Poikaystävän äiti

Vanhempana ihmisenä ihmettelen eniten varhaista pariutumisen tarvetta. En olisi mitenkään kyennyt sinun iässäsi roikkumaan yhdessäkään pojassa juuri kuvailemiesi syiden vuoksi ja tykkäsin muutenkin pitää hauskaa, matkustella ja tavata mahdollisimman paljon erilaisia ihmisiä (kuin myös harrastaa irtosuhteita). Enkä missään nimessä kadu ratkaisuani, koska tuntiessani lopulta oloni valmiiksi parisuhteeseen myös löysin sopivan puolison.

On aivan turha kuluttaa hyvää elämää odottelemalla, koska toinen itsenäistyy ja haluaa muuttaa yhteen. Miten paljon hyviä vuosia valuu moisessa hukkaan, koska aivan varmasti ihmissuhdeongelmia saa vatvoa elämänsä varrella muutenkin tarpeeksi työpaikoilla, ystävyyssuhteissa, sukulaisissa , parisuhteessa, appivanhemmissa yms.

Kukaanhan ei muutu, vaikka hänelle kuinka selittäisi. Voit jauhaa toiveistasi ja odotuksista poikaystävällesi vaikka maailman tappiin, mutta jos hän ei ole valmis, niin hän ei vain ole valmis.Se on ikävä asia myöntää etenkin itselleen.

Toivotan voimia elää rohkeasti ja tekemään päätöksiä, jotka eivä juuri nyt tunnu mukavilta, mutta saattavat koitua eduksesi jo hyvinkin pian.

Samaa mieltä, ei näytä hyvältä.

Katsele vähän muita.
Juttele poikaystäväsi kanssa ja ota asia suoraan esille.

Kyllä kuullosti niin kovin tutulta tarinalta! Lähes sama tilanne oli itselläni aikoinaan. Mä halusin pois kotoa heti kun täytin 18v. Äidin kanssa oli todella vaikea elää jne. Oli kuitenkin hyvä ettei poikaystäväni uskaltanut muuttaa heti kanssani yhteen. Vaikka se tuolloin ottikin kovasti päähän. Sain nauttia yksin asumisesta ja pääsin myös heti töihin. Poikaystävä otti mallia. Asuimme siis reilun vuoden omissa kämpissä. Sitten kuitenkin huomattiin että kerta ollaan kaikki päivät yhdessä niin turha maksaa kahta vuokraa. Nyt siis yhdessä oloa takana 8v ja saman katon alla 4v. Aloitimme siis seurustelun kun olin vasta 15 :D mieheni minua 2 vuotta vanhempi. Mutta niin, äidit.. Olen oppinut nyt olemaan ihan ok mieheni äidin suhteen sillä hänkin lopulta rauhoittui kun poika pärjäsikin myös omillaan :D

Tuo poika ei ole valmis vielä pitkään aikaan muuttamaan luoksesi tai asumaan yksin.

Tvydellisen tarpeettomasti kiusaat poikaa tuolla asialla. Jos todella et voi asua yksin, hanki kämppäkaveri ja ole iloinen että sinulla on luotettava ystävä. Saattaa hyvinki olla ettei hän koskaan halua muuttaa kanssasi yhteen, vain olla kunnon kaveri.

Siis kysehän ei ollut siitä, etten voisi asua yksin tai että yrittäisin jotenkin 'pakottaa' poikaystäväni muuttamaan pois kotoaan jotta voisimme asua yhdessä. Vain muutamaan kertaan olen maininnut tälle siitä mahdollisuudesta, että jossain vaiheessa muuttaisimme yhteen (ei tässä kuussa, ehkei tänä vuonna..) ja jätin asiasta puhumisen huomatessani ettei hän ole vielä valmis siihen.

Lähinnä mietin (ainakin näiden vastausten jälkeen) sitä, kun molemmat tuntuvat olevan eri vaiheissa elämässään, toinen olisi valmis isompiin askeliin ja toinen vielä epäröi, niin kummalle se sitten on epäreilua että 'joutuu' lykätä oikeilta tuntuvia ratkaisuja. Tämä on kuitenkin sellainen asia, ettei toista voi pakottaa, oli ratkaisu mikä tahansa niin jompikumpi tuntuu pettyvän ainakin vähän.

Ensimmäinen vastaaja ihmetteli tätä pariutumisen tarvettani... no, ihmisiä on joka lähtöön, eikös? Minulle tämä tuntuu oikealta, irtosuhteet eivät kiinnosta ja hauskaa voin pitää vaikka seurustelenkin. Emme kuitenkaan roiku koko ajan toisissamme kiinni, mutta alusta alkaen olemme olleet hyvin samanhenkisiä, minkä takia tulemme toimeen lähes täydellisesti. Eihän yhteen muuttaminen (miksiköhän tästä tuli koko viestin pääasia?) varmaankaan tarkoita paikoilleen kangistumista ja tylsään arkeen tyytymistä, ellei anna itse niin tapahtua.

