Hei!
Olen pitkässä parisuhteessa elävä nainen, ja mieheni on sitä mieltä että voisimme alkaa yrittää lasta. Olen muuten samaa mieltä, mutta epäilen vahvasti, ettei minusta tulisi hyvää äitiä... Olen lapsuudesta saakka tottunut siihen, että riidat ratkotaan huutamalla kurkku suorana, eikä mikään sanallinen loukkaus ole liian paha sanottavaksi ääneen. Näin minut on kasvatettu. Periaate oli se, että kunhan ei lyö tai tee muuta fyysistä väkivaltaa, niin kaikki on ok.
Olen jatkanut tätä "tapaa" parisuhteessani. Mies on rauhallinen eikä koskaan huuda, ja tiedän satuttavani häntä suunnattomasti sanoillani. En vain voi itselleni mitään! Olen päättänyt miljoona kertaa että ei enää koskaan, en halua olla tällainen ihminen, mutta pian taas napsahtaa. Kasvatuksesta sen on pakko johtua, eikö?
Meidän perheessä äiti oli se joka huusi. Hän teki väärin, se on selvää, mutta rakastan häntä silti enkä tuomitse, sillä tiedän mistä hän on tuon tavan oppinut. Hänen isänsä oli jossain määrin mielenvikainen, ja hän musersi omat lapsensa henkisesti täysin. Itse en ole tuota miestä, omaa isoisääni, tavannut koskaan, sillä isoäiti jätti hänet ja lapset pitävät häneen yhteyttä puhelimitse ehkä kerran vuodessa. Isoisän tapa toimia on selkeästi jotenkin traumatisoinut hänen lapsiaan, näen sen äidistäni. Hänen vanhemmilla sisaruksillaan tilanne on vielä pahempi. Heillä on todella huonot välit omiin lapsiinsa, jotka eivät ymmärrä tilannetta niin kuin minä sen ymmärrän.
Voiko tällainen silmitön henkinen väkivalta tosiaan periytyä? En tarkoita syyttää omasta käytöksestäni muita, vaan yritän etsiä sille alkulähdettä. Tunnen itseni voimattomaksi. En uskalla hankkia lapsia, sillä en halua siirtää tätä "vikaa" heihin. Pelkään tulevaisuutta suunnattomasti. On suorastaan ihme, että mieheni on vielä kanssani. Hän tosin tietää isoisästä, ja olemme puhuneet avoimesti siitä, voiko käytökseni johtua hänen perinnöstään.
Kokemuksia vastaavasta kenelläkään, tai mielipiteitä? Arvostaisin asiallista keskustelua, sillä olen niin neuvoton.
Henkisen väkivallan käyttö periytyvää?
37
333
Vastaukset
Todella kunnioitettavaa pohdintaa elämästäsi!! On hienoa, että ylipäätänsäkin mietit mahdollisten lapsiesi tulevaisuutta.
Omana mielipiteeni on kysymykseesi, että ikävä kyllä on periytyvää, kuitenkin ei ehkä geneettisesti, mutta vaan vaikutuksen kautta. Otahan yhteyttä ammatti-ihmisiin ko alalta ja kysy heiltä.
Kuvailemaasi ongelmaan on olemassa myös ns täsmälääkityksiä, jotka siis eivät muuta persoonallisuuttasi, kuin ainoastaan tuon kuvailemasi "napsahduksen" osalta. (Siis, jos koet oman käytöksesi häritsevän liikaa suhdettasi). Olen nähnyt tällaisten lääkeiden vaikutuksen ja voin kertoa niiden tekevän suuren positiivisen vaikutuksen elämään.
Lopuksi vielä, onnittelut siitä, että huomioit ominaisuutesi suhteessa muihin, varsinkin lapsiin!! (Kuitenkin puolisoa unohtamatta).- nina.r.
Olen kiitollinen siitä että näet minussa jotain hyvää. Itse en juurikaan näe, johtuen tästä ongelmasta. Itsetuntoni on aivan maassa, kun en voi ymmärtää miksi itseni hillitseminen on niin vaikeaa riidan aikana. Tosin vasta viime vuosina olen oikeasti ymmärtänyt, ettei kyseinen tapa selvittää asioita ole normaali. Mutta jos koen näin valtavia tunnontuskia siitä, miten kohtelen miestäni, niin miten kestäisin itseäni jos kohtelisin lapsiani samalla tavalla?
Lääkitys olisi luultavasti hyvä idea jos tilanne ei muuten selviä, mutta se tuntuu kovin rajulta vaihtoehdolta. En haluaisi vielä näin nuorena (26) joutua mitään mielialalääkitystä ottamaan :( nina.r. kirjoitti:
Olen kiitollinen siitä että näet minussa jotain hyvää. Itse en juurikaan näe, johtuen tästä ongelmasta. Itsetuntoni on aivan maassa, kun en voi ymmärtää miksi itseni hillitseminen on niin vaikeaa riidan aikana. Tosin vasta viime vuosina olen oikeasti ymmärtänyt, ettei kyseinen tapa selvittää asioita ole normaali. Mutta jos koen näin valtavia tunnontuskia siitä, miten kohtelen miestäni, niin miten kestäisin itseäni jos kohtelisin lapsiani samalla tavalla?
Lääkitys olisi luultavasti hyvä idea jos tilanne ei muuten selviä, mutta se tuntuu kovin rajulta vaihtoehdolta. En haluaisi vielä näin nuorena (26) joutua mitään mielialalääkitystä ottamaan :(Ei kannata dramatisoida lääkitys vaihtoehtoa. Henkilöt, joista mainitsin ovat 12 ja 17v ja elämä on lääkityksen aloittamisen jälkeen sujunut upeasti! (siis myös heidän omasta mielestään). Mielialalääkityksellä on ihan liian raju leima. Kysy ehdottomasti asiantuntijoilta, siis huom alan lääkäriltä tai psygologilta. Ei tuollaisen ongelman kanssa kannata kärvistellä, enempää kuin esim. päänsäryn.
Esim sellainen kuin Risperdal on tunnehuippuja tasaava lääkitys, mikä ei muuten aiheuta mitään sivuvaikutuksia alun väsymyksen lisäksi (Kokemusta siis on).
Korostan silti, en ala neuvoa, ainoastaan esitän vaihtoehtoja!
Olen silti sitä mieltä, että mahtavat lähtökohdat sinulla on niin parisuhteeseen, kuin äitiyteenkin, ajattelemalla ja pohtimalla asioita, ja kirjoituksestasi kuvastuvalla epäitsekkyydellä!mies.mina kirjoitti:
Ei kannata dramatisoida lääkitys vaihtoehtoa. Henkilöt, joista mainitsin ovat 12 ja 17v ja elämä on lääkityksen aloittamisen jälkeen sujunut upeasti! (siis myös heidän omasta mielestään). Mielialalääkityksellä on ihan liian raju leima. Kysy ehdottomasti asiantuntijoilta, siis huom alan lääkäriltä tai psygologilta. Ei tuollaisen ongelman kanssa kannata kärvistellä, enempää kuin esim. päänsäryn.
Esim sellainen kuin Risperdal on tunnehuippuja tasaava lääkitys, mikä ei muuten aiheuta mitään sivuvaikutuksia alun väsymyksen lisäksi (Kokemusta siis on).
Korostan silti, en ala neuvoa, ainoastaan esitän vaihtoehtoja!
Olen silti sitä mieltä, että mahtavat lähtökohdat sinulla on niin parisuhteeseen, kuin äitiyteenkin, ajattelemalla ja pohtimalla asioita, ja kirjoituksestasi kuvastuvalla epäitsekkyydellä!Risperdal on _psykoosi_lääke jota käytetään psykoosien lisäksi mm. maniakohtauksiin ja Alzheimeriin. Se on myrkkyä maksalle ja munuaisille, siihen liittyy lukemattomia kontraindikaatioita, se saattaa edistää mm. diabeteksen puhkeamista ja vähäisin kaikista sivuvaikutuksista on merkittävän painonnousun riski.
Älkää hyvät ihmiset jakako saati omaksuko netissä saatuja mielenterveys- tai lääkitysvinkkejä!nina.r. kirjoitti:
Olen kiitollinen siitä että näet minussa jotain hyvää. Itse en juurikaan näe, johtuen tästä ongelmasta. Itsetuntoni on aivan maassa, kun en voi ymmärtää miksi itseni hillitseminen on niin vaikeaa riidan aikana. Tosin vasta viime vuosina olen oikeasti ymmärtänyt, ettei kyseinen tapa selvittää asioita ole normaali. Mutta jos koen näin valtavia tunnontuskia siitä, miten kohtelen miestäni, niin miten kestäisin itseäni jos kohtelisin lapsiani samalla tavalla?
Lääkitys olisi luultavasti hyvä idea jos tilanne ei muuten selviä, mutta se tuntuu kovin rajulta vaihtoehdolta. En haluaisi vielä näin nuorena (26) joutua mitään mielialalääkitystä ottamaan :(Älä hyvä ihminen kuuntele nettipalstan lääkitysvinkkejä! Tuo alla annettu vinkki on hengenvaarallinen!
Oikea osoite on mielenterveyspoli. Lähetteen saat ihan tk-lääkäriltä, ellet kuulu opiskelija- tai työterveyshuoltoon. Voi tuntua hullulta mennä puhumaan tk-lääkärille kysymyksistäsi, mutta sitä kautta pääset eteenpäin.simasuuneiti kirjoitti:
Älä hyvä ihminen kuuntele nettipalstan lääkitysvinkkejä! Tuo alla annettu vinkki on hengenvaarallinen!
Oikea osoite on mielenterveyspoli. Lähetteen saat ihan tk-lääkäriltä, ellet kuulu opiskelija- tai työterveyshuoltoon. Voi tuntua hullulta mennä puhumaan tk-lääkärille kysymyksistäsi, mutta sitä kautta pääset eteenpäin.Korjaus: siis yllä annettu vinkki, mies.mina -nimimerkin lääkevinkki.
simasuuneiti kirjoitti:
Korjaus: siis yllä annettu vinkki, mies.mina -nimimerkin lääkevinkki.
Tuota kuten muutakaan sen kaltaista lääkitystä ei ilman alan lääkärin reseptiä saakaan, joten ei niitä nyt apteekista voikaan mennä omaehtoisesti hakemaan! Kehoitinkin lähinnä esimerkin kautta kertoa, etteivät lääkitykset ole mitään myrkkyjä, kuten sinäkin ilmeisesti haluat viestittää. Asiasta, kuten myöskin yritin kertoa on aina keskusteltava kyseisen alan lääkärin kanssa ei tk: yleislääkärin. Ko lääkkeen käytöstä muihin sairauksiin en tiedä, mutta tunnehuippujen tasaajana se on varsin yleisessä käytössä! Aliarvioit ilmeisesti tämän viestiketjun lukijoita, jos luulet heidän ryntäävän jotain täällä esimerkkinä käytetyn lääkkeen luettuaan ryntäävän niitä apteekista hakemaan.
mies.mina kirjoitti:
Tuota kuten muutakaan sen kaltaista lääkitystä ei ilman alan lääkärin reseptiä saakaan, joten ei niitä nyt apteekista voikaan mennä omaehtoisesti hakemaan! Kehoitinkin lähinnä esimerkin kautta kertoa, etteivät lääkitykset ole mitään myrkkyjä, kuten sinäkin ilmeisesti haluat viestittää. Asiasta, kuten myöskin yritin kertoa on aina keskusteltava kyseisen alan lääkärin kanssa ei tk: yleislääkärin. Ko lääkkeen käytöstä muihin sairauksiin en tiedä, mutta tunnehuippujen tasaajana se on varsin yleisessä käytössä! Aliarvioit ilmeisesti tämän viestiketjun lukijoita, jos luulet heidän ryntäävän jotain täällä esimerkkinä käytetyn lääkkeen luettuaan ryntäävän niitä apteekista hakemaan.
Risperdal _on_ myrkkyä. Se on psykoosilääke, ei todellakaan yleisesti käytetty "tunnehuippujen tasaaja". Tuollaisten tuotenimien heitteleminen keskustelupalstalla on äärimmäisen vastuutonta. Annat ymmärtää, että sinulla on ratkaisua aloittajan ongelmaan ja se ratkaisu on vakavaan mt-ongelmaan määrätty todella rankka lääkitys, jota kuvaat harmittomaksi.
Vastuutonta, indeed!
- aargh71
Ei se huutaminen tietty varmaan mikään paras tapa riidellä ole, mutta aika moni sellainen ihminen, joka näennäisesti mukamas riidan aikana "hillitsee" itsensä käyttää piiloagressioita, jotka tekevät ihan yhtä kipeää kuin sinun huutosi ja ilkeät sanasi. Henkilökohtaisesti pidän kunnolla räiskyvää riitaa parempana kuin niitä muita keinoja joihin olen saanut tottua (mykkäkoulu, halveksivat ilmeet, itsekseen jupina ja kiroilu).
Olen samaa mieltä edellisen kanssa, että voisit yrittää keskustella jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Ehkä ilman lääkitystäkin voisit löytää keinoja hillitä itseäsi. Minäkin olen hiukkasen räjähtävä tyyppi ja äänenvoimakkuus saattaa kohota melkoisesti, mutta olen jo useamman vuoden ajan pyrkinyt kiinnittämään huomiota siihen, että nimenomaan huudan vain asiaa, en ilkeyksiä. Huudan myös lasten kuullen suuttuessani, mutta pidän kiinni siitä, että he näkevät myös riidan sopimisen. Heille selitetään mistä olikaan kyse ja kerrotaan miten asia ratkaistaan ja pyydetään anteeksi lasten kuullen, jos riitely on mennyt överiksi.
En minä kyllä pitäisi sinua mitenkään toivottamana tapauksena. Mutta onko tämä tosiaan ainoa syy olla haluamatta lapsia? En halua kuulostaa ilkeältä, mutta kertomasi tuntuu vähän tekaistulta syyltä. Ikään kuin olisit huolissasi jostain vielä vakavammasta asiasta. Tai sitten olet suunnilleen ensimmäinen ihminen, jonka olen kuullut aidosti punnitsevan vaakakupissa omaa mahdollisuuttaan lisääntymiseen ja tulevien lasten henkistä hyvinvointia. Siinä tapauksessa arvostan pohdintaasi suuresti - yleensähän ihmiset eivät ajattele ollenkaan noin pitkälle.- nina.r.
En ainakaan keksi mitään muuta tietoista syytä, miksi epäröin lasten hankinnan kanssa. En ehkä ole saman tien valmis lasta yrittämään, mutta haluaisin kyllä lapsia. En vain yksinkertaisesti halua, että omat lapseni joutuvat kokemaan samanlaisen, hieman epänormaalin lapsuuden kuin minä koin.
Olen samaa mieltä siitä, että riidat on parempi hoitaa saman tien vaikka sitten huutamalla, kuin niin että mökötetään hiljaa päiväkausia. Mutta liian julmia juttuja ei saisi ikinä sanoa, ja sen estäminen on niin kovin vaikeaa... Mulle on lapsena sanottu niin hirveitä juttuja, että en koskaan niitä pysty unohtamaan. nina.r. kirjoitti:
En ainakaan keksi mitään muuta tietoista syytä, miksi epäröin lasten hankinnan kanssa. En ehkä ole saman tien valmis lasta yrittämään, mutta haluaisin kyllä lapsia. En vain yksinkertaisesti halua, että omat lapseni joutuvat kokemaan samanlaisen, hieman epänormaalin lapsuuden kuin minä koin.
Olen samaa mieltä siitä, että riidat on parempi hoitaa saman tien vaikka sitten huutamalla, kuin niin että mökötetään hiljaa päiväkausia. Mutta liian julmia juttuja ei saisi ikinä sanoa, ja sen estäminen on niin kovin vaikeaa... Mulle on lapsena sanottu niin hirveitä juttuja, että en koskaan niitä pysty unohtamaan.Erimielisyydet ja riitelykin kuuluvat elämään, ja niihin on lapsienkin totuttava, mutta nähtävä myös se, että ne sovitaan ja elama jatkuu ilman kuvailemiasi unohtamattomia "juttuja".
Edellämainitutkin erottaa ainakin minulle kirjoituksestasi välittynyt kuva siitä, ettet ole napsahtaessasi käyttäytymisesi "herra", jolloin sanot sellaista, mitä et soisi muidenkaan sanovan. Yksi pelkotekijä tässä on myös se, ettei voi olla varma johtaako se jossain tilanteessa myös peruuttamattomiin tekoihin. (Ei siis tietenkään välttämättä)- nina.r.
mies.mina kirjoitti:
Erimielisyydet ja riitelykin kuuluvat elämään, ja niihin on lapsienkin totuttava, mutta nähtävä myös se, että ne sovitaan ja elama jatkuu ilman kuvailemiasi unohtamattomia "juttuja".
Edellämainitutkin erottaa ainakin minulle kirjoituksestasi välittynyt kuva siitä, ettet ole napsahtaessasi käyttäytymisesi "herra", jolloin sanot sellaista, mitä et soisi muidenkaan sanovan. Yksi pelkotekijä tässä on myös se, ettei voi olla varma johtaako se jossain tilanteessa myös peruuttamattomiin tekoihin. (Ei siis tietenkään välttämättä)Totta, riitely on osa elämää. Mutta miten alle 10-vuotiaan lapsen pitäisi unohtaa esim. se, jos oma vanhempi toistuvasti kertoo toivovansa että et tule seuraavana päivänä enää iltapäiväkerhosta kotiin, että katoat :( Tai että olet narsisti. Miten kukaan voi sanoa pientä lasta päin naamaa narsistiksi, itse en lapsena todellakaan tiennyt mitä se edes tarkoittaa, mutta aavistin tietenkin että jotain pahaa se on. Anteeksi minulta kyllä aina pyydettiin, mutta sanat eivät silti unohdu.
Suurimpiin pelkoihin kuuluu myös tuo, että joskus löisin, tai jotain vastaavaa. Minua ei ole kylläkään koskaan lyöty, enkä ole itsekään tehnyt kenellekään niin. Mutta kuka tietää mihin tämä elämä lopulta johtaa... nina.r. kirjoitti:
Totta, riitely on osa elämää. Mutta miten alle 10-vuotiaan lapsen pitäisi unohtaa esim. se, jos oma vanhempi toistuvasti kertoo toivovansa että et tule seuraavana päivänä enää iltapäiväkerhosta kotiin, että katoat :( Tai että olet narsisti. Miten kukaan voi sanoa pientä lasta päin naamaa narsistiksi, itse en lapsena todellakaan tiennyt mitä se edes tarkoittaa, mutta aavistin tietenkin että jotain pahaa se on. Anteeksi minulta kyllä aina pyydettiin, mutta sanat eivät silti unohdu.
Suurimpiin pelkoihin kuuluu myös tuo, että joskus löisin, tai jotain vastaavaa. Minua ei ole kylläkään koskaan lyöty, enkä ole itsekään tehnyt kenellekään niin. Mutta kuka tietää mihin tämä elämä lopulta johtaa...Joudun läheltä työssäni tuollaisia seuraamaan ja huomaamaan, millaisia traumoja ne aiheuttavat. Kuten edellisessä kirjoitinkin, äänen korotus ja tuollaiset kuvailemasi sanomiset ovat eri asioita ja sinun kohtaamasi ovat niitä, mitä ei pidä hyväksyä missään määrin! Anteeksi pyyntö ei niitä tekemättömiksi tee.
Toistan tätä,,, ON SUURI ASIA, että tiedostat nuo seikat itsessäsi ja vieläpä pyrit niille jotain "tekemään", jo kirjoittamalla ne kertoen, vaikkakin anonyyminäkin, on alku tielle, minkä kautta ratkaisun avain voi löytyä, vieläpä helpommin, kuin nyt uskotkaan. Liian moni ei niin tee, vaan peittelee ne- nina.r.
mies.mina kirjoitti:
Joudun läheltä työssäni tuollaisia seuraamaan ja huomaamaan, millaisia traumoja ne aiheuttavat. Kuten edellisessä kirjoitinkin, äänen korotus ja tuollaiset kuvailemasi sanomiset ovat eri asioita ja sinun kohtaamasi ovat niitä, mitä ei pidä hyväksyä missään määrin! Anteeksi pyyntö ei niitä tekemättömiksi tee.
Toistan tätä,,, ON SUURI ASIA, että tiedostat nuo seikat itsessäsi ja vieläpä pyrit niille jotain "tekemään", jo kirjoittamalla ne kertoen, vaikkakin anonyyminäkin, on alku tielle, minkä kautta ratkaisun avain voi löytyä, vieläpä helpommin, kuin nyt uskotkaan. Liian moni ei niin tee, vaan peittelee neKiitos vielä kerran kannustuksesta, tuntuu että epätoivoinen mieliala hiukan helpottaa. Vaikka isoista jutuista on edelleenkin kyse, ja kova tarve olisi kehittyä ihmisenä niin että olisin parempi avovaimo, ja parempi äiti sitten joskus tulevaisuudessa...
nina.r. kirjoitti:
Kiitos vielä kerran kannustuksesta, tuntuu että epätoivoinen mieliala hiukan helpottaa. Vaikka isoista jutuista on edelleenkin kyse, ja kova tarve olisi kehittyä ihmisenä niin että olisin parempi avovaimo, ja parempi äiti sitten joskus tulevaisuudessa...
Epätoivo sivuun, hyllytys sille ja tuo tarve kehittyä, polttoaineeksi tulevaan, väheksymättä vähääkään tuota alenpana kertomaasi voimavaraasi, eli miestäsi!
Keinoja päämäärän saavuttamiseksi on monia, usko pois! Loppuelämäsi ensimmäistä päivää on vielä jäljellä hieman yli tunti ja huomenna uusi.
Moi,
haluamatta ottaa liikaa kantaa huutamiseen tai muuhun agressiiviseen käytökseen, haluan vain sanoa muutaman mielipiteen.
Ensinnäkin, olet jo pitkällä kun yleensä mietit tämäntapaisia asioita. Siitä onnitteluni. Kauhein skenaario olisi tietysti se että jatkaisit tuhoisaa käytöstä siitä sen enempää häiriintymättä. Uskaltaisin väittää että se suurin ja ylivoimaisesti tärkein askel on jo otettu: tunnistaa ja tunnustaa joku ongelma. En väitä että olisi jotenkin helppoa "hoitaa homma ja alkaa elää ihmisiksi", mutta luulen kuitenkin että jos todella haluat edetä rakentavampaan suuntaan niin se ei ole ollenkaan niin vaikeaa/mahdotonta kuin ehkä luulet.
Lääkkeet... varmasti varteenotettava vaihtoehto. Jos raha ei ole este niin suosittelen jonkinlaista terapiaa. Valitettavasti yhteiskuntamme ei juurikaan tue tätä sektoria, joten köyhä joutuu keskustelemaan lähinnä itsekseen. Toisaalta tämä saattaa osoittautua parhaaksi ratkaisuksi...
Suosittelen myös ammattiauttajan apua, lämpimästi. Mitä kautta vain, ei ole väliä. Kenties tosiaan lääkitys, vaikkapa vain aluksi.
Ja pyydän, ota mies mukaan projektiin, kaikentasoinen kommunikaatio on aina kotiinpäin. Kaikki voittaa.
Olet jo pitkällä, nyt vain hoidat homman kotiin. Voimia "loppusuoraan"!
Btw, omalla kohdallani lapsi oli se mikä katkaisi kamelin selän eli rikkoi mielen. Näin jälkikäteen se tietenkin oli vain hyvä asia, mutta en silti suosittele vanhemmuutta jos se yhtään epäilyttää. Mutta niinkuin tiedät, tämäkin on vain yksi mielipide.- nina.r.
Kiitos pitkästä kirjoituksestasi! Olisi erittäin mielenkiintoista päästä joskus jollekin psykologille asiasta puhumaan, että saisin ihan ammattilaisen mielipiteen. Mutta rahaa tuo veisi paljonkin. Miestä en onneksi ole sulkenut asian ulkopuolelle koskaan, vaan selittänyt juurta jaksain käytökseni syyt. Hän onkin suurin voimavarani, ja arvostan hänen "uhrautumistaan", sillä kanssani ei aina ole todellakaan helppoa.
nina.r. kirjoitti:
Kiitos pitkästä kirjoituksestasi! Olisi erittäin mielenkiintoista päästä joskus jollekin psykologille asiasta puhumaan, että saisin ihan ammattilaisen mielipiteen. Mutta rahaa tuo veisi paljonkin. Miestä en onneksi ole sulkenut asian ulkopuolelle koskaan, vaan selittänyt juurta jaksain käytökseni syyt. Hän onkin suurin voimavarani, ja arvostan hänen "uhrautumistaan", sillä kanssani ei aina ole todellakaan helppoa.
"jollekin psykologille", "rahaa se veisi paljonkin"... Oletko oikeasti selvittänyt asiaa?
Voit hakeutua omalääkärille/tk-lääkärille ja saada häneltä lähetteen psykiatriselle polille, jos hän katsoo asian aiheelliseksi. Ei maksa yhtään sen enempää kuin tk-/poliklinikkamaksut ylipäänsä.
