nykyään ihmisten elämä eriytyy, paikkakuntaa ja jopa maata vaihdetaan työn perässä paljon herkemmin. Ystävyyssuhteita muodostuu helposti muun kuin suvun ympärille, ja suvulla ei ehkä ole juuri mitään annettavaa henkilölle itselleen.

Puhumattakaan, ettei siitä ole vielä poskettoman pitkä aika, kun suurperheet ei olleet muotia vain oman valinnan vaan ihan käytännön syistä, tiedäthän, ei ehkäisyn keksimisestä niin kamalan kauan ole. Eli ehkei tämä "Ennen kaikki halusivat lapsia ilman muuta" ennenkään ollut kaikkien riemumielinen oma valinta vaan - sitä vain sattui, kun aviollista yhteiselämää harrastettiin.

"elettiin täyttä elämää ja vaikeuksia pelkäämättä"

Minusta tuntuu, että arvotat asiat niin, että jos omat lapsesi (tai muut heidän kaltaisensa) tekevät erilaisia valintoja kuin sinä olet tehnyt, se on "vähemmän". Se ei mielestäsi ole "täyttä elämää", vaikka se voi asianomaisille olla sitä hyvinkin. Pitäisikö sinun ainakin niiden omien lastesi osalta pyrkiä ymmärtämään, että heidän arvomaailmansa ja intressinsä elämässä voivat olla tyystin toisenlaisia kuin omasi? Ei parempia, ei heikompia, vain erilaisia. Minusta olisi hyvä aina pyrkiä noudattamaan joitakin vanhoja perinteisiä viisauksia, poimia se, mikä menneiltä ajoilta on hyväksi koeteltu. Yksi sellainen tulee mieleen tässä, jota ehkä voisit miettiä "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin".

Muuttaako naimisiin meno jotain? En usko, että siitä seuraa jotain uutta.

Itse en halua lapsia, en ole niistä ikinä ollut kiinnostunut.

Ymmärrän kyllä, että jotkut lapsia ja lapsenlapsia haluaa. Vieläkö nämä henkilöt ymmärtäisivät, etteivät kaikki halua. Ihmiset ovat erilaisia. Tuskin monellakaan on lasten hankkiminen siitä kiinni, että menetetään omaa aikaa huvitteluihin tai muuta. Sitä vaan yksinkertaisesti ei halua lapsia, ei tule sellaista tunnetta. Jos lapsen oikeasti haluaa, niin uskoisin että silloin on valmis luopumaan/vähentämään huvittelua tai muuta..

Menisin mielelläni naimisiin avomieheni kanssa, mutta minua ei ole kosittu.

Lapsia en halua siitä syystä että minulla on sairaus, jonka en halua periytyvän kenellekkään ja pelkään myös että se estäisi minua olemasta täysipainoinen vanhempi.
En myöskään usko että tämä maailma on enää hyvä paikka lapsille.

Ymmärrän hyvin aloittajan surun siitä ettei pääse vaariksi tai mummuksi. On kysymys samasta kuin lapsettoman suru siitä ettei koe vanhemmuutta. Joutuu luopumaan jostain mitä on halunnut tukevaisuudelta. Eihän se tarkoita suvaitsemattomuutta tai arvostuksen puutetta toisten päätöksiä kohtaan, kuten täällä jotkut asian tulkitsevat. Eihän kai suremisessa ole mitään pahaa, se on henkilökohtainen tunne ja surutyö tapahtuu yleensä asiasta puhumalla. Ihmettelen joidenkin aggressiivista suhtautumista. Miksi asialliseen kysymykseen täytyy vastata ilkeästi?

Kaikesta huolimatta, ehdotan aloittajalle että kuitenkin puhuisit lastesi kanssa ja kysyisit heidän suunnitelmistaan. On helpompi suunnitella omaa tulevaisuuttasi uusiksi, jos tiedät mitä on odotettavissa.

Emme halua avomieheni kanssa lapsia, koska meillä on erittäin ihanaa kahdestaan emmekä yksinkertaisesti halua lapsia perheeseemme. Lapsen pitäisi olla toivottu ja kaivattu, ja meillä lapsi ei sitä ole, ainakaan juuri nyt.

