Miehelläni on kuin kaksi persoonaa

Paljon puhutaan narsismista ja personallisuushäiriöistä. Täälläkin useissa keskusteluissa spkeluoidaan puolison käytöstä ja tuntuu kun kaikki kusipäiset ihmiset olisivat nykyään narsisteja. Itse en ajattele niin, vaan voihan olla muutenkin v-mäinen ja itsekäs ihminen. Tämän viestin tarkoitus ei siis ole analysoida mieheni mahdollisia persoonallisuushäiriöitä vaan haluaisin kuulla mielipiteitä voiko tällaisen miehen kanssa tulla tulevaisuudesta mitään.

Olen ollut nykyisen mieheni kanssa yhdessä nelisen vuotta. Olen ollut aikaisemmin myös pitkässä suhteessa, joka oli täysin vastakohta nykyiselle.
Olemme nykyisen mieheni kanssa kummatkin hyvin tulisia, vahvoja persoonia. Edellisessä suhteessani taas minä olin dominoivampi osapuoli ja näin jälkikäteen koen suurta syyllisyyttä tajutessani millaista mielipahaa tuolloin käytökselläni aiheutin.
Nykysuhteessa oli siis opettelua monessa eri asiassa, esim riitelyssä. Kaikki tietää miten dramaattiseksi kahden supertemperamenttisen ihmisen väittely voi käydä. Enkä nyt oikeastaan sitä murehdikaan, vaan mieheni tapaa riidellä.

Hän kerää usein kierrokset nollasta sataan hyvin nopeasti. Vaikka asia olisi itsessään ollut mitätön. Usein koitan olla provosoimatta jos näen, että kohta taas mennään. Koitan rauhoitella tilannetta mikä ei yleensä tehoa.
Kohta on volume taas katossa ja alkaa armoton kritisointi, henkilökohtaisella tasolla. Vaikka asia siis itsessään olisi koskenut esimerkiksi likasukkia lattialla.
Saan usein kuulla olevani ämmä, horo, paska ihminen ja nykyään myös kuittailua kiloistani (joita minulla on muutama ylimääräinen). Olen kuitenkin keskellä elämänmuutosta ja tiputtanut jo lähes kolmasosan tavoitteestani. On personaltrainerit, ruokavaliot ja muut. Joten en ole sohvalla itsesäälissä kitisevä laiskimus, joka ehkä jollain tasolla voisi vielä ansaita joskus kuulevansa kritiikkiä olemuksestaan...ehkä.) Mieheni on siis hyvin arvosteleva eikä kestä taas kritiikkiä itsestään.

Missä menee raja? Vaikka itse kai se pitää vetää johonkin. Olen usein miettinyt onko vika oikeasti minussa. Olenko minä vain liian herrkä, kun tuollainen nimittely tuntuu todella, todella pahalta. Mitä pitää sietää, mitä te siedätte?
Olen monesti sanonut etten kuuntele tuollaista kielenkäyttöä ja asioiden on muuttuttava. Riitojen jälkeen mies koittaa hyvitellä käytöstään selittämällä ettei ole tarkoittanut mitään pahaa, vaan halusi suuttuessaan loukata. Kuitenkin jostainhan nuokin sanat kumpuavat? Ja anteeksipyyntöä on turha kaivata, ellen suorastaan vaadi häntä pyytämään anteeksi. ei sekään tunnu normaalilta.

Olen aina ajatellut, etten sietäisi alentavaa tekstiä tai käytöstä mieheltä. Olen aina omannut vahvan itsetunnon, joka on murentunut palasiksi suhteemme aikana. Väliin tulee toki hyviä jaksoja, joskus voi mennä jopa useita kuukausia ilman ensimmäistäkään vakavaa erimielisyyttä ja näinä hetkinä mieheni on kovin ihana ja rakas. Puhuu kauniita sanoja, kertoo rakastavansa joskus jopa useaan otteeseen päivässä. Tiedän, että olen hänelle oikeasti todella tärkeä. Ja hänen käytös on mennyt selkeästi parempaan suuntaan, mutten jaksa olla se, jonka hyvinvoinnin kustannuksella "koulutan" miehestä ihnimillisemmän, vuosien saatossa.

Tuntuu että olen ihan sekaisin myös itse. Viikko sitten olimme muuttamassa yhteen ja riidan tultua en ole kuullut miehestäni mitään kolmeen päivään ja nyt mietin itsekin, onko raja tullut vastaan. Tiedän, ettei kukaan voi tehdä päätöstä puolestani mutta olen vähännukkuneena ihan sekaisin ja hysteerinen, kaipaisin kovasti muidenkin näkökulmia.