Väistämättä edessä?

Miehesi kuulostaa hyvältä, normaalilta mieheltä kaikin puolin, lasten ikäväkin isänsä poissaollessa sen kertoo. Sinun kirjoituksesi sen sijaan on naiivi, narsistisen lapsellinen. Oletko jäänyt pikkuprinsessaksi joka pitää palvoa joka tunti ja joka päivä? Tunnevamma voi ehkä olla sinun päässäsi, ei miehen. Kirjoituksesi vaikuttaa siltä, että et kehitä omia henkisiä kykyjäsi. Lukemistosi koostuu varmaankin sisustuslehdistä, lapsiperheen onnen ihannetta ylläpitävistä lehdistä, nuorten romanttisista naistenlehdistä a la Cosmopolitan ja katselet ehkä Kauniita ja rohkeita? Siirry edes Me Naisiin. Mitä tehdä? Lähde kehittämään omia henkisiä kykyjäsi, jos et osaa tehdä tätä itsenäisesti, kirjallisuuden tai kehittävien opiskeluharrasteiden avulla, mene vaikka yksilöterapiaan.

Eroa vain. Joku normaali nainen saa exästäsi hyvän mihen. Sellainen nainen, jolla on muutakin mielessä kuin minä, minä, minä...

Aloittaja; kerroit mun eksästä!
Tunnevammainen, kylmä kuin kivi.
Meillä vain yksi lapsi, tyttö, joka on nyt 22. Kun hän oli vauva, isä ei koskaan osallistunut mitenkään hänen hoitoonsa tai elämäänsä. Ei ottanut syliin, ei puhunut jos ei ollut pakko. Ei myöskään juonut, lyönyt, käynyt vieraissa. Kävi töissä ja toi rahat kotiin. Päällisin puolin kaikki "hyvin" siis! Vain se kylmyys, ja tunteettomuus. Se oli kauheaa. Surin tytön takia, yritin korvata isää, mutta enhän minä isä voinut olla, olin ja olen äiti!
Kun tyttö meni kouluun, alkoi vaatimukset; oli oltava paras, fiksu, mallioppilas ja tytär.
Tyttö ahdistui, masentui, itki. Isä oli kiinnostunut vain suorituksista, ei lapsesta itsestään. Tyttö ei kelvannut, ja kärsi todella. Alkoi saada erilasia pakko-oireita, viillellä. Onneksi saimme apua. Arvet jäi ja pysyvästi etäiset välit isään.
Välit isään tulehtuivat. Minä siinä yritin olla sovittelijana välissä, turhaan. Kun tyttö täytti 18, isänsä pudotti sen viimeisen pommin: Nyt kun olet täysi-ikäinen, et ole enää hänen lapsensa. Nyt on pärjättävä omin avuin! Raivostuin!!! Lopulta meille tuli ero. Sanoin tytölle, että niin kauan kun minussa henki pihisee, en hylkää! Siitä huolimatta hänellä on edelleen vaikea luottaa miehiin, pelkää koko ajan hylkäämistä. Seurustelee ja asuu nyt mukavan ja luotettavan pojan kanssa, mutta myöntää minulle, että koko ajan se pelko hylätyksi tulemisesta kytee pinnan alla.
En tiedä miten eks oli vammautunut, mutta terve ei ollut eikä ole.

Jännä asenne täällä, pitäisikö ihmisen alistua toisen ihmisen mielipuolisen käytöksen edessä? Itse kannatan eroa, mikäli ei voi hyvin ja mies ei vain osaa näyttää tunteitaan, elää kulississa, niin mitä järkeä on yrittää häntä muuttaa? Näyttää monta naista kiinnostavan kuvailemasi tunnevammainen mies, antaa heidän yritää :D

Ero antaa vapauden tunteen, henkisestä helvetistä.

"Minä siinä yritin olla sovittelijana välissä, turhaan. Kun tyttö täytti 18, isänsä pudotti sen viimeisen pommin: Nyt kun olet täysi-ikäinen, et ole enää hänen lapsensa. Nyt on pärjättävä omin avuin! Raivostuin!!! Lopulta meille tuli ero. Sanoin tytölle, että niin kauan kun minussa henki pihisee, en hylkää! Siitä huolimatta hänellä on edelleen vaikea luottaa miehiin, pelkää koko ajan hylkäämistä. Seurustelee ja asuu nyt mukavan ja luotettavan pojan kanssa, mutta myöntää minulle, että koko ajan se pelko hylätyksi tulemisesta kytee pinnan alla."

Isä opetti ehkä liiankin kovakouraisesti tytärtä pärjäämään omillaan, luottamaan itseensä ja seisomaan omilla jaloillaan.Vaatimalla tuloksia koulussa ja painottamalla opiskelua hän halusi tytön pärjäävän omillaan kun aika tulee. Perheen äiti ei ottanut asiaa puheeksi aikanaan koska pelkäsi miehen lopettavan rahan kantamisen kotiin ja elintason romahtamisen.Nyt eronneena on hyvä puhua asiasta. Äidin asenne:lastani en hylkää niin kauna kun henki minussa pihisee on itseasiassa karhunpalvelus.Vanhemmat ikääntyvät pikkuhiljaa ja lapsi on aikuisenakin kiinni vanhemmissaan, koska aina autetaan ja autetaan, mokat saa anteeksi, mitään ei vaadita, koska se ei kuulu rakkauteen.Sitten kun pitäisi alkaa elää itsenäisesti niin tämä lapsi ei osaakaan kantaa vastuuta ja elää itsenäisesti, omillaan pärjäten, vaan aina luottaa äidin tai muun vanhemman tukeen. Toki psykiatriselta potilaalta, joka viiltelee itseään ei tulee mahdottomia vaatia, mutta lasta ei pidä opettaa alisuoriutumiseenkaan.Mielestäni todella lastaan rakastava on tässä isä:hön opetti ehkä liian kovakouraisesti lasta pärjäämään pikkuhiljaa omillaan, koulu oli ehkä kova, mutta luulempa että tuottaa paremman lopputuloksen kuin paapova äiti, joka ei vaadi lapseltaan missään vaiheessa mitään ja tahtomattaan opettaa tämän luottamaan aina saatavilla olevaan apuun ja tukeen. Kun aika tulee, veikkaampa, että tällaisella lapsella tulee olemaan vaikeuksia pärjätä OMILLAAN kun vanhemmista aika jättää. Tällaisella lapsella tulee varmasti olemaan aikanaan vaikeuksia siirtyä työ-jaopiskeluelämään ja asua itsenäisesti. Kun taas äkkiseltään tunnekylmästi kasvatettu lapsi taas aikuisena PÄRJÄÄ ja pystyy kantamaan vastuuta omista asioistaan ja muidenkin, ja on tottunut siihen että tuloksia ja pärjäämistä vaaditaan jo nuoresta lähtien tason ja kykyjen mukaan. Joten asia ei ole niin yksinkertainen kun ensiksi luulisi.

Kiitoksia kaikille vastanneille! Pahoittelen etten heti ensi alkuun ilmoittanut, että tunnevammaisuus ei ole minun oma keksintöni, vaan diagnