Ystävä lopetti yhteydenpidon

Otan osaa ja kirjoituksesi kuulostaa liiankin tutulta itsellenikin. Erän vanha ystävyys kuoli n.11 vuotta sitten ja kesti yli kymmenen vuotta. Sitten viime joulun aikaan toinenkin ystävyys katosi myös kestettyään n.21 vuotta. Että samanlaista menoa olen itsekin tässä joutunut kokemaan. Erittäinen p*rseestä voisin sanoa!

En todellakaan ymmärrä ihmisten ajatuksenjuoksua, kun vanhoja ystävyyksiä heitetään roskiin kuin postista tulevia pizzamainoksia. Aikuisia ihmisiä tässä kaikenlisäksi pitäisi olla? Vähän rotia ja kyllähän sitä vastauksen ansaitsisi tuollaiselle kohtelulle vanhan kaveruuden nimessä edes. Että älkääs immeiset noin vain kadotko, pistäkää vaikka kirjeellä selitys, jos naamakkain ja puhelimitse on liian vaikeaa. Kiitos! Ihmisiä me kaikki vaan täällä ollaan!

Ei elämässä kannata pitää sellaista ystävää jolla ei ole tarpeeksi aikaa sinulle tai joka ei osaa soitella. Jos jostain syystä huomasi että teidän luonteet eivät sovi yhteen ja päätti häipyä. Ei varmaan osannut sanoa sitä sinulle tai sitten hänen elämässä tapahtui jotain hyvin järisyttävää eikä voimat enää riittäneet. Mutta jos ystäväsi näin päätti niin menkööt, kyllä sinä halutessa löydän jonkun paremman. Ensi kerralla kun tutustut johonkin niin ota tämä asia puheeksi.

Hei,

Olen itse pannut ns. luiskaan pari pitkää ystävyyssuhdetta joitakin vuosia sitten. Syy oli yksiselitteisesti se, etten kokenut enää mitään yhteistä ao. ihmisten kanssa. Roolimme olivat muuttuneet siten, että olin itse heitä aikoinaan paljon tukenut, mutta sitten olinkin itse siinä asemassa, että olisin tarvinnut oikeaa ystävää - olkapäätä ja käsivartta.

Ystäväni pitivät minua vahvana henkisesti ja fyysisesti. Kun aloin puhua kipeistä asioista, he tulkitsivat minun "ruikuttavan". He olivat saaneet elämänsä kuosiin, oli rakkautta ja substraalia, mutta he eivät kertakaikkiaan pystyneet näkemään minua siinä asemassa, että olisin kaivannut tukea.

En minä niitä neuvoja tarvinnut: tsemppaa, älä valita, olisit onnellinen kun asiat on edes noinkin hyvin. Koin, että olin kelvannut silloin kun olin hauska, valmis bilettämään ja matkustamaan. Kun olin työtön ja sairastunut fyysisesti ja käsittelin lapsettomuuden suunnatonta tuskaa, sain kuullakin olevani itseeni käpertynyt valittaja. En minä sitäkään halunnut kuulla. En halunnut kuulla sitä, miten huonosti muilla menee, enkä halunnut juoruilla toisten harmeilla. Totesin, että ansaitsen parempaa ja aika aikaansa kutakin.

En ymmärrä tuota kantti-näkökulmaa. Mitä se hyödyttää alkaa toista opettaa, kun tajuaa, ettei se tajua sinun näkökulmastasi yhtään mitään. Kanttia on mielestäni se, että näyttää vihdoinkin sen kaapin paikan. Ystävyyden katkeaminen ei voi tulla koskaan pystymetsästä, vaan siihen on aina olemassa syynsä. Joskus ne voivat olla selviteltävissä, joskus eivät. Jos asia jää epäselväksi siitä huolimatta, että olet sitä yrittänyt selvittää, anna olla. Olet tehnyt kaikkesi ja teidän on aika jatkaa matkaa eri polkuja.

Tuttua minullekkin.
Noin on käynyt kahdessa ystävyyssuhteessani.
Mietin edelleenkin mitä olen tehnyt väärin kun yhetydenpito vain loppui.
En lähde anelemaan ketään takaisin, olkoot jos tahtovat olla.

Sitten yksi hämmennyksen aihe, tämä kaveri kuka vain löi välit poikki, tästä nyt on
kulunut aikaa sellaiset 10 vuotta. Eilen tuli kuitenkin facebookissa kaveripyyntö häneltä ja epäilen vahvasti hänen tarkoitusperiään.
MIksi? Haalikoo hän vain mahdollisimman paljon tuttuja itselleen että näyttäisi
jotenkin kovalta että on niin paljon "ystäviä".
Haluaako hän alkaa elvyttää vanhaa ystävyyttä? Siihen en kyllä suostu, petyin häneen kahdesti ja luottamus meni täysin. En voisi edes aloittaa "kaveri" suhdetta hänen kanssaan.

