Miettikää seuraavalla kerralla, kun kiusaatte.

Terve, sinä siinä. Oot varmaan haukkunut joskus jotain 'läskiks' tai 'rumaks' tai jollain muulla vastavalla. Usein et varmaan tajua, että sekin voi satuttaa. Tässä on mun tarina.

Mulla oli paljon kavereita 1-3 luokalla, tosi paljon. Olin just sellanen, jonka kanssa kaikki halus olla jne. Kuitenkaan, kukaan ei tiennyt millasta mulla oli Kotona. Usein meni yöksi mummolaan, kun isä oli niin raivoissaan. En saanu tioda kavereita enkä muitakaan. Sillon, kun olin kotona, niin mutsi yleensä poras tai joi. Mä pidin taloo pystyssä ja pidin veljestä huolta, vaikka olinkin pikkuveli.

Koulussa oli kuitenkin Oli kivaa, kun oli kavereita ja kaikkee. Lisäks ainoostaan mun kotiolot oli huonot: mun koulu meni tosi hyvin. Ainoo missä olin huono oli liikunta. Se ei vaan kiinnostanut. Sain tosi paljon kymppejä ja äiti lopetti juomisen, kun tajus, että mun kohdalla oliskin jotain toivoa. Sitten se iski.

Mä oon pienestä pitäen ollu usein sairaalassa erilaisissa tarkastuksissa. En ikinä tajunnu miksi, mut ne usein katto mun jalkaa. Mentiin taas jälleen sairaalaan, mutta tällä kertaa oli pahoja uutisia. Muistan kun lääkäri sano mulle: "Sun nilkka ei taivu tarpeeksi (nimeni), me joudutaan leikkaamaan akillesjäntees 3 viikon kuluttua."

Ongelma ei ollu leikkaus. Äiti sanoi, että se vaan auttaa ja se ei sattuisi yhtään. Leikkaus tuli ja meni, ja jouduin oleen sängyssä melkeen koko kesäloman. Tämä siis tapahtui 4. Ja 5. Luokan välisen loman aikana.

Koulun alettua oikeen esittelin mun arpia. Siitä se sitten alkokin. Sen Jälkeen mua ei enään valittukkaan ensimmäisten joukossa joukkueeseen eikä mun kanssa oltu kauheesti. Pahin oli kuitenkin vaan edessä.

Asun alueella, jossa luistelu on todella tärkeää. Olikin suuri ihmetys, kun en pystynytkään luistelemaan. Perheessäni on ollut muutenkin aina haaveena, että jommasta kummasta meistä tulee urheilija. Jouduin siis hautaamaan suurimman haaveeni. Sen jälkeen en ole luistellut.

Mutta veli taas, sen joukkue menestyi. Isä oli oppinut hallitsemaan edes vähän vihaansa ja oli ylpeä veljestä. Mihin vain mentiinkään: "Muistatteko sen viime pelin..." tai "Kyllä se meidän poika taas näytti...". Ja olin kuin ilmaa. Ketään ei kiinnostanut minä tai mikä oli mun viime koe tai niin edes päin. Lisäksi veli unohti kaiken aiemman ja alkoi homottelemaan ja muutenkin kiusaamaan.

Kuudennella olin aika masentunut. Kun lakkasin olemasta hyvä luistelussa alkoi kaveritkin väheneen. Lopulta mulla oli enään yksi kaveri, joka sekin häpesi olla mun seurassa. Lisäksi, vaikka olenkin ollut aina hieman pyöreä, aloin nyt lihoa, Koska ei ollut liikunnallista harrastusta. Tämä huomattiinkin nopeasti, kun koulun diskossa meni polvilumpio pois sijoiltaan. Haukkuminen alkoi ja olin myös koulussa ilmaa. Minne vain meninkin olin vain, ei mikään. Polvi meni sitten toisenkin kerran ja sen jälkeen lekuri sanoi, että jos vielä kerran menee, niin joudutaan sekin leikkaamaan.

Noh, kesä meni ja yläaste alkoi. Painoa kertyi vain lisää ja ei ollut kavereita. Kotona asiat oli rauhallisesti, mutta edelleenkään ketään ei kiinnostanut. Koska yläasteella oli muistakin kouluista väkeä sain joitain kavereita. Silti, ei yhden yhtä Ystävää ollut.

Joskus kuudennen luokan aikana surittamisesta tuli minulle pakkomielle. Ajattelen edelleenkin, että jos mä oon paras kaikessa, niin mulle tulee joitain kavereita ja vanhemmat vihdoin huomaisivat. Tähän asti, kaikesta huolimatta olen ollut aina iloinen Ja nauravainen. Nyt pikkuhiljaa aloin syrjäytyä.

Seiskan puolessa välissä alkoi mulle tulla aika pahoja masennuksen merkkejä. Kaipa siinä jossain vaiheessa alkaa masentua. Aloin ajatella itsemurhaa ja, ettei kukaan huomaisi, jos tappaisin itteni. Aloitin seiskan alussa pianotunnitkin.

Sitten tapasin yhden parhaimmista ihmisistä. Tapasimme kyllä netin kautta, mutta kun kerroin tarinani, oli hän melkein kyynelissä. Siitä lähtien juttelin hänen kanssaan.

Sitten alkoi kasi. Mä aloin olla pirteempi ja iloisempi. Mitäs väliä muiden mielipiteistä. Numerot vaan nousi ja kaikki meni hyvin. Paitti vanhemmat alkoi riitautua. Lisäksiäiti alkoi juoda. Velikin häippäsi amikseen. Ja sitten vielä tää mun nettituttavuuskin kyllästy muhun ja lähti. Ja kiusaaminen alkoi jälleen.

Jatkoin suorittamista samalla, kun koitin pyörittää taloa ja kestää kiusaamista samaan aikaan. Purin vihan ja surun pianoon. Itsemurha-ajatukset palasivat silti. Aloin Jättää aterioitakin väliin ja aloin saada pahoja uni ongelmia. Ja sutten se tapahtui.

Herään aamu kahdeksalta siihen, kun isä haukkuu äitiä. Haukkiminen Jatkui ja lautaset lensivät. Äiti itki ja pyysi lopettamaan Ja rauhottumaan. Ennen Kuin isä lähti sanoi vielä äitiä lehmäksi. Menin suoraa päätä lohduttamaan ja äiti selitti kaiken johtuneen huonosti menneestä baari-illasta.

Tästä on nyt pari viikkoa ja kirjoitampa tätä nyt. Koiran Tällä vain kertoa, että kannattaa miettiä, onko aina järkevää kiusata sitä heikoimmassa asemassa olevaa.

Ps. Tämä EI ole mikään huomiohoro viesti enkä halua ihmisten sääliä.