Jos näyttää siltä, että tarvitset terapiaa, sinun pitää tavata psykiatria muutaman kerran ja hän kirjoittaa sen jälkeen lähetteen Kelan korvaamalle psykoterapeutille. Omavastuuosuutta jää jonkin verran, mutta aika mitätön summa siihen nähden että mietit mitä tekisit loppuelämälläsi.
Pahinta mitä voit itsellesi ja puolisollesi ja mahdollisille lapsillesi tehdä on alkaa keskustella asiasta netti"asiantuntijoiden" kanssa.- Millaiseksi kasvat?
nina.r. kirjoitti:
Kiitos pitkästä kirjoituksestasi! Olisi erittäin mielenkiintoista päästä joskus jollekin psykologille asiasta puhumaan, että saisin ihan ammattilaisen mielipiteen. Mutta rahaa tuo veisi paljonkin. Miestä en onneksi ole sulkenut asian ulkopuolelle koskaan, vaan selittänyt juurta jaksain käytökseni syyt. Hän onkin suurin voimavarani, ja arvostan hänen "uhrautumistaan", sillä kanssani ei aina ole todellakaan helppoa.
Rahaahan se veisi, mutta niin vie lapsetkin. Pelkäätkö kenties oikeasti enemmän rahan menetystä vai sitä, että joudut myöntämään vikoja itsessäsi, kestämään syyllisyyden kipua ja muuttumaan? Jos sinulla ei ole varaa terapiaan (mihin saa muuten Kelan avustusta, katso että se on laillistettu terapeutti), miten sinulla olisi varaa lapsiinkaan?
Mielipide ei riitä. Psykoterapiaan pitää sitoutua useammaksi vuodeksi. Ei se yksi tai kaksi käyntiä mihinkään riitä, ei täällä ihmeparantumisia ole. Tuommoinen pysyvä tapakin, kestää kauan muuttaa.
Et tosiaankaan arvosta miestäsi etkä hänen "uhrautumistaan", koska et tee asialle mitään. Selittelet käytöksesi syitä... Joo, sehän kaikki loukkaukset korvaa. Jos katkaiset jonkun käden, auttaako se että selität miksi? Jos henkisesti puukotat miestäsi, hakkaat häntä loukkauksillasi, miten se selittely sen parantaa?
Ei se paranna eikä se riitä. Selittelyllä vaan käytännössä syytät muita, perintötekijöitä, vaikka väität, ettet muka tee niin. Nimenomaan niin teet etkä ota vastuuuta.
Miltä sinusta kaikki tämä tuntuu, ei itseäsi vaan miestäsi ajatellen? Sinä ansaitset pahan olosi ja syyllisyytesi, koska sinähän teet pahoin. Tekisit enemmän hyvin niin voisit enemmän hyvin. Mutta miten miehesi ansaitsee tämän kaiken? Häneen kuitenkin sattuu, ja sinä satutat. Hänen sydämensä saa viiltoja ja sinä teet ne. Häntä saattaa ahdistaa ja masentaa sinun vuoksesi, ja jos sinä oletkin ansainnut kärsimyksesi, miten hän on? Kenen vikaa ja kenen vastuulla? Lohdutat itseäsi kyllä että "selittelet" ja "et sulje ulkopuolelle", mutta mitä sitten? Mitä se oikeasti korjaa?
Olet jonkun mielestä pitkällä... Minun mielestäni olet aivan alussa: et ole tehnyt yhtään mitään. Pohdiskellahan aina voi. Jos et tullut hakemaan pelkästään siunausta teoillesi, itsellesi syitä, lohdutuksia ja ymmärrystä, ala tekemään jotain.
Sinua kohtaan onkin toimittu väärin, kun olet ollut lapsi. Kuinka kauan aiot kostaa sitä syyttömille?
Tällä hetkellä toteutat vanhempiesi sairasta ennustetta: sinä olet narsisti. Mutta sinä voit olla muutakin, eikö totta? He eivät lopultakaan päätä, kuka sinä oikeasti olet, siitä päätät sinä. Ja syntyjään, sinä et ole: kuka sinä olet? - nina.r.
Millaiseksi kasvat? kirjoitti:
Rahaahan se veisi, mutta niin vie lapsetkin. Pelkäätkö kenties oikeasti enemmän rahan menetystä vai sitä, että joudut myöntämään vikoja itsessäsi, kestämään syyllisyyden kipua ja muuttumaan? Jos sinulla ei ole varaa terapiaan (mihin saa muuten Kelan avustusta, katso että se on laillistettu terapeutti), miten sinulla olisi varaa lapsiinkaan?
Mielipide ei riitä. Psykoterapiaan pitää sitoutua useammaksi vuodeksi. Ei se yksi tai kaksi käyntiä mihinkään riitä, ei täällä ihmeparantumisia ole. Tuommoinen pysyvä tapakin, kestää kauan muuttaa.
Et tosiaankaan arvosta miestäsi etkä hänen "uhrautumistaan", koska et tee asialle mitään. Selittelet käytöksesi syitä... Joo, sehän kaikki loukkaukset korvaa. Jos katkaiset jonkun käden, auttaako se että selität miksi? Jos henkisesti puukotat miestäsi, hakkaat häntä loukkauksillasi, miten se selittely sen parantaa?
Ei se paranna eikä se riitä. Selittelyllä vaan käytännössä syytät muita, perintötekijöitä, vaikka väität, ettet muka tee niin. Nimenomaan niin teet etkä ota vastuuuta.
Miltä sinusta kaikki tämä tuntuu, ei itseäsi vaan miestäsi ajatellen? Sinä ansaitset pahan olosi ja syyllisyytesi, koska sinähän teet pahoin. Tekisit enemmän hyvin niin voisit enemmän hyvin. Mutta miten miehesi ansaitsee tämän kaiken? Häneen kuitenkin sattuu, ja sinä satutat. Hänen sydämensä saa viiltoja ja sinä teet ne. Häntä saattaa ahdistaa ja masentaa sinun vuoksesi, ja jos sinä oletkin ansainnut kärsimyksesi, miten hän on? Kenen vikaa ja kenen vastuulla? Lohdutat itseäsi kyllä että "selittelet" ja "et sulje ulkopuolelle", mutta mitä sitten? Mitä se oikeasti korjaa?
Olet jonkun mielestä pitkällä... Minun mielestäni olet aivan alussa: et ole tehnyt yhtään mitään. Pohdiskellahan aina voi. Jos et tullut hakemaan pelkästään siunausta teoillesi, itsellesi syitä, lohdutuksia ja ymmärrystä, ala tekemään jotain.
Sinua kohtaan onkin toimittu väärin, kun olet ollut lapsi. Kuinka kauan aiot kostaa sitä syyttömille?
Tällä hetkellä toteutat vanhempiesi sairasta ennustetta: sinä olet narsisti. Mutta sinä voit olla muutakin, eikö totta? He eivät lopultakaan päätä, kuka sinä oikeasti olet, siitä päätät sinä. Ja syntyjään, sinä et ole: kuka sinä olet?Aika hyvä ihmistuntija olet jos pystyt tämän keskustelun perusteella tuomitsemaan minut narsistiksi. Naurettava väite. Narsistihan nimenomaan EI YMMÄRRÄ tekevänsä väärin. Minä kyllä ymmärrän, enkä edelleenkään siirrä vastuuta asiasta vanhemmilleni, vaan etsin selitystä siihen miksi käyttäydyn näin. Käyttäytymiseni on minun vastuullani, mutta jossain on LÄHTÖKOHTA sille miksi minusta on tullut tällainen. Jos minua ei olisi kohdeltu väärin, en varmaan itse toteuttaisi samaa mallia. Onko tämä nyt sitten totuuden kieltämistä ja muiden syyttelyä, vai realismia? Kyllä, olen vastuussa itsestäni, mutta olisin aika ihmeissäni jos kasvatuksellani ei olisi asiaan mitään vaikutusta.
Mieheni kanssa olemme puhuneet asiasta paljon. Olen luvannut yrittää rauhoittua, hän on luvannut antaa anteeksi. Olen kyllä edistynytkin (asia mitä SINÄ et varmaan tiennyt minua narsistiksi nimittäessä), mutta jos riitä yhdistyy väsymykseen tai stressiin, niin silloin minun on vaikea hillitä itseäni. Ehkä tämäkin asia vielä korjaantuu, sillä päinvastoin kuin sinä väität, minä OLEN edistynyt ja parantanut käytöstäni. - Millaiseksi kasvat?
nina.r. kirjoitti:
Aika hyvä ihmistuntija olet jos pystyt tämän keskustelun perusteella tuomitsemaan minut narsistiksi. Naurettava väite. Narsistihan nimenomaan EI YMMÄRRÄ tekevänsä väärin. Minä kyllä ymmärrän, enkä edelleenkään siirrä vastuuta asiasta vanhemmilleni, vaan etsin selitystä siihen miksi käyttäydyn näin. Käyttäytymiseni on minun vastuullani, mutta jossain on LÄHTÖKOHTA sille miksi minusta on tullut tällainen. Jos minua ei olisi kohdeltu väärin, en varmaan itse toteuttaisi samaa mallia. Onko tämä nyt sitten totuuden kieltämistä ja muiden syyttelyä, vai realismia? Kyllä, olen vastuussa itsestäni, mutta olisin aika ihmeissäni jos kasvatuksellani ei olisi asiaan mitään vaikutusta.
Mieheni kanssa olemme puhuneet asiasta paljon. Olen luvannut yrittää rauhoittua, hän on luvannut antaa anteeksi. Olen kyllä edistynytkin (asia mitä SINÄ et varmaan tiennyt minua narsistiksi nimittäessä), mutta jos riitä yhdistyy väsymykseen tai stressiin, niin silloin minun on vaikea hillitä itseäni. Ehkä tämäkin asia vielä korjaantuu, sillä päinvastoin kuin sinä väität, minä OLEN edistynyt ja parantanut käytöstäni.Tarkoitin enemmän käytöstäsi. Olet heti tosiaankin hyökkäävä kun joku sanoo mitään mikä ei sinua miellytä. Tarkoitin "olet narsistilla" että sitähän käytöksesi on. Sehän on!
Ei se niin naurettava väite ole, kun luet omaa kuvailuasi. Sinä itsehän sen olet kertonut.
Mutta en tarkoittanut sillä mitään muuttamatonta, minkä kyllä mainitsinkin siinä myös.
Lisäksi myös tarkoitin, että selität kyllä, miten sinä olet vastuussa ja ymmärrät, mutta yhtä paljon puolustelet käytöstäsi ja sitten kerrot miten et mahda sille mitään. Lue itse, niin olet selittänyt. Tai no, nyt en lukenut, jos olet lisäillyt tuonne jotain muuta jonkun keskustelun yhteydessä, mutta silloin kun vastasin sinulle näin teit. Kuva tulee siis siitä: ei se ole asian ymmärtämistä että hokee omaksi puolustuksekseen "tekosyynä" että ymmärrän että teen väärin, joten saan tehdä niin. Niin sinä vähän teit.
Tarkoitan tätä:
Tunsin kerran erään alkoholistin, joka oli kyllä avoimesti jopa itkemässä ja hoki, miten hän ymmärtää olevansa alkoholisti ja tekevänsä väärin. Hän oli oppinut että niin pitää sanoa. Ongelmaahan ei ole jos sen myöntää? No, kuitenkin hän joi pari taloa ja liittoa ja aiheutti kohtuutonta kärsimystä kaikille, oikeastaan koskaan yrittämättä edes mitään todellisuudessa. Ei riitä että hokee ymmärtävänsä, se voi olla pelkkä tekosyy.
Voitaisiin siis ajatella että siinä piilee myös vaara.
Minä siis en väittänyt että sinä et ole edistynyt, vaan sinä itse. En minä niitä asioita keksinyt vaan luin ne.
mm. "Olen jatkanut tätä "tapaa" parisuhteessani. Mies on rauhallinen eikä koskaan huuda, ja tiedän satuttavani häntä suunnattomasti sanoillani. En vain voi itselleni mitään! "
"On suorastaan ihme, että mieheni on vielä kanssani."
"Olisi erittäin mielenkiintoista päästä joskus jollekin psykologille asiasta puhumaan, että saisin ihan ammattilaisen mielipiteen. Mutta rahaa tuo veisi paljonkin. Miestä en onneksi ole sulkenut asian ulkopuolelle koskaan, vaan selittänyt juurta jaksain käytökseni syyt. Hän onkin suurin voimavarani, ja arvostan hänen "uhrautumistaan", sillä kanssani ei aina ole todellakaan helppoa. "
Jos joku kertoo, että on niin hirveä että satuttaa kumppaniaan koko ajan suunnattomasti, ja että on suoranainen ihme, että kumppani ylipäätään kestää, että pahoinpitelijä vaan selittää "miksi" tekee näin, ja kumppani uhrautuu olemalla hänen kanssaan, minkä kuvan sinä saisit? Pahoinpitelijä puhuu "silmittömästä väkivallasta" mitä hän itse toistaa omassa suhteessaan "mahtamatta asialle mitään".
Millaisen kuvan sinä saisit?
(Ja tämän kaiken kertoja, vielä sanoo, että haluaa vain "mielipiteen" ammattilaiselta, muttei viitsi mennä, kun se maksaa?! Vaikka pelkää jo syntymättömien lastensakin turvallisuuden puolesta?)
Nyt kuitenkin hyökkäät välittömästi kertomaan miten paljon olet edistynyt... No joo, varmasti sitten oletkin. Mutta minä en keksinyt noita juttuja, vaan sinä kerroit niistä.
Kuitenkin, tässäpä sitten lisää asioita, missä voi kehittyä. Ei tarvitse niin ottaa itseensä ja heti hyökätä puolustukseksi. Ehkäpä siinä se sinun yksi osa ongelmaasi on. Et odota, vaan hyökkäät aina ja heti. Olet yliherkkä, ja kun saat itse hallita keskustelua ja huonojen puoliesi ruotimista, kestät ja kerrot miten hirveä olet, ja kun joku sen perusteella toteaa, että no tosiaan, kuulostat kyllä hirveältä, suutut hänen "tuomioistaan". Puolustus-hyökkäys, aina päällä ja aina valmiina. Ei ihme, ettei hermo koskaan pidä. Ainakaan tiukassa paikassa.
Se lienee onkin seurausta, mutta myös... narsistista. Ehkä oikeammin olisi ollutkin tosiaan sanoa, käytöksesi on narsistista. No, korjataan se nyt. Näin tarkoitin.
Hienoa että olet edistynyt.
Toivottavasti se jatkuu hyvin. - nina.r.
Millaiseksi kasvat? kirjoitti:
Tarkoitin enemmän käytöstäsi. Olet heti tosiaankin hyökkäävä kun joku sanoo mitään mikä ei sinua miellytä. Tarkoitin "olet narsistilla" että sitähän käytöksesi on. Sehän on!
Ei se niin naurettava väite ole, kun luet omaa kuvailuasi. Sinä itsehän sen olet kertonut.
Mutta en tarkoittanut sillä mitään muuttamatonta, minkä kyllä mainitsinkin siinä myös.
Lisäksi myös tarkoitin, että selität kyllä, miten sinä olet vastuussa ja ymmärrät, mutta yhtä paljon puolustelet käytöstäsi ja sitten kerrot miten et mahda sille mitään. Lue itse, niin olet selittänyt. Tai no, nyt en lukenut, jos olet lisäillyt tuonne jotain muuta jonkun keskustelun yhteydessä, mutta silloin kun vastasin sinulle näin teit. Kuva tulee siis siitä: ei se ole asian ymmärtämistä että hokee omaksi puolustuksekseen "tekosyynä" että ymmärrän että teen väärin, joten saan tehdä niin. Niin sinä vähän teit.
Tarkoitan tätä:
Tunsin kerran erään alkoholistin, joka oli kyllä avoimesti jopa itkemässä ja hoki, miten hän ymmärtää olevansa alkoholisti ja tekevänsä väärin. Hän oli oppinut että niin pitää sanoa. Ongelmaahan ei ole jos sen myöntää? No, kuitenkin hän joi pari taloa ja liittoa ja aiheutti kohtuutonta kärsimystä kaikille, oikeastaan koskaan yrittämättä edes mitään todellisuudessa. Ei riitä että hokee ymmärtävänsä, se voi olla pelkkä tekosyy.
Voitaisiin siis ajatella että siinä piilee myös vaara.
Minä siis en väittänyt että sinä et ole edistynyt, vaan sinä itse. En minä niitä asioita keksinyt vaan luin ne.
mm. "Olen jatkanut tätä "tapaa" parisuhteessani. Mies on rauhallinen eikä koskaan huuda, ja tiedän satuttavani häntä suunnattomasti sanoillani. En vain voi itselleni mitään! "
"On suorastaan ihme, että mieheni on vielä kanssani."