Kirjoitit, että ennen lapsia tehtiin niukkoihinkin oloihin. Ihan varmasti, mutta minä en haluaisi lapselle sellaista elämää, että koko ajan vanhemmat taistelevat rahasta. Meilläkin on se tilanne, että on asuntolainaa ja autolainaa ja miehellä konkurssiin menneestä firmastaan velkoja, joten yhtään ylimääräistä ruokittavaa suuta emme yksinkertaisesti voi ottaa kotiimme. Joudumme myös tekemään pitkiä työpäiviä lisärahan saamiseksi, joten sekään ei olisi lapselle oikein, että hän joutuisi olemaan tuntikausia erossa vanhemmistaan. Ei ole sellaista mahdollisuutta taloudellisesti, että jompi kumpi jäisi kotiin.

Joillain ihmisillä saattaa ollakin se, että ei haluta lasta elämään, koska se vaatii sitoutumista moneksi vuodeksi. Ainakaan minulla se ei olisi sellaisesta kiinni, voihan elämässä tulla vaikka mitä mihin joutuu sitoutumaan vuosikausiksi, kuten vaikka asuntolaina tai jokin krooninen sairaus.

Mutta yksi juttu mitä ajattelen, on se, että haluaisinko edes synnyttää lasta tänne nykymaailmaan? Maailmalla ja Euroopassa tilanne on mikä on, Suomi velkaantuu koko ajan, eläminen on täällä kallista, muut ihmiset voivat henkisesti pahoin jne.

Ja toinen juttu: toisten ihmisten lapset. On tietysti heitäkin, ketkä osaavat kasvattaa lapsensa hyvin, mutta valitettavasti on niitäkin, jotka eivät osaa. Olen sellainen ihminen, että stressaisin joka ikinen päivä, että kiusataanko minun lastani päiväkodissa/koulussa, milloin hän maistaa tupakkaa/alkoholia, pakottaisiko joku poika/mies pienen tyttöni johonkin sellaiseen mihin ei pitäisi jne. Näitä konkreettisia esimerkkejä, mitä oikeasti tapahtuu, saa kuulla lähes päivittäin, en ala niitä tässä luettelemaan.

Ja lopuksi yksi asia, mikä minua suunnattomasti ärsyttää ihmisissä joilla on lapsia: he usein sanovat, että ne ihmiset joilla ei ole lapsia eivät osaa joustaa yhtään ja ovat itsekeskeisiä. Eiköhän meissä jokaisessa ole jotain itsekeskeistä ja ainakin meidän työpaikallamme minä olen ainoa, jolla ei ole lapsia, mutta minä suostun tekemään lähes minkä homman tahansa ja olen jopa saanut henkilökohtaisen palkankorotuksenkin siitä, että olen joustava.

Onpas kerrankin paljon hyviä mielipiteitä ja asiallista keskustelua!

Minua itseäni on hämmentänyt se, että sellaiset ihmiset ovat arvostelleet naimattomuutta ja lapsettomuutta, jotka ovat itse avioituneet ollessaan raskauden puolivälissä.

Ymmärrän, että siihen maailmanaikaan ei ollut sopivaa saada lapsia naimattomana, mutta missä välissä nämä käytännössä pakon edessä naimisiin menneet pariskunnat käänsivät asian omaksi edukseen? Tiedän eräänkin liiton, jota ei olisi solmittu ellei lapsi olisi ilmoittanut tulostaan.

Ehkä tähän maailmanaikaan onni on sitä, että saa itse valita, miten elämänsä viettää. Enää ei tarvitse ottaa vastaan hurskastelijoiden näkemyksiä siitä, miten on oikein elää.

Noh siis sehän on vain hyvä, että kaikki eivät lisäänny.. Maailma kärsii jo ylikansoittumisesta!

Ensinnäkin,avioliitto on vain sopimus omaisuuden jaosta, ja lastenhoidosta, ei mitään muuta. Muuta merkitystä sillä ei ole, eikä tule olemaan.

Toiseksi, kaikki eivät pidä lapsista,ja monelle riittää että oman elämänsä pystyy tallaamaan läpi.