Olisi tälläisen melko yksinäisen kiva toki saada ystäviä mutta en halua aiheuttaa itselleni turhaan surua ja ressiä siitä koska taas menee välit poikki.
Antaa olla, hän aikoinaan valintansa teki.

Mun kohdallani ensimmäinen ystävä aina halusi olla kanssani. Meillä oli tosi mukavaa koko tuon ajan ja olimme viikottain useastikin yhdessä. Kyllä mun mielestä pitää kertoa, jos ei jostain piirteestä tms toisessa tykkää. Tuntuu kuin kaikki tuo aika olisi ollut hukkaan heitettyä, jos toinen ei sen vertaa halua edes vihjata. En tosiaan anele koskaan ketään takaisin, mutta minä mielestäni kyllä enemmän kuin antsaitsisin edes jonkinasteisen selityksen.

Toisen ystävän kanssa jaoimme avioerojemme kokemuksia ja pidimme yhteyttä ehkä kuukausittain. Molemmat tiesimme toistemme salaisuuksista ja tulimme muutenkin hyvin toimeen. En sitten tiedä mikä siinäkin mätti. Joku kai, koska en hänen mielestään ansaitse tulla enää huomioiduksi.

Minä itse pidän ystävyyttä tärkeänä enkä kohtele muutoinkaan toista ihmistä inhottavasti tai epäreilusti. Vaikka pelottaisi sanoa, sanon jos aihetta on. Jos siitä suuttuu, sitten suuttuu. Suuttuminen on ok ja suhteen voi halutessaan koittaa korjata. Jos taas toinen ei noteeraa, en ala minäkään kiemurtelemaan hänen jaloissaan.

Ehkä otan senkin vuoksi niin raskaasti nämä 2 ystävyyssuhdetta, koska minulla ei ole enää ketään kenelle uskoutua. Itseasiassa minulla ei ole ketään muutakaan. En syytä ystävää kuitenkaan vaikka rumasti tekikin, mutta en haluaisi myöskään etsiä syitä itsestäni, koska ne asiat olen omissa ajatuksissani jo kalunnut kaikilta osin eikä pää kestä kun ei sitä syytä löydy. Tai no, kestäähän se, mutta kyllähän se vaikuttaa kaikkiin mahdollisiin tuleviin ihmissuhteisiin.

Sanonpahan vaan, että onnellisia ootte te, joilla on todellinen ystävä joka pysyy rinnalla hyvässä ja pahassa. Niitä on harvassa.

oma ystävyyssuhteeni on myös lopahtanut. Hän ei itse ota yhteyttä eikä kysy minun vointia, kuulumisia, eikä osoita henkistä kiinostusta. On mennyt vuosia kun puhuttiin puhelimessa .En ole sitten minäkään enää roikkunut hänessä. Muutenkin olin jonkunlainen roskakori, ja vihdoin olen kasvamassa täydeksi ihmiseksi, joka on otettava vakavammin. Pahoja pettymyksiä häneen ihmisenä. Taitaa olla turha teeskennellä jotain kaveruutta enää, tuntuisi vaan nololta.
Ap:lle sanon että sinun kannattaa ehdottomasti mennä käymään ystäväsi luonaan, ja keskustella niin kauan asiasta että saat selvän vastuksen, ja myös otettava se vastaan, olipa se mitä hyvänsä.
Mutta tavallaan toivoakin on, nimittäin olen huomannut että kun itse jaksaa panostaa johonkin tärkeänä pitämäänsä ihmissuhteeseen, niin usein ne ystävyydet voi säilyä ihan pelkällä omalla innostuksella, jos toisella on just silloin vaikeaa tai kiireistä.. Eri juttu sitten että kannattaako se.

Huomannut seuraavaa--:
Kateelliseksi muuttunut ystävä hylkää helposti. Tietynlainen katkeruuskin voi kehittyä ajan hamassa niin pahalle tasolle, että heissan. Myös ystäväpiirisi muut "käärmeet" voivat myrkyttää valheillaan ystäväsi niin pahoin, ettei mitään rajaa.

Edellä mainittu ehkä se kaikkein yleisin este ystävyyden jatkumiselle. Naurettavaa, mutta totta.

Älkää tehkö ystäviänne kateellisiiksi, niin ystävyyskin ehkä säilyy, tai sitten ei. Toisin sanoen, älkää nostako tasoanne ystäväänne ylemmälle, muuten Suomalainen perisynti ottaa vallan tässä.

No voi tavallaan pitää paikkaansa tuo kateus...MUTTA, miksi joku HALUAA käytöksellään koko ajan vuosikausia tehdä vaikkapa parasta ystäväänsä kateelliseksi? Kysypä sitä? ONKO se edes ystävyyttä, mielestäni se on KILPAILUA, ja jatkuvaa toisen henkistä alaspainamista koroittaen omaa itseään? Esimerkiksi ystävä pitää juhlat, muttei kutsu sitä toista ystäväänsä, ei pyydä lapsiensa kummiksi, mikä yleensä suomessa on tapana, ei kutsu vaikka yhteiseen juhannuksen, vapun tai uudenvuodenjuhlintaansa, siis olettaen että hänellä on juhlat silloin. Onko se "kateellinen"ystävä silloin väärässä jos hän on yksin juuri silloin? Mielestäni ei.
Itselläni oli tällainen kilpailija-ystävä, ja voi että sitä jatkuvaa kilpailua ihan pikku asioissa...alkoi menemään maku. Edes muita ystäviään ei voinut jakaa itseni kanssa...eihän nyt sentään, hän olisi menettänyt jonkun valta-asemansa heihin nähden.

Juu on näitä ihmisiä tullut ja enemmänkin mennyt matkan varrella. Ajat on sellaiset, ettei ihmiset välitä aidosti toisista ihmisistä. Näin se vaan on.

Kilpailijat on mun mielestäni ihan oma sakkinsa ja ne erottaa kyllä aika lyhyen ajan kuluessa. Mieti sitä, jos joku jaksaa olla kiva ja ymmärtävä kaveri 15-20 vuoden ajan ja sitten yhtäkkiä kaikki päättyy. Mitä siitä voi edes ajatella? Ei mitään! Joko päässä on pahemman kerran vinksahtanut tai jotain muuta yhtä ihmeellistä.
Vielä kun keksisi keinon unohtaa kaiken näistäkin ihmissuhteista, niin kaikki olis ok.

Mitä mahtaisi tapahtua jos minäkin menisin jonkun ovikelloa pimputtelemaan ja vaatimaan selityksiä? Ei hyvä idea! Järkevämpi olis lähettää kirje, mutta ehkä teen sen sitten kun olen kuoleman kielissä. Siinä vaiheessa on hyvä purkautua tämmöisessä tapauksessa :)

15-20 vuoden ystävyys kun loppuu, voi olla syynä just tuo että tulee viimeinen niitti ja lopullinen kyllästyminen johonkin ongelmaan, joka on alusta asti ollut heidän suhteessaan, ja kun aikuistutaan, siitä tulee ylivoimainen. Itselläni kävi näin. Aina nuorena koin että meillä tulee vielä joku päivä olemaan välienselvittely tai yhteentörmäys, mutta annoin asian silloin olla, koska hän oli kaikista muista lapsista se jonka kanssa oli silloin eniten yhteistä. Nyt aikuistun ehkä reippaasti ennen häntä, koska oli pakko. Hän taas tuntuu jatkavan sellaista pumpulissa kasvaneen lapsellista elämää, en mene yksityiskohtiin. Mutta lapsen tasolle tuntui jääneen kaikessa ja sehän tulee siihen ystävyyssuhteeseen, ei voi mistään syvällisestä puhua tai keskustella, tai saada vastakaikua, ajatusmaailmamme ovat täysin vastakkaiset. Hän on joku "prinsessa" ja kuvittelee että muiden tulee pitää häntä sellaisena, en vaan jaksanut enää sitä.

Et kai sä ole tehnyt mitään väärää. Ihmiset, ajat ja ajatusmaailmat vaan muuttuu aikojen saatossa. Ehkäpä ne ihmiset halusivat vaan mennä eteenpäin elämässään ja sä et enää heidän suunnitelmiinsa kuulunut.

Minkäikäinen sä olet?

Kiitos muuten teille, nyt tajusin syyn ensimäisen ystävyyden loppumiselle!!!!! Kaverini oli ollut iän kaiken ihastunut veljeeni. Olisiko todella mahdollista, että joku jaksaisi roikkua kanssani sen vuoksi näinkin kauan??? Huh!

Hei,

Kuinka moni teistä ajattelee että elämässä on hyviä ja huonoja asioita ja kumpiakin suunnilleen saman verran?

Minulla on ollut sellainen näkökanta ja sellaisia "ystäviä", jotka ajattelevat myös noin.