"Olisi erittäin mielenkiintoista päästä joskus jollekin psykologille asiasta puhumaan, että saisin ihan ammattilaisen mielipiteen. Mutta rahaa tuo veisi paljonkin. Miestä en onneksi ole sulkenut asian ulkopuolelle koskaan, vaan selittänyt juurta jaksain käytökseni syyt. Hän onkin suurin voimavarani, ja arvostan hänen "uhrautumistaan", sillä kanssani ei aina ole todellakaan helppoa. "
Jos joku kertoo, että on niin hirveä että satuttaa kumppaniaan koko ajan suunnattomasti, ja että on suoranainen ihme, että kumppani ylipäätään kestää, että pahoinpitelijä vaan selittää "miksi" tekee näin, ja kumppani uhrautuu olemalla hänen kanssaan, minkä kuvan sinä saisit? Pahoinpitelijä puhuu "silmittömästä väkivallasta" mitä hän itse toistaa omassa suhteessaan "mahtamatta asialle mitään".
Millaisen kuvan sinä saisit?
(Ja tämän kaiken kertoja, vielä sanoo, että haluaa vain "mielipiteen" ammattilaiselta, muttei viitsi mennä, kun se maksaa?! Vaikka pelkää jo syntymättömien lastensakin turvallisuuden puolesta?)
Nyt kuitenkin hyökkäät välittömästi kertomaan miten paljon olet edistynyt... No joo, varmasti sitten oletkin. Mutta minä en keksinyt noita juttuja, vaan sinä kerroit niistä.
Kuitenkin, tässäpä sitten lisää asioita, missä voi kehittyä. Ei tarvitse niin ottaa itseensä ja heti hyökätä puolustukseksi. Ehkäpä siinä se sinun yksi osa ongelmaasi on. Et odota, vaan hyökkäät aina ja heti. Olet yliherkkä, ja kun saat itse hallita keskustelua ja huonojen puoliesi ruotimista, kestät ja kerrot miten hirveä olet, ja kun joku sen perusteella toteaa, että no tosiaan, kuulostat kyllä hirveältä, suutut hänen "tuomioistaan". Puolustus-hyökkäys, aina päällä ja aina valmiina. Ei ihme, ettei hermo koskaan pidä. Ainakaan tiukassa paikassa.
Se lienee onkin seurausta, mutta myös... narsistista. Ehkä oikeammin olisi ollutkin tosiaan sanoa, käytöksesi on narsistista. No, korjataan se nyt. Näin tarkoitin.
Hienoa että olet edistynyt.
Toivottavasti se jatkuu hyvin.Narsismi on mielisairaus, ja narsistin mielestä muiden hyväksikäyttö ja satuttaminen on oikeutettua. Minä tiedän tekeväni väärin, enkä pidä tekojani oikeutettuina. Ja tämän olen sanonut alusta saakka. Oliko siis oikein sinulta nimittää minua narsistiksi, vai etkö tiedä miten narsisti määritellään?
Olet oikeassa siinä, etten kaikkia asioita ole kertonut heti ekassa kirjoittamassani viestissä. Sitä kirjoittaessani olin jossain määrin herkässä ja masentuneessa mielentilassa, joten asiat varmasti kuulostavat kovin synkiltä. Mutta jos oletetaan, että tiesit ettet tiedä minusta kaikkea sen yhden viestin perusteella, niin onko asiallista oikeasti nimittää jotakuta narsistiksi, siis oikeasti mieleltään sairaaksi? Voin myöntää että se tuntui TODELLA pahalta.
Simasuulle hieman kommenttia alalla työskentelevänä: lääkärit/työntekijät kaikki yksilöitä, mutta yleinen versus yksityinen = ei sama asia. Vaikka sanot että terveysasemalle ja siitä pari käyntiä ja jos tk-lääkäri katsoo aiheelliseksi ja siitä "oikeaan hoitoon", niin totuus on että yleisellä puolella asiantuntijan aika per potilas ei vaan riitä. En syytä ketään, asia vaan on näin meidän järjestelmässämme, jossa rahaa pitäisi tehdä, eikä kuluttaa. Sairaiden hoitaminen taas maksaa. Ei hyvä rahattomalle. Varakkaampi ostaa aikaa asiantuntijalta.
Pahinta mitä kysyjä voi tehdä on olla keskustelematta. Jos elämä on hukassa tai muuten voimaton olo, saattaa tuntua ylitsepääsemättömältä jonottaa tk-tiskille kertomaan tämänlaatuisista ongelmista. Onneksi netistä löytyy laisiasi, jotka auttavat eteenpäin.
Aloittajalle hyvää vointia, usko itseen vie pitkälle.- oppeliini1
Olet saanut monta hyvää neuvoa, tässä yksi lisää:
Kuinka olisi käyttää maalaisjärjellä tehostettua itsekuria? Ts., kun suusi aukeaa rääkymään, sanot itsellesi STOP STOP, nyt jo riittää. Ja suljet vain yksinkertaisesti suusi. Sanot itsellesi "rauhoitu, ole hiljaa, rauhoitu ole hiljaa.." niin monta kertaa että se viesti uppoaa jokaiseen aivosi molekyyliin. Suu kiini on mahdotonta verbaalisesti riehua!
Kohta tuo raivonpuuska ja rääkymishalu on mennyt ja saat huomata että sinä ITSE olet vastuussa omasta suustasi, Sinä ITSE pystyt valitsemaan riehutko vai oletko hiljaa. Sinä ITSE päätät kuinka ratkaista kyseessä oleva ongelma, rauhallisesti analysoimalla (joko itseksiesi tai miehesi/muiden ihmisten kanssa) vai riehumalla ja rääkymällä ITSESI typeräksi.
Tuo vaatii treenausta! MUTTA SE TOIMII! Sinä ITSE pystyt siihen.
Onhan niin helppo kaatua samaan vanhaan tuttuun kaavaan vaikka tietääkin sen olevan tyhmän ja täydellisen hyväksymätomän, sekä omissa että kuulijoiden korvissa ja silmissä.
Riitely ja torat EI kuulu normaaliin elämävn! Normaalia elämää on pystyä kuulemaan toista, arvostamaan toisen mielipidettä ja tuomaan omansa esille rakentavaan tyylin keskustelemalla. Normaalilla ja ystävällisellä äänellä. - ykdkdtk
kauana olette olleet yhdessä?tuntuuko että hän on oikea?
- 5yuha
Tavallaa voi periytyä, mutta opittuna mallina. Jos hoet itsellesi ettet vaan mahda muka itsellesi mitään, etkä etsi muita ratkaisumalleja, se on valinta. Käytät silloin teosyitä. Teistä kukaan ei todellisuudessa siis korjaa asiaa eikä tee mitään, mutta tuommoiset ominaisuudet ei piriyde geeneistä. Ne ovat käytösmalleja ja niitä taas voi muuttaa. Tokikaan se ei ole helppoa, vaan yleensä vaatii psykoterapiaa, muita ratkaisumalleja ja muutaman vuoden aikaa, sekä sen aitoa tajuamista, että täytyy lakata hokemasta printötekijöistä kun tekee valintoja.
Sanot, ettet tarkoita muka syyttää muita käytöksestäsi, mutta sitähän sinä teet. On ihan mahdotonta parantaa jotain sellaista, mitä ei myönnä.
Temperamenttinenkin ihminen voi keksiä suuttumiselleen vaihtoehtoisen tavan, esim. kyllä sinulla on aikaa olla hiljaa, laskea kymmeneen ja poistua, sanoa että nyt kohta napsahtaa, pakko hetkeksi mennä ja sitten myös mennä. Kyllä sinä tiedät, koska se riski on ja koska ei. Sitten voit muualla, rauhassa, miettiä miten asioista puhutaan syyttämättä, huutamatta, syylllistämättä jne. ja totta, se kehittyy ja sinä kasvat pala kerrallaan, mutta... kasvat ja kehityt. Opit pitämään hermosi paremmin, opit lähtemään tilanteesta, jne. jne. mutta et niin, että hoet, ettet muka voi asialle mitään.
On ihme, että miehesi on kanssasi? Olet siis niin k*sipää, etkä hae apua käytöshäiriöösi? Olet niin hirveä ja ilkeä, että satutat mutta väität rakastavasi? Ehkä sinun pitää hieman miettiä rakkautta. Ei sinun pidäkään vielä hankkia lapsia. Nyt tällä hetkellä, kostaisit heille heti, toteuttaisit samaa mallia ihan takuulla ja tekisit heidän elämästään helvettiä. Kuten teet miehellesikin. Mieti sitä. Et tunnu sisäistävän mitä oikeasti tarkoittaa toisen jatkuva loukkaaminen, olet ehkä niin tottunut siihen. Mieti miten paljon sinuun on sattunut. Olisitko toivonut jotain muuta ja mitä. Miten olisit halunnut että sinua kohdellaan, sinuun suhtaudutaan, millaista äitiä olisit toivonut... Sitten lakkaa olemasta niin helvetin itsekäs ja ala kasvaa.
Sinä olet aikuinen nainen. Aikuisen pitää pystyä kontrolloimaan itseään ainakin suurimman osan aikaa. Ei se mitään, jos joskus lipsahtaa, mutta sain kuvan, että sinulla se on jatkuvaa. Lisäksi, joo, suuttuessaan sanoo monia asioita, mutta etenkään lapsille ei voi sanoa. Ei voi: henkinen väkivalta on yhtä vakavaa kuin fyysinen.
Sinuna hakeutuisin psykoterapiaan, keskustelisin enemmän puolison kanssa vaihtoehdoista: hänhän on rauhallinen, miten hän sen tekee, millainen perhe hänellä on, mistä kaikesta voi ottaa mallia.
Sinuna myös myöntäisin totuuden, omat valinnat ja lakkaisin jauhamasta perintötekijöistä, jotka toki aina tulevat vaikuttamaan vähän, mutta sitä vähemmän, mitä enemmän teet töitä asian eteen. En usko että tarvitse lääkitystä. Tarvitsen vaan pari vuotta aikaa ja hieman apua, vaihtoehtoisia käytösmalleja ja tietoista oppimista.
Kokemusta on.- nina.r.
Kukaan ei ole väittänytkään että käytös olisi geeneissä. Käytösmalleista tässä tietenkin on kyse, mutta onko se vastuun pakoilua jos kertoo saaneensa kyseiset mallit kasvatuksen kylkiäisenä? Tottakai vika on yksin minun, jos huudan miehelleni. En ole tietääkseni sanonut ettei olisi. Mutta tätä käytösmallia ei olisi jos sitä ei olisi minulle opetettu. Tiedän kuinka vaikeaa siitä on päästä eroon, siksi en syytä äitiäkään täysin omasta kohtelustani. Hänelle on tehty hirvittäviä asioita, vielä paljon pahempia kuin minulle. Säälin häntä todella.
Ymmärräthän, että olen ihan oikeasti vasta viime vuosina ymmärtänyt että kaikki eivät toimikaan samoin kuin minä. Luulin aikuisikään saakka että suljettujen ovien takana kaikilla on samanlaista! Vasta mieheni kertoi että asia ei näin ole. Siksi minun "muutokseni" parempaan on vasta alussa. Mutta olen kyllä edistynyt, kuten olen aiemmassa viestissä kirjoittanut. Itsehillintä on vaan erityisen vaikeaa, jos on esimerkiksi väsynyt.
Sait väärän kuvan jos kuvittelet, että rähjäämiseni on jatkuvaa. Se ei todellakaan ole. Suurimman osan ajasta pystyn hoitamaan riidat normaalisti. Sanoisin, että niitä kamalia napsahduksia tapahtuu kerran kuussa, tai pari kertaa huonolla tuurilla. Tämäkin on toki liikaa, mutta en sentään riehu joka päivä tai edes joka viikko.
Antaisit vähän krediittiä miehellenikin, ei hän ole mikään hiiri joka ei uskalla lähteä suhteesta. Meillä menee yleisesti ottaen hyvin, vaikka et sitä uskoisikaan. Todellinen luonteeni on melko kiltti ja hiljainen, eikä kukaan tuttu voisi aavistaa minun riehuvan suuttuessani niin kovasti. Vihaan sitä ihmistä joka tulee esiin, kun suutun pahasti. Olen kyllä onnistunut vähentämään noita tapauksia. Tämän ketjun tarkoitus olikin käsitellä pelkoani siitä, että asia pahenee jos hankimme lapsen. Pystynkö silloin käsittelemään elämän paineita rauhallisesti? Sitä ei tiedä kukaan.
- kokemus vaan..
Mun mielestä tässä ei ole olennaista sen selvittäminen, mistä tuo kaikki on lähtöisin: se on itsestäänselvyys.
Olennaista on, että sinä kehität yhdessä miehesi kanssa jonkin toimivan tavan riitatilanteisiin. Minulle se voisi olla sitä, että sovitaan, että mies lähtee pois tilanteesta. Asiasta keskustellaan vasta, kun olen rauhoittunut. Ei siihen muuta keinoa ole kuin oman käytöksen hallinta tai yhdessä pelisääntöjen sopiminen. Jos sinä et pysty itseäsi rauhoittamaan, niin silloin miehesi on käveltävä ovesta ulos tai sitten sinä kävelet itse ulos rauhoittumaan. Käy lenkillä, tule takaisin vasta kun olet seestynyt.
Ihan turhaa läpinää, ei tuohon käytöksen muuttamiseen tarvita mitään tsykologia, lapsuuden traumat voi olla sitten asia erikseen.
Joten, keskity niiden keinojen etsimiseen, miten miehesi voisi tukea sinua tässä positiivisemmalla tavalla ja yhdessä keksitte sen miten sinä rauhoitut. Olen todennut parhaaksi keinoksi tilanteesta poistumisen, joko minä tai hän. Olen myös vastapuolen huutoihin ja äänen korottamiseen reagoinut itse niin, että lähden pois tilanteesta ja totean, että en keskustele silloin kun toinen ei hallitse itseään. Toimii.- nina.r.
Itse asiassa olen yrittänyt tota poistumis-keinoa muutaman kerran, olen siis ilmoittanut miehelle riidan keskellä että minä lähden nyt ulos kävelylle, ehdottomasti yksin. Mies ei jostain syystä anna minun lähteä. Emme ole puhuneet asiasta sen enempää, hän vain sanoo ettei halua päästää minua yksin ulos kun olen järkyttyneessä mielentilassa. Mitään järkevää syytä en siihen keksi, ehkä se on hänelle vain joku periaate.
Joka tapauksessa tuo olisi minun mielestäni hyvä keino, ja voisin yrittää sopia mieheni kanssa että sitä yritettäisiin, vaikka hän ei jostain syystä pidäkään ajatuksesta.
- kokemus vaan..
Joo mutta nyt ei olekaan olennaista miehesi tarpeet, vaan sinun omasi. Ota itseäsi niskasta kiinni ja pidä kiinni oikeuksistasi. Sinä kävelet ovesta ulos ja tulet takaisin rauhoittuneena. Miehessäsi on ihan yhtälailla "vikaa", älä ota omalle kontollesi kaikkea. Jotkut ihmiset eivät vain sovi toisilleen. Joidenkin on harjoiteltava yhteiseloa enemmän kuin toisten.
Miehesi toimintatapa on aivan yhtä itsekäs kuin sinunkin. Kyllä nyt jokaisen aikuisen luulisi käsittävän, että suuttuneena ja kiihdyksissä ei voi keskustella rakentavasti eikä vihaisena voi tulla hedelmällistä keskustelua. Vasta kun tunteet tasaantuu, voi keskustella järkevästi. - TH
Minulla tuli juuri ero miehestä joka käyttäytyi kuvaamallasi tavalla. Molemmat olemme jo 40 v. Hänen mielestään oli normaalia että riidan aikana hän huutaa, loukkaa, käyttäytyy kuin mielenvikainen ja tekee mitä vaan millä toisen saa olemaan hiljaa ja alistumaan. Tämän jälkeen hänelle olisi pitänyt HETI antaa anteeksi, kun hän kerran vilpittömästi pyysi. Minä en pystynyt. Siitäkin on syytetty niin helvetisti.
Arvaa vaan mitä tämä suhde minulle teki. Pelätä ei enää tarvitse onneksi koska huutaminen muuttuu fyysiseksi väkivallaksi (pelkäsin tosissani että niin käy, olen väkivaltaisesta perheestä), kun ei olla enää saman katon alla eikä missään tekemisssä, mutta kaikki kamaluudet mitä hän minusta sanoi pyörivät päässäni kuin viallinen äänilevy päivästä toiseen. Epäilen post-traumaattista stressiä. Koko yhdessä oloajan mies haki vahvistusta joka puolelta sille että hänen käytöksenä on normaalia ja kaikki käyttäytyvät niin. Hän selitteli ja mitätöi käytöstään, ja väitti ettei loukkaa minua tahallaan koskaan. Silti hän sanoo myös että riidan aikana hän vihaa minua täysillä.
Miten sellaista ihmistä voi jaksaa rakastaa? Jatkuvasti pyysin että hän lakkaa satuttamasta minua, eikä hän lakannut. Tulkitsin sen niin, että minun hyvinvointini oli hänelle niin toisarvoista että huutamisesta saatu tyydytys meni sen yli mennen tullen. Sillä täytyy siitä paskan kaatamisesta toisen niskaan jotain tyydytystä saada.
Minä en voi enää edes ajatella uutta suhdetta, pelkään joutuvani toiseen samanlaiseen. Lisäksi mietin kaiken aikaa että jospa todellakin olen sairas, hullu, kusipää, paskiainen, idiootti, alistava, itsekäs, itserakas, omahyväinen, leuhka, tyly, ilkeä, jne jne. Lista on loputon.- nina.r.
Olen pahoillani siitä mitä olet kokenut :( Oma tilanteeni on siitä syystä niin hämmentävä ja sekava, että olen sekä saanut osakseni tuollaista kohtelua ja haukkumista, että kohdellut toista samalla lailla. Siksi olen niin pettynyt itseeni. Mutta nuo riidan aikana hallitsemattomasti suodetut loukkauksethan EIVÄT perustu todellisuuteen, joten tuskin olet sellainen kuin miehesi on sanonut!!
- ryhtiä nyt
Ja höpö höpö ja höpö nina.r!
Lopeta ihan ensiksi jauhamasta kamalasta lapsuudestasi. Se oli ja meni jo. Ikäviä sattui, väärin kohdeltiin ja rumasti sanottiin. Lapsuudella on toki merkitystä, mutta ei huonokaan lapsuus tee meistä tahdottomia olentoja. Tosiassa pahimmat asiat ovat niitä, joita emme näe tai tunnista, mutta siirrämme sillä tavalla eteenpäin. Sinun näkökyvyssäsi ei ole tästä asiasta epäselvyyttä. Tiedät toimivasi väärin.
Sinä olet tässä ja nyt, etkä osaa kontrolloida tunteitasi. Jos et yksin osaa opetella kontrolloimaan käytöstäsi, kannattaa hakea vaikka pankista lainaa, jotta pääsee avun piiriin. Naurettavaa vedota rahaan.
Huudon voit lopettaa myös itse. Pidät vain suusi kiinni ja puret hammasta. Vaikeaa on, mutta kahdenkymmenen kerran jälkeen huomaat itse, että hyödyt siitä enemmän kuin menetät. Ja ihmisellä on taipumus tarttua omaan etuunsa.
Omien tunteiden ja sanojen kontrollointi on aikuiselle tärkeää. Aivan varmasti pystyt siihen ystävien kanssa ja työelämässä. Miksi muka et pystyisi samaan puolisosi kanssa? Naurettava ajatus, että se olisi tilannesidonnaista. Ongelmasi ovat muualla, ehkä huonossa itsetunnossa, itsetuntemuksessa, lievässä narsismissa, vallankäytössä....onhan noita. Käsityksesi toisen ihmisen huomioonottamisesta tai kunnioittamisesta kaipaavat ainakin päivitystä.
Hieman lapselliselta ja keskenkasvuiselta vaikutat. Syytät niin yksioikoisesti isoisää ja lapsuuttasi. Missä on oma vastuusi kaikesta?
Lähelläni on todellisesta perhehelvetistä selvinnyt ihminen, joka on mitä tasapainoisin ja mukavin ihminen. Ilman pitkää psykoterapiaa. Hän on päättänyt elää paremmin loppuelämänsä kuin sen alun ja hän on päästänyt irti vihasta, katkeruudesta ja antanut anteeksi vanhempiensa puutteet ja hyväksynyt lapsuutensa vialliseksi. Ei se helposti ole käynyt, mutta onnistuneesti kuitenkin.
Itse olen ollut myös raivotar ja varsinainen verbaalikone. Tajusin jossain vaiheessa, että se oli lopetettava. Päätettävä, että määräänkö minä tunteistani vai määräävätkö tunteet minua.
Minusta suuttuneena voi huutaa. Sisälleen en edellenkään patoa asioita. Teen sen vain rakentavammin. Olo on kohtausten jälkeen siedettävämpi eikä tarvitse pelätä, koska mies saa kyllikseen.
Katse kannattaa elämässä pitää ylipään edessä eikä takana. Ja kun tekee virheitä, kannattaa katsoa peiliin eikä selailla valokuva-albumia sukulaisista.- nina.r.
Kirjoitustavassani on varmaan jotain vikaa kun kaikki tulkitsevat että syytän yksioikoisesti äitiäni tai isoisää tästä kaikesta. Selvennetään nyt vielä että isoisältä ja omasta lapsuudestani ovat peräisin käyttäytymismallit siihen miten riitatilanteessa toimitaan, mutta itse olen tietenkin vastuussa teoistani.
Olen kyllä myös kärsinyt huonosta itsetunnosta koko ikäni, ja varmasti se pahentaa ongelmaa. Olen kuitenkin antanut anteeksi vanhemmilleni, en ole katkera lapsuudestani. Koen, että lapsuuteni oli pääasiassa hyvä. Joitain ikäviä asioita en varmasti unohda ikinä, mutta vanhempani ovat kyllä hyviä ihmisiä, ja rakastan heitä. Itse olen päättänyt pyrkiä parempaan "suoritukseen" puolisona ja vanhempana, ja siksi yritän opetella uusia käyttäytymismalleja. Itsensä hillitseminen on todella vaikeaa kun siihen ei ole tottunut, mutta sentään yritän.
- ihan vaan sivusta
Ehkä kirjoitustavassa ei ole vikaa. Tai siinä, että kaikki muut tulkitsevat väärin....
Voisko vikaa olla jossain muualla?- nina.r.
No kerta kiellon päälle sitten vielä:
Jokainen ihminen on vastuussa omista teoistaan. Jos esimerkiksi mieheni päättäisi jättää minut koska olen kohdellut häntä huonosti, niin syy on minun, ja minun tulee katsoa peiliin. Vika on minun, jos käyttäydyn töykeästi tai loukkaavasti. Äidiltäni olen oppinut käyttäytymismallin, jonka mukaan riidat ratkotaan karjumalla. Hän oppi saman omalta isältään. Minä yritän nyt oppia tuosta tavasta pois, mutta kaikki tekemäni virheet ovat vain ja ainoastaan omaa syytäni ja minun vastuullani.
- Ääntä mahtuu maailma
Mikään väkivalta ei periydy geeneissä. Olipa väkivalta henkistä tai fyysistä, niin ne ovat opittuja tapoja ja kaikesta opitusta voi oppia poiskin. Kaikki riippuu vain ja ainoastaan siitä, mitä sinä tahdot ja haluat, tahdotko huutaa ja raivota vai ihan jotain muuta.
Pelko, voimattomuus ja uskaltamattomuus ovat kaikista huonoimpia avuja ja konsteja selvitä urakasta. Kerää tietoa ja vaihda asennetta.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ruotsissa uusi vakava ongelma: Vanhusten seksuaalinen hyväksikäyttö
palvelutaloissa ja kotihoidossa. Tämäkin on ihan puhtaasti väärän maahanmuuton vaikutusta, sillä tekijät ovat kaikki keh932255Työeläkkeiden maksaminen lopetettava ASAP.
"Vanhimmat sukupolvet ovat saaneet vastinetta eläkemaksuilleen moninkertaisesti nykyisiin ja tuleviin sukupolviin verr1561848- 1761393
- 234845
- 62769
Järkytys uutisten ystäville - Huomenta Suomen kesään iso muutos
Huomenta Suomi on monen suomalaisen vakio-ohjelma. Suorana nähtävä Huomenta Suomi seuraa päivän tärkeimpiä uutisia, pol11766- 65764
- 55662
Trumpille jälleen voitto
Trump ensin tuhosi Iranin ydinohjusprojektin, jotta ko. terroristivaltio ei voisi aiheuttaa ydinsotaa. Ja nyt Trump pako212633Haluan teidät molemmat elämääni
Toista rakastan todella syvästi, ja toinen on kuin paras ystävä minulle. En voi luopua kummastakaan... </349591