"Ennen kaikki halusivat lapsia ilman muuta", tämähän on silkkaa valetta. Naisilta ei paljoa kyselty, halusivatko lapsia vaiko eivät. Avioliiton sisäinen raiskauskaan ei ole ollut rikos kovinkaan kauan edes.

"Mutta se onkin sitten aika mahtava kokemus."-on vai? Serkkuni lapset on huostaanotettu, ja talo on ryypätty aikoja sitten. Mahtava kokemus vai?

"Miksi ette halua kokea kaikkea mitä elämä voi tarjota?"...koska totuuden nimissä on sanottava, että joku kärsisi tässä tapauksessa. Eli se lapsi. On parempi syntyä perheeseen, johon on toivottu. Eikä kenenkään pidä syntyä sen takia, että on tulevaisuudessa jollekin "vanhuuden ilo ja turva"..

:"Eri ikäisten suvun jäsenten yhteys antaa elämään sisältöä ja tarkoituksen."...tämähän on monesti silkkaa roskaa, sukulaiset ovat valitettavasti juuri niitä, joita emme voi valita-toisin kuin ystävät. Minulla on sisältöä enemmän kotivehkassa, kuin sukulaisissani. Pa**asakkia, ja kateellisia toisilleen.

"Voiko työura tai huvielämä olla todellakin niin antoisaa"...eli tulihan se sieltä-te ette muka halua neuvoa ketään, mutta kuitenkin arvotatte ihmisten tarpeet mielessänne...

Erikoista :o me , tai no ainakin meikäläinen meninaa hommata lapset ennen 30 ikävuotta.. ei se ihan niin oo kyl nykypäivänä kaikilla :/

Että niiden, jotka eivät halua lapsia tulisi sitten hankkia niitä lapsia?

Mikä idiootti.

Miksi näemme yhä niin paljon näitä omien lapsien surmaajia, jos kaikki rakastaisivat niin paljon omaa lastaan, vaikka alunperin eivät lapsista olisi edes tykänneet?

Turha se on esittää, että lapsen saanti tekisi ihmisestä jotenkin paremman kuin muista, tai että kasvattaisi ihmistä paremmaksi kuin lapsettoman. Oletko vielä hieno ihminen kun lapsesi kännissä ajaa jonkun kuoliaaksi tai osoittautuu muuten rikolliseksi?

Lapsen hankinnassa otetaan isoja riskejä. Ekat riskit ilmenee jo naiselle, terveys ja jopa henki. Lapsi voi syntyä vammaisena tai muuten 'vajaavaisena'. Lapselle voi esiintyä huonosta kasvatuksesta mielenterveyden ongelmia. Lapsi voi vammautua vielä syntymisen jälkeenkin.

Kaikki eivät vain halua ottaa sitä riskiä. Enpä ole kuullut montaa sukua, jossa suvussa päättäisi JOKAINEN lopettaa lapsien hankinnan.

Tuosta riskinotosta...
Elämähän on täynnä riskejä. Ihan kaikilla. Emme me tiedä huomista - voi tulla sairauksia, onnettomuuksia, konkursseja, ihan mitä tahansa epämieluisaa.

Mutta pitääkö sen takia, että lapsen saaminen tuottaa riskejä, kieltäytyä myös lasten mukanaan tuomilta mukavilta asioilta?

Kysykääpä joskus, mitä mieltä sellaiset ihmiset ovat, jotka kuin ihmeen kaupalla saivat lapsen, vaikka toisin aina suunnittelivat. Minun tuntemani ovat yli nelikymppisiä, jotka heräsivt lapsentekoon kovin myöhään. Onneksi hedelmöityshoidot ovat useita auttaneet.

Elämä ilman lapsia ei ole elämää sanan varsinaisessa merkityksessä.

hei. olen n23 ja minulla 2 rakasta lasta.

olen itse pohtinut joskus samoja asioita, en tietenkään omakohtaisesti vaan yleisellä tasolla. itse olen nimittäin jo pienestä pitäen tiennyt jollakin tasolla haluavani lapset hyvin nuorena, ja tuo lukum.2 ollut aina toiveissa. näen ainakin itse lapset ihmeenä.. ja vaikka raskausajat olivatkin rankat, nautin niistä suunnattomasti. koen että: mitä tämä elämä olisi, jos en kokisi elämän kasvamisen ihmettä.. ja etenkin koska olen nainen. ja olen myös aina ajatellut että mitä nuorempana, sitä paremmin sitä jaksaa touhuta lasten knssa ja jää myöhemmin elämässä aikaa muuhunkin.

koen ainakin oman lapsuuteni mielekkääksi.. oli sukulaislapsia kenen kanssa leikkiä jne. vanhempani tosin olivat eronneet jo ennen ekoja muistikuviani.. mistä epäilen ainakin itselleni tulleen tuo samainen "avioliitto on turha" ajatus. eli ehkä tuo avioliitto nähdään nykyään vain ikävänä velvoitteena ja avioero prosentteina/a. siksipä olemme mieheni kanssa sopineet että menemme naimisiin varmaan sitten kun ekat harmaat kurkistaa korvan takaa. eli se on minun ja mieheni välinen intiimi hetki.

palatakseni vielä siihen lapsi asiaan.. luulen noiden asenteiden muuttuneen ihan tämän nykymaailman media voittoisuudenkin takia. ei näit perinteisiä arvoja niin kunnioiteta. lapset vaan tarhaan jo yks vuotiaina..jopa pienempinäkin. nähään se elämän ja elämisen arvo hienossa talossa tai hienoissa autoissa. mietitään että: kerkeiskö sitä käydä enää kampaajalla tai kuntosalilla jos lapsi jaloissa. eli elämän ja elämisenarvot on muuttuneet. ihmisistä onsuoraansanottuna tullu itserakkaampia.. ei läheisrakkaita. miettiivät liikaa, ja siis näit turhanpäiväsiä asioita.. nojaa..
voishan tätä jatkaa loputtomiin.. mut kai se on se lisääntymisvietti häviämässä: kun mietitään vaan sitä että millaista se seksi on, eikä sitä,että mitä varten sitä oikeesti harrastetaan.

joo. ja kaiken pitäis nykyihmisille olla niiin helppoa ja ohjeistettua. vauvojenkin mukana käyttöopas jne. ei enään tervettä maalaisjärkeä.

nuori mutta ajatuksissa vanha.

Haluaisin minä ja olen aina halunnut, mutta mies ei halua. Hän ei halua, koska minulla on ennestään jo lapsia. Sen vuoksi hän ei halua yhteisiä lapsia ja koska hän ei halua yhteisiä lapsia niin hän ei halua avioitua.

kaikki eivät vain halua lapsia, niin yksinkertaista se on. miksi kaikkien pitäisi haluta lisääntyä? meillä on miehen kanssa yksi lapsi, mutta naimissa emme ole, emmekä mene(paitsi jos muutamme ulkomaille, se on siellä hyödyllisempää olla naimisissa). se avioliitto, ei se elämä siitä miksikään muutu. meille se avioliitto on vain paperi, ei mitään muuta. se ei muuta meidän elämää miksikään joten miksi pitäisi mennä naimisiin? en mene naimisiin senkään takia että "entäs jos tulee ero jne", ei kovin hyvin mene jos pitää mennä naimisiin sen takia että jos joskus erotaan.

myöskään enempää lapsia emme aio hankkia. yksi riittää meille. yksinkertaisesti emme tahdo olla lapsiin sidottuja koko loppu elämäämme. kuitenkin jos saisimme lisää lapsia ja viimeinen lapsi tulisi vaikka kun olen 37v, olen jumissa lapsen kanssa 55vuotiaaksi asti, eli kunnes lapsi on täysi-ikäinen. eipä jää paljoa aikaa siihen omaan "elämään" mitä voit tehdä ilman huolta ja miettimistä lasten hoidosta yms. nyt olemme ns.vapaita siihen omaan elämään jo 13vuoden päästä eli kun itse olen 38vuotias.

tuo järjestelykysymys nyt ei sovi kaikkiin. ehkä jos on sukulaiset, omat ja puolison vanhemmat lähellä, mutta entäs kun tilanne on se että ei ole tuota tukiverkkoa? minne laitat lapsen vaikka viikonloppureissun ajaksi? ei ole sitä mahdollisuutta meillä, pelkkä yhden illan hoito lapselle on suuri arvoitus että miten sen hoidamme, ei meillä ole varaa kalliisiin mll:n hoitajiin.