Sittemmin olen ajatellut, että se on myös tosiystävyyttä että pitää elämänsä sen verran järjestyksessä että toisten ei tarvitse olla huolissaan.

Nykyään olen ihmisten kanssa tekemisissä enimmäkseen vaan jos haluan tehdä niiden kanssa jotain mukavaa. Joskus olen autellut kavereita remontissa ynnä muussa ja toiste ollaan sitten vaikka laitettu minun luona ruokaa tai kuntoiltu yhdessä.

Teini-ikä on jatkuvaa ylä- ja alamäkien aikaa, mut ikävä kyllä se jää monilla päälle.
Itse huomasin tämän itsessäni ja nyt olen ruvennut ennakoimaan monia asioita ja nykyään ei tuu yllätyksenä niin että olisin pulassa ja voihkimassa.

Myöskin olen ruvennut ihan tarkoituksella tuomaan hyviä asiota elämääni ja jättämään huonompia pois. Esimerkiksi tietynlaisia uutisia en lue enää ollenkaan, vaan keskityn enemmän sellaisiin asioihin mihin voin vaikuttaa.

Arvostakaa ihmiset itseänne ja elämäänne, varmasti kun näin on niin löytyy niitä muitakin siihen ympärille keiden kanssa voi nauttia elämästä.

Hyvää kevättä ja kesää kaikille! : )

t. entinen jurnuttaja, nykyään enenevässä määrin elämästä nauttija

Mihkä te tarvitsette ystäviä tai yleensäkään ketään puhe / harrastus kaveria???. Itsellehän jokainen elää ei muille. Ei siihen ketään muita tarvita omaa elämää sotkemaan !.

Terveisin erakkoluonteinen onnellisesta elämästä nauttiva jeppe.

Joskus on pakko lopettaa pitkäkin "ystävyys", kun huomaa että toinen onkin sen verran narsistinen luonne, ettei jaksa oikeasti jaksa enää sitä säätämistä! Tosin eihän narsistit sitä koskaan ymmärtäisi ja syy olisi AINA tietenkin vain jättäjässä.

no kun sulle on käynyt noin jo monta kertaa niin oletko miettinyt että voisiko itsessäsi olla jotain sellaista miksi suhteet katkennu?en heti syyllistä mutta pitää osata katsoa peiliin ja tuo on kyllä väärin et jos eivät sanoneet syytä,tosin onhan se varmasti vaikeaa sanoa jos kyse on vaan jostain luonteenpiirteestä.itse olen jättänyt kolme kaverisuhdetta enkä mitän syitä alkanut latelee,kaikki eivät vain ole samalla aaltopituudella tai sitten luonteessa saattaa olla minulle jotain ärsyttäviä piirteitä tai jos menee liian omituiseksi tai lapselliseksi mutta kaikista pahin syy miksi jätin yhden kaverini oli kateus/katkeruus muita ihmisiä kohtaan ja kun huomasin että myös minua kohtaan vaikka olin hänelle aina niin hyvä niin yhteyttä en enään pitänyt

Mää jätin mun ystävän (perheellisen), kun se oli vaan liian raskasta seuraa. Ja alko alkoholisoitumaan.
Se soitteli mulle (yksinasuja, vuorotyö), iltaisin kun oli saanut alle kouluikäiset poikansa nukkumaan. Se otti siinä samalla olutta ja kertoi kuinka huonosti naapurit kasvattaa lapsiaan. Se oli semmonen dominoiva tyyppi, ei kuunnellut muita. Puhui,puhui ja puhui.
Monesti katselin samalla telkkaria ja mutisin sille lyhyitä "jaa", "joo" vastauksia.
Sitten me oltiin Kanarialla viikon matkalla. Se alko aina päivät litralla olutta... ja siitä se juominen jatkui, se joi ja joi ja puhui ja puhui.
Puolivälissä matkaa mää kyllästyin, lähdin eri suuntaan. Se loppu siihen.

Joskus vuosia myöhemmin se oli jättänyt kännissä puheviestin mun työpuhelimeen että eikö olis jo aika tavata. Ei oo, ajattelin.

Mulla on muitakin ystäviä. Onneksi. Ja ovat sattumalta tässä vuosien aikana tavanneet tuota, joka juo ja juo ja puhuu ja puhuu. "Aivan kamala ihminen, onko se aina ollut tommonen. Nyt ymmärrän ei sen kans voi olla"

Ammattiapuahan hän tarttis. Tiedän kyllä, että hänellä on nuoruuden aikaiset ystävät (ihan kunnollisia).