Toiselle vastaajalle: valitettavasti luulen sen johtuvan paljonkin hänen äidistään ja siitä, miten hänet on kasvatettu... Rehellisesti sanottuna hyysäisin poikaystävääni mielellään (vaikken hänen äidikseen aiokaan ryhtyä!).. Ymmärrän kyllä että olemme vielä nuoria, opiskeluja on edessä (ainakin minulla, poikaystäväni on valmistunut ammattikoulusta mutta ei ainakaan näillä näkymin ole lähivuosina jatkamassa opintoja). Hän on kyllä aina ollut kauan harkitsevaa sorttia, järkeilee kaikkia (mahdollisia) valintojaan ja muutenkin suunnittelee asioita etukäteen. Itsestäni sai varmaan kuvan etten kauheasti mieti asioita vaan teen kaiken hetken huumassa seurauksia tai tulevaisuutta lainkaan miettien. Olen häntä paljon spontaanimpi ja teenkin ratkaisuja paljon lyhyemmällä miettimisajalla, ja toisaalta onkin hyvä että toinen meistä on tällä tapaa järkevämpi. Joskus vain tuntuu, että hän jää jahkailemaan ihan turhiakin asioita, mutta sille en varmaan voi mitään. Jokainen tekee ratkaisut omalla tavallaan.

Olen kyllä todella huono laittamaan näitä ajatuksia sanoiksi, joten varmaankin saan vielä hieman selventää tilannetta mikäli tämä viestiketju saa jatkoa.. :)

Ymmärrän tunteitasi täydellisesti, kuin lukisit ajatuksiani! Itselläni on vuotta nuorempi poikaystävä (minä 20, poika 19) ja hänellä on vähän samanlainen suhde äitiinsä, läheinen omalla tavallaan. Poikaystävälläni on 2 sisarusta ja tavallaan pudonnut "väliin" eli ei ole aina saanut omia tuntemuksiaan sanoa. Tämä voi selittää sen, miksi poikaystäväni on niin arka luonteeltaan ja hän ei uskalla oikein sanoa vastaan kellekään, etenkään äidilleen.
Suhteessamme on valitettavasti tuo hänen äitinsä päällepäsmäröinti aiheuttanut monia riitoja, mikä tälläkin hetkellä on valitettavasti. Poikaystäväni kiistää olevansa kiinni äidissään, itse tietenkin näen asian hieman toisin koska olen itse saanut vähän vapaamman kasvatuksen, eli minulla ei ole niin paljon rajoja kuin hänellä. Siksi en ehkä osaakkaan asettua poikaystäväni asemaan, vaikka kovasti yritänkin.
Ymmärrän ajatuksiasi, omassa tapauksessa äiti on myös passannut poikaystävänsä niin, ettei hän osaa kovin hyvin hoitaa omia asioitaan, koska ei ole ikinä saanut siihen tilaisuutta. Itsekin kovasti odotan itsenäistä elämää, muutan varmasti viimeistään ensi vuonna pois kotoa, kun poikaystäväni tulee armeijasta, hän lähtee inttiin tammikuussa. Tekstiäsi lukiessani olen huomattavasti kanssasi samaa mieltä, välillä myönnän että mustasukkaisuus saattaa nostaa päätään, vaikken ikinä sitä myöntäisi poikaystävälleni, saati hänen äidilleen. Olen vain valitettavasti miettinyt, että onko suhteemme kestävää laatua, sillä tappelemme tästä samasta asiasta lähes joka viikko, eikä poikaystäväni ole todellakaan maailman itsenäisintä tyyppiä...
Olen antanut poikaystäväni olla äitinsä kanssa niin paljon kuin hän haluaa, enkä aio heidän suhteensa tielle ryhtyä. Ongelmaksi muodostuu ihan samat asiat kuin sinullakin: itse olen itsenäistymiseen valmis mutta poikaystäväni ehkä ei.
Et olisi voinut paremmin kirjoittaa, juuri nuita samoja asioita olen itsekin pähkäillyt, mutta en vain ole tavannut ketään jolla olisi samantapaisia ongelmia...en tiedä, kestääkö suhteemme, mutta se vaatii, että poikaystäväni on itsenäistyttävä, tai muuten hän on mammanpoika vielä kolmikymppisenäkin :(
Olenkin päättänyt lakata huolehtimasta hänen asioistaan ja keskittyä omaan elämääni, ehkäpä poika sitten ymmärtää, kun sen aika koittaa,...tai sitten ei.
Tässä ei ole mielestäni kysymys mistään pariutumisen tarpeesta tai erottamisesta äidistä, vaan nuorten ihmisten halua rakentaa parisuhde sellaiseksi kuin sen kuuluu tässä iässä tehdä. Olen täysin samaa mieltä kanssasi viestiketjun aloittaja, onpa helpottavaa jakaa ajatuksensa jonkun kanssa joka oikeasti ymmärtää miten hankala tilanne tälläinen on :)

VAI IN