jokaisella on eri tilanne omassa elämässään, jos sinä olet sitä mieltä että lapset on parasta ja omasta elämästä viis, niin se on sinun mielipiteesi. ei kaikilla ole samaa mielipidettä. ei kaikilla ole myöskään lapselle hoitajia joka nurkan takana. me emme miehen kanssa ole käyneet edes ulkona syömässä kahdestaan 4vuoteen, sen takia kun ei saa lasta hoitoon. jos otettaisiin mll:n hoitaja niin sitten ei olisi varaa lähteä mihinkään.

jatkuu.. ja sinä sanot syyksi "vapaaehtoislapsettomuuteen" sen että tulet elämään elämäsi peläten kaikkea mitä pahaa tämä maailma lapsellesi tulisi syytämään.. no ehkä noin negatiivisella asenteella ei kannata lapsia yrittääkään.. siis kun on nykyään olemassa niitäkin ketkä haluaisivat lapsia, mutta eivät näitä saa. eli sanonpa vielä, lapset ovat maailman pieniä ihmeitä. ei täällä olisi mtn ilman lapsia.. kaikki muu on sitten hyvänä extrana. myös se hyvä seksi. elämä tulee jatkumaan myös meidän jälkeemme. toki jos haluaa luopua jo ihmiskuntamme tulev. toivosta niin.. älkää ihmeessä niitä lapsia yritäkään tehdä.

Mulla on sellanen työ, että näen lapsia viitenä päivänä viikossa (olen siis lähihoitaja joka töissä päiväkodeissa) ja jos vielä olisi omia lapsia niin huh huh... Toisekseen tää meidän kerrostaloasunto on aika pieni, että tänne mitään lasten pinnasänkyä tai hoitopöytää saisi mahtumaan. Eli toisin sanoen vauvakuume ei ole iskenyt ollenkaan ja ikää kuitenkin on jo se 29. Ehkä sitten joskus viiden vuoden päästä jos mulla ja mun miehellä on omakotitalo ja muutenkin vakityöpaikat voisi harkita lapsia. Lapset on vaativia ja tiedän tasan tarkkaan, ettei näillä näkymin mun hermot riittäisi työpäivän jälkeen hoitamaan omaa lasta. Ja kyllä päiväkotihommat on mun juttu, eli en siis tee näitä hommia ns. pakon edessä.
Avokki samoilla linjoilla, ei kiirettä lasten tekoon mutta jos lapsi ilmoittaisi tulostaan ei se hänelle olis kauhistus.

Ensinnäkin lapsia voi hankkia myös avoliitossa. Itse asiassa hommaan ei tarvitse edes parisuhdetta. Toisekseen, naimisissa voi olla hankkimatta/saamatta lapsia.

Omalta kohdaltani vastaan, että kumpikaan meistä ei halua lapsia, mutta ei se ole syy siihen, ettemme ole naimisissa. Jos haluaisimme lapsen, osaisimme kyllä toimia asian hyväksi ilman allekirjoitettua avioliittopaperiakin. Naimisiin menemme sitten joskus. Ookoo, nyt tiettyjen järkisyiden takia olisi hyvä olla aviossa, mutta ilmankin pärjätään ja minä olen sen verran vanhanaikainen, että haluan naimisiin romanttisemmasta syystä kuin asuntolaina.

Me emme siis halua lapsia, koska elämämme on hiton hienoa näin. Emme kaipaa mitään uutta. Meillä on kaksi koiraa, joihin voimme purkaa hoivaviettiämme. Ja jos mieli joskus muuttuu... no, se on sitten liian myöhäistä ja asian kanssa on elettävä.

Elämä voi olla hienoa ilman, että sitä elää lasten kautta. Uskalluksesta tai sen puutteesta ei ole kyse. Kyse on siitä, että meidän mielestämme jokaisella lapsella on oikeus syntyä tähän maailmaan haluttuna ja toivottuna, ja vaikka tiedämme, että pärjäisimme vanhempina mainiosti, emme voi tuota yhtä kriteeriä ainakaan nyt täyttää.

Ympärillämme on paljon lapsia, joiden kanssa vietämme mieluusti aikaa. Me lapsenvahtina annamme lapselle kaiken huomion. Meiltä löytyy leluja ja kirjoja ja oma huonekin lapsivieraille.

En usko, että ennenkään kaikki halusivat lapsia. Luulen, että lapsia tehtiin siksi, että a) se kuului asiaan ja b) ympäristön painostus riitti syyksi. Lapsia haluamaton nainen on edelleenkin jokseenkin tabu, mutta ainakaan meidän ei tarvitse pelätä syrjintää.

Rankkaa yleistystä pohtia jokaisen lapsettoman avoparin tilannetta yhdestä sapluunasta. Itse olen aina halunnut olla avioliitossa ja suurperheen äiti. Se on ollut lapsuudesta asti haaveeni.

Mitä elämä antoi minulle? Aivan toisenlaiset kortit. Sellaiset, joita et voi kuvitellakaan, jos elät sitä perussettiä eli mies ja 1,5 lasta, kultainen noutaja ja farkkuvolvo -elämää. Joskus hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita - ja aivan liikaa.

Ennen oli elämä tasaisen niukkaa, nykyään epävarmaa, joten olosuhteet perheen perustamisellekin kaiketi hiukan erilaiset.

Me olemme kaksin ja ainoa kaipaamamme vakuutemme toisillemme. Katsomme, ettemme tarvitse avioliittoa. Itse en ole 15 vuoteen kuulunut kirkkoon ja rinsessahäät on aina lähinnä huvittaneet minua, kuin myös miestäni.

Lapsia emme halua, koska meistä ihmisen jättämiä tuhoja on tässä maailmassa jo liikaa. Ja tottakai oma mukavuudenhalukin varmasti vaikuttaa.

Mutta näistä "puutteistamme" huolimatta olemme hyvin sitoutuneet perhe-elämäämme. Viihdymme kotona toistemme seurassa, koiriemme ja työn rytmittäessä arkeamme. Anteeksi jos pahoitamme kauhealla saamattomuudellamme mielesi, mutta olemme onnellisia näin -ja senhän pitäisi riittää :)

Olen ollut nykyisen mieheni kanssa vajaa viisi vuotta, joista olemme asuneet yhdessä kolmisen vuotta. MIehelläni on isot lapset, toinen kohta aikuinen. Itse olen 35 vuotias ja vielä olisi ehkä mahdollista saada lapsia. Mutta ei ole tullut sitä vauvakuumetta.

sisaruksia ja kavereita seuranneena, näen perhe-elämän melkoisen stressaavana ja rasittavana. Elämä pyörii pelkästään mukuloiden ympärillä.. yöheräämistä vauvan ja pienten lasten takia, pakkotahtinen päivärumba: ruokailut, kusetukset, paskatukset, vaipanvaihdot, pukemiset, pesyt ja jne. Pienet ja vähän isommatkin lapset vaativa jatkuvaa aikuisen läsnäoloa ja aina ovat jotain tarvitsemassa.. "anna mehua, anna maitoa, eiku vettä", en mä tätä halua, vaan haluan tuon".. lapset koettelevat hermoja ja ovat rasittavia.

Aikuisen osa on epäkiitollinen. Aikuisen tehtävä on vain täyttää lapsen tarpeita ja niitä riittää. Lapseet sairastelevat, lapset satuttavat itsensä, lapset tekevät vahinkoja.. he maalaavat seiniin, tuhoavat kännykän tai jotain muuta vastaavaa. Omia tavaroita pitää suojella lapsia ja lapsia pitää suojella, ettei he vahingoita itseään.

Ennenkuin lapsi pärjää itsenäisesti, niin se vie ainakin 20 vuotta. Lapsi on parhaimmillaan 7-11 vuotiaana. Sitten hänellä alkaa murrosikä ja se omanlaisensa helvetti vanhemmille. Murrosikäinen on iso ja vahva. Hän osaa puolustaa itseään niin fyysisesti kuin sanallisesti. HÄn haistattelee vanhemmilleen. Hän on epäkiitollinen. Hänelle ei kuulu mikään, mutta hän kyllä osaa vaatia. Pitää olla merkkivaatteet, mopoautot ja rahaa pitää tulla itsestään. Teini tuijottaa omaan napaansa, ketään muita hän ei näe.

Ennenkuin ihminen saa muksunsa aikuiseksi, niin kyllä hän käy läpi melkoisen prässin. Tämä prässi kitkee hänestä kaiken itsekkyyden. Vanhemmuuden roooli on enimmäkseen tosi epäkiitollinen suhteessa siihen mitä antaa ja mitä saa. Tottakai lapset osaavat olla ihaniakin, mutta kyllä se isänä ja äitinä oleminen on työtä.

Varmaan jokainen vanhempi katuu joskus, että on tehnyt lapset. Päällepäin esitetän kuintenkin jotain muuta. Kyllä se totuus on, että harva muistelee kaiholla niitä aikoja kun lapset olivat pieniä ja veivät kaiken ajan. Tosin ei ne isommatkaan lapset aina niin helppoja ole. Jos et ole osannut vanhemmuuttasi hoitaa kunnolla ja vaikka olisit tehnyt parhaasi, niin tenavastasi saattaa tulla huumenuori ja rikollinen. Sitä sitten vanhemmat suree koko elämänsä ja jatkavat lapsensa rahallista avustamista, koska eivät halua tämän päätyvän milloin mihinkin.. esim. kadulle kun ei ole asuntoa.

Vanhemmuus olisi parasta silloin, jos olisi niin rikas että olisi varaa palkata lastenhoitaja, joka hoitaisi lasta aina kun itse tarvitsee vapaata. Tietysti myös kodinhoitaja, joka hoitaisi kodinhoidon ja tekisi ruuan. Kyllähän hollywood tähtien kelpaa muksuja tehdä, kun voivat rahan avulla tehdä perhe-elämästä sata kertaa parempaa kuin tavis, jonka tarvistee raataa töissä, tehdä kotityöt ja sitten siinä sivussa hoitaa vielä muksut.

Nautin elämästäni näin..Minä voin tehdä mitä haluan ja mennä minne haluan. Voihan se olla että joku päivä mieleni vielä muuttuu, mutta juuri nyt tuntuu, että lapset ovat liian työläitä että haluaisin niitä omakseni. Lastenlapset ovat tietysti täysin eri asia ja minustahan voi tulla joku päivä vielä onnellinen "mummopuoli"

Kuulen usein ystäviltäni joilla on lapsia, kuinka lapset rajoittavat elämää. Ollaan niin väsyneitä, ettei jaksa käydä ulkona, ei jakseta siivota, ei edes kaupassa käydä. Yöllä pitää herätä pienen lapsen takia, neuvoloissa ja lääkäreillä pitää juosta vähän väliä. Lapsen kasvattaminen ja elättäminen maksaa. Omasta elämänlaadusta on tingittävä. Lapseen ollaan "sidottuna" 24 tuntia vuorokaudessa ja omaa elämää ei ole.
Niin usein tekisi mieli sanoa näille valittajille, että lapsia ei olisi tarvinut tehdä. Ja tällaiset asiat pitää ottaa huomioon ennen kuin lapsia edes harkitaan.

Ja nämä ovat sellaisia syitä, miksi minä ja mieheni emme halua lapsia. Ei ainakaan moneen vuoteen. Henkilökohtaisesti en tarvitse enkä halua lapsia, en halua että minusta ollaan riippuvaisia. Haluan elää omaa elämääni, enkä holhota jonkun toisen.

Te, jotka ette lapsia halua - miettikää mitä elämänne on sitten, kun olette vanhoja, ja ehkä se avomieskään ei enää ole rinnallanne.

Itsekkyys on kypsymättömyyttä.

Aloittajalle toteaisin, että maltahan vielä mielesi. Nykyään on varsin tavallista hankkia perhettä vasta reilusti 30 jälkeen. Toisaalta taas, mikäli lapsesi eivät jälkikasvua halua, sitäkin päätöstä pitää kunnioittaa. Heillä on siihen varmasti omat syynsä. Hyvät, perustellut tai pakon sanelemat.

