Kertokaa kokemuksia yksinasumisesta

Lisäyksenä vielä se, että olin pitkäaikaistyötön eron tultua enkä syntynyt kultalusikka suussa, joten varsin tyhjän päälle lähdin eron tullessa. Selvisin ja nyt tiedän selviäväni monesta muustakin asiasta, jos vain terveyttä riittää.

Vaikka erossa jouduin tosiaan elämään köyhänä silti olin tosi onnellinen. Rahaongelmat ei haitanneet minua mitenkään kunhan sain olla rauhassa ja päättää omista menoista täysin. Vieläkin olen tosi köyhä mutta vain rahallisesti. Elämässä on niin paljon asiota mistä voi nauttia ja olla onnellinen vaikkei rahaa olisi kuin toimeentulotukinormien verran.

köyhä onnellinen kirjoitti:

Vaikka erossa jouduin tosiaan elämään köyhänä silti olin tosi onnellinen. Rahaongelmat ei haitanneet minua mitenkään kunhan sain olla rauhassa ja päättää omista menoista täysin. Vieläkin olen tosi köyhä mutta vain rahallisesti. Elämässä on niin paljon asiota mistä voi nauttia ja olla onnellinen vaikkei rahaa olisi kuin toimeentulotukinormien verran.

Lue lisää

Kiva, jos pystyt. Minä en. Olen jatkuvasti stressaantunut, koska laskut saa juuri ja juuri maksettua, jos saa... Ajoissa ei saa. Täytyy koko ajan sumplia. Velkaa on, on hirveää yrittää huolehtia taloudesta ja tinkiä kaikesta koko ajan. Kaikki minkä voi, pitää lantrata ja käyttää vähän, poistaa ja tinkiä.
En voi käydä ulkona, ei ole rahaa, ja ilman rahaa ei pääse konsertteihin, baarissa voi tietty juoda vettä: jos pääsee sisään, sekin yleensä maksaa... Mutta kun kaikki se on ruoasta pois, niin ei tule käytyä. Harrastuksia sitten on, niissä saan sovittua onneksi maksut osana ja varusteet ei paljon maksa.

Liikuntavaatteet on 10 vuotta vanhoja. Toki ne saa kunnossa pidettyä, mutta uusiin on varaa todella harvoin, kuten mihinkään muihinkaan vaatteisiin. On tietysti ekologista syödä pääosin kasviksia, käyttää vähemmän pesuaineita ja kemikaaleja, ja olla tuhlaamatta: minun takia tuskin on tehotuotantoa tai kukaan kärsii kehitysmaissa, kyllä ne on toisten kulutusjuhlat, mutta vaikka linnun laulusta silloin tällöin nauttisikin, on silti ainainen huoli.

Miten voi päättää omista menoistaan köyhänä? Kyllä minulla on menot päätetty, ensisijaisena on vuokra, sähköt ja ruoka. Kaikki muu maksetaan miten pystytään. Puhelimen yritän pitää auki ja netti pitää olla: onneksi on vanha tietokone! Mutta siinä ne rahat sitten olikin.

Mistä kaikesta ja "paljosta" sä nautit? Seuraa on seuroissa, kaverit käy, harvoin. Ne on jääneet sinne omiin menoihinsa. Pummilla en kehtaa mukaan mennä ja lainata ei pysty, eiköhän nuo turhat opintolainat jo riitä.
No joo, ja "mitä sulle kuuluu" on aika teoreettinen kysymys, mihin on alkanut ahdistaa keksiä vastauksia: ei yhtään mitään. Hain töitä, en saanut. Pärjään 2 viikkoa, ja taas en sitä toista kahta viikkoa. Ihan samaa kuin viime kuussa, sitä ennen ja sitä ennen... En tiedä mitä oikein enää kertoa. Sitäpaitsi harva ymmärtää ja harvaa kiinnostaa.

Onnekas olen siinä mielessä, että tietokoneen olen saanut, pesukoneen olen saanut jne. käytettyjä, mutta toimii kunnes lakkaa.
Sähkövatkainta ei enää ole, se kun 15 vuoden jälkeen hajosi ja toistaiseksi siihen ei ole rahaa.

Toimeentulotukinormit tuntuu olevan vähän eri asioita eri ihmisillä.
Joillain tuntuu menevän ihan kivasti, ei tarvitse jatkaa maitoa vedellä, ei luopua joka päiväisestä ruoasta eikä monesta muustakaan asiasta. Jos joku lässyttää nyt jotain laista, niin se ei tunnu koskevan kaikkia.

Mietin vaan että oletkohan sinäkin näitä "muka köyhiä", kuten kaverini joskus opiskeluaikoina. He hokivat kaurapuuro-juttujaan, miten ei ole muka varaa syödä, mutta oli varaa ostaa vaatteita, bilettää ja kas kummaa, miten mukavasti elo sujui aina, vaikkei tilille jäänyt muka rahaa... Itse kun en ole onnistunut siinä: jos rahaa on 10 € sitä todella on vaan se. En ole saanut ilmaiseksi vuokraa, ruokia, sähköjä enkä mitään muutakaan, joten jos en maksa niitä ensin, olen ilman. Ja kadulla.

Bussikorttikin voi olla liikaa, mutta kun keskustassa ei voi asua, niin miten pitäisi liikkua. Kun ei ole polkupyörää, kun sekin näet maksaa. Jalkaisin? Hyvin pitkälle joo, mutta harvapa täällä kävelee 20-50 km päivittäin, että on oikeastaan niidenkin turha tekopyhästi inistä ketkä sitä ehdottaa: he eivät itse ole joutuneet asiaa edes miettimään.
(hetki vielä)

Niinkun mistä??? kirjoitti:

Kiva, jos pystyt. Minä en. Olen jatkuvasti stressaantunut, koska laskut saa juuri ja juuri maksettua, jos saa... Ajoissa ei saa. Täytyy koko ajan sumplia. Velkaa on, on hirveää yrittää huolehtia taloudesta ja tinkiä kaikesta koko ajan. Kaikki minkä voi, pitää lantrata ja käyttää vähän, poistaa ja tinkiä.
En voi käydä ulkona, ei ole rahaa, ja ilman rahaa ei pääse konsertteihin, baarissa voi tietty juoda vettä: jos pääsee sisään, sekin yleensä maksaa... Mutta kun kaikki se on ruoasta pois, niin ei tule käytyä. Harrastuksia sitten on, niissä saan sovittua onneksi maksut osana ja varusteet ei paljon maksa.

Liikuntavaatteet on 10 vuotta vanhoja. Toki ne saa kunnossa pidettyä, mutta uusiin on varaa todella harvoin, kuten mihinkään muihinkaan vaatteisiin. On tietysti ekologista syödä pääosin kasviksia, käyttää vähemmän pesuaineita ja kemikaaleja, ja olla tuhlaamatta: minun takia tuskin on tehotuotantoa tai kukaan kärsii kehitysmaissa, kyllä ne on toisten kulutusjuhlat, mutta vaikka linnun laulusta silloin tällöin nauttisikin, on silti ainainen huoli.

Miten voi päättää omista menoistaan köyhänä? Kyllä minulla on menot päätetty, ensisijaisena on vuokra, sähköt ja ruoka. Kaikki muu maksetaan miten pystytään. Puhelimen yritän pitää auki ja netti pitää olla: onneksi on vanha tietokone! Mutta siinä ne rahat sitten olikin.

Mistä kaikesta ja "paljosta" sä nautit? Seuraa on seuroissa, kaverit käy, harvoin. Ne on jääneet sinne omiin menoihinsa. Pummilla en kehtaa mukaan mennä ja lainata ei pysty, eiköhän nuo turhat opintolainat jo riitä.
No joo, ja "mitä sulle kuuluu" on aika teoreettinen kysymys, mihin on alkanut ahdistaa keksiä vastauksia: ei yhtään mitään. Hain töitä, en saanut. Pärjään 2 viikkoa, ja taas en sitä toista kahta viikkoa. Ihan samaa kuin viime kuussa, sitä ennen ja sitä ennen... En tiedä mitä oikein enää kertoa. Sitäpaitsi harva ymmärtää ja harvaa kiinnostaa.

Onnekas olen siinä mielessä, että tietokoneen olen saanut, pesukoneen olen saanut jne. käytettyjä, mutta toimii kunnes lakkaa.
Sähkövatkainta ei enää ole, se kun 15 vuoden jälkeen hajosi ja toistaiseksi siihen ei ole rahaa.

Toimeentulotukinormit tuntuu olevan vähän eri asioita eri ihmisillä.
Joillain tuntuu menevän ihan kivasti, ei tarvitse jatkaa maitoa vedellä, ei luopua joka päiväisestä ruoasta eikä monesta muustakaan asiasta. Jos joku lässyttää nyt jotain laista, niin se ei tunnu koskevan kaikkia.

Mietin vaan että oletkohan sinäkin näitä "muka köyhiä", kuten kaverini joskus opiskeluaikoina. He hokivat kaurapuuro-juttujaan, miten ei ole muka varaa syödä, mutta oli varaa ostaa vaatteita, bilettää ja kas kummaa, miten mukavasti elo sujui aina, vaikkei tilille jäänyt muka rahaa... Itse kun en ole onnistunut siinä: jos rahaa on 10 € sitä todella on vaan se. En ole saanut ilmaiseksi vuokraa, ruokia, sähköjä enkä mitään muutakaan, joten jos en maksa niitä ensin, olen ilman. Ja kadulla.

Bussikorttikin voi olla liikaa, mutta kun keskustassa ei voi asua, niin miten pitäisi liikkua. Kun ei ole polkupyörää, kun sekin näet maksaa. Jalkaisin? Hyvin pitkälle joo, mutta harvapa täällä kävelee 20-50 km päivittäin, että on oikeastaan niidenkin turha tekopyhästi inistä ketkä sitä ehdottaa: he eivät itse ole joutuneet asiaa edes miettimään.
(hetki vielä)

Lue lisää

(toinen hetki)
Mä olen tehnyt kaikenlaista, käynyt kursseja, kouluttautunut, tehnyt pätkiä ja muuta, olen itseopiskellut ja lukenut, yrittänyt ottaa rennostikin ja en siis sääli itseäni. Realismi on toinen juttu kun itsesääli. Kyllä huonomminkin voisi olla asiat ja itsekin saisin ne hyvin pienellä huolimattomuudella vielä huonommiksi. Mutta en tosiaankaan voi väittää olevani onnellinen. Tämä on turhauttavaa, väsyttävää ja rasittavaa. Lannistavaa eikä oikeastaan enää edes tee mieli yrittää toivoa mitään, koska ei halua kestää ensimmäistäkään pettymystä. Muutenkin liian usein miettii, että onko tässä elämässä näin mitään järkeä.

Niin, terveys huolestuttaa joskus myös, kun päästän sen mieleen. Tokihan, liikun, katson että kaikki mitä syön on hyvää, ja hyödyttävää, ja yritän pitää itsestäni huolta. Mutta tosiasia on, ettei minulla ole varaa mihinkään lääkkeisiin... Antibioteihinkaan, ja vaikka kuka selittäisi mitä, se on totta myös, että vaikka lääkäri ne määräisi, sinä et niitä millään ilman rahaa saa. Jos tilillä on euro ja kaksi viikkoa siihen että tulee rahaa ja sairastut... No, paskaa säkää. Gynellä tai hammaslääkärissä ei tarvitse käydä ollenkaan. Parempi onkin siis pitää maksimaalisen hyvin huolta terveydestään.

Sitä en kadu, että joskus erosin, enkä suosittele kenellekään että suhteeseen pitäisi jäädä. Siis se suhde todella oli niin huono. Mutta suosittelisin niille, kenellä ei ole, miettimään aika tarkkaan asiaa ihan järkevästikin. Elämä ei tosiaankaan ole aina ruusuilla tanssimista, ja jos joku pystyykin olemaan onnellinen, niin suurin osa ei oikeasti köyhänä pysty kun hetkittäisiin helpotuksen hetkiin. Jos on hyvä parisuhde, niin varmaan köyhyys on helpompaa sitten sen kanssa, huonolla se on loputon helvetti.

Elämässä ei tosiaankaan ole paljon asioita mistä voi nauttia ilmaiseksi, koska on sovittu, että rahalla maksetaan. Elämässä asioista joutuu maksamaan ja toisin kuin täällä joskus valehdellaan, meillä ei ole edes ilmaista terveyden huoltoa.
Jos ei oikeasti ole rahaa, niin en kyllä nää mitään runsauden sarvia sillä tavalla, että nytkin kun juuri (sopivasti) maksoin tämän kuun laskut mitkä voin, tajusin että niin paljon en vaan pysty tinkimään, että kaikki saisin kuntoon. Se vaan ei ole mahdollista laski miten päin vaan. Mistä paljoista asioista siis olisi onnellinen? Yksinäisyydestä? Työttömyydestä? Opiskelujen hukkaan menemisestä, turhautumisesta? Ainaisesta kamppailusta? Jatkuvasta tinkimisestä, luopumisesta ja stressistä? Ulkopuoliseksi jäämisestä?

Joo, en kyllä jaa näkemystä.

Minua huolestuttaa juuri tuo asia kumppanissani. Hän on eronnut joitakin kuukausia sitten. Minä haluan yhteisen kodin. Hän sanoo myös, että haluaa, mutta että tarvitsee aikaa, ettei tule hätiköityä päätöksiä. Mutta mistä minä tiedän toisesta, jos hän haluaakin elää yksin loputtomiin? Miten voin sen päätellä? Minäkin olen elänyt yksin paljon avioeron jälkeen mutta en ole kadottanut mihinkään kompromissien teko kykyä, päinvastoin. Mitä vanhemmaksi tulen, sen helpommaksi koen sopeutumisen toiseen ihmiseen. Pelkään, että hukkaan aikaani, koska tavoitteeni on todellakin perinteinen avioliitto. Seurustelu suoraan sanottuna on p...stä.

Eka vuosi oli varmaan aika hengittämättä hiljaa -meininkiä, mutta sitten tuli juuri tuo luottamus, ettei itsekseen asumisessa ole mitään hätää. Suurin huoli ei mulla koskaan ollut kai niinkään se yksin oleminen, vaan enempi yksin asioista vastaaminen esim. laskut ja korjaushommat ym.

Mut tuli musta sitten aikuinen (yli 40-v!!) ja nyt nautin omasta kodista ja omasta rauhasta ja vapaudesta ihan täysin rinnoin. Enkä ole yksinäinen, on hyviä kavereita ja muutakin.....

Toi on jännä kun ihmiset kokevat eri asiat niin täysin erilailla. Minusta taas avioliitossa oli juuri pahinta se ettei saanut nukkua yksin. Minullakin miesystävä ja en kauheasti halua häntä luokseni nukkumaan. Toinen vieressä vaan häiritsee nukkumistani. Ehkä olen helposti heräilevä. Aamusti herääminen ja aamutoimet sujuvat paljon mukavammin yksin. Muuten on kyllä ihana nauttia toisen seurasta.