Itse asun avoliitossa ja 30 pyörähtää mittariin kuluvan vuoden aikana. En ole koskaan tuntenut suurta kaipuuta hankkia lapsia, mutta olen siinä sivussa kuitenkin ajatellut, että alle 30-vuotiaana en siihen ainakaan ryhdy. Ja olen edelleen tyytyväinen päätöksestäni. Mielestäni en olisi ollut valmis vanhemmaksi aikaisemmin. Nyt henkinen tasapaino, kypsyys ja vastuullisuus alkavat olla sillä tasolla, että uskoisin voivani tarjota lapsille tervehenkisen äidin.

Henkisellä tasapainolla tarkoitan sitä, että olen sinut itseni ja elämäni kanssa. Osaan iloita elämän pienistä asioista ja jättää pienet murheet omaan arvoonsa. Rakastan itseäni ja siten voin elää myös iloista arkea puolisoni kanssa, kumpikin toisiaan arvostaen. Kypsyydellä taas tarkoitan sitä, että tiedän kuka minä olen, mitä minä haluan ja miten elän elämääni. On tarpeeksi vakaa talous ja "selusta" on turvattuna. Vastuullisuus taas ei tarkoita sitä, että saisi laskunsa maksettua ja ruuan pöytään. Se tarkoittaa sitä, että osaa ottaa itse vastuun omasta elämästään myös henkisesti. Olen itse oman onneni seppä. Voin omilla teoillani vaikuttaa ihmisten olotiloihin, mutta en ole vastuussa toisten onnesta. Kukaan ei myöskään ole vastuussa minun onnestani, paitsi minä itse. Ymmärrän tekojeni vaikutukset muihin ihmisiin ja tunnistan itsestäni virheitä. Osaan työstää niitä rakentavasti eteenpäin.

Toki elämä on yhtä oppimista ja matka on vielä pitkä. Mutta auta armias jos tämä tähän astinen henkinen kasvu olisi pitänyt tehdä samalla pientä lasta kasvattaen ja hoitaen. Ei siitä olisi mitään tullut. Toiset pystyvät siihen, minä en olisi kyennyt. Mieheni pystyi aika hyvin. Hän oli 20-vuotias saadessaan esikoisensa, mutta on siitä huolimatta kasvanut varsin tasapainoiseksi mieheksi. Vaan kyllä tässä meidän vuosien seurustelun aikana on silti käyty monia keskusteluja siitä, miten hänellä on oikeus ja mahdollisuus toteuttaa itseään, olematta millään tavalla huono isä samalla. Myös oman käytöksen suhde muihin ihmisiin, miten omat teot vaikuttavat ja mikä rooli on vuorovaikutuksella ja esimerkillä. Näistä on puhuttu paljon ja paljon on menty eteenpäin. Ja kun hän on oppinut antamaan itselleen anteeksi ja näkemään omat oikeutensa, hän on oppinut avoimemmin osoittamaan tunteitaan myös lapsilleen. Ei syyllisyyden tai hyvittelyn kautta, vaan aidosti rakastaen.

Tämän pitkän tarinan kautta siis yritän viestiä, että sinäkin viestiketjun aloittaja voit hyvinki saada vielä itsellesi ihania lapsenlapsia ja heidän onnellisia vanhempiaan. Se ei ole keneltäkään pois, että ihmiset rauhassa kasvavat ensin aikuisiksi, ja lisääntyvät vasta sitten kun tuntevat olevansa valmiita.

Itse vain jään sormet ristissä toivomaan, että se toivottu yhteinen lapsi meillekin jokin päivä suotaisiin. Se homma kun ei ole pelkästään omissa käsissä. :)

"Haaveena oli iso perhe ja suku iloksemme vanhuuteen asti, nyt on neljä lasta kolmenkympin molemmin puolin, kaikki pitkässä avoliitossa, ei häitä, ei lapsia. "



Älä nyt synkkyydeen vaivu! Aika moni hommaa lapset siinä 30-35 välillä, itsekin tulin isäksi vähän yli 3-kymppisenä.

"Ennen kaikki halusivat lapsia ilman muuta,"

Elä, elä, elä nyt. Oma kaveripiirini koostuu pääasiassa kolkyt-ja-risat-ihmisistä ja kyllä niistä ylivoimaisesti suurin osa on hankkinut lapsia. Ne, joilla lapsia ei ole, ovat selvästi vähemmistössä.

Eli toivossa on hyvä elää tämän asian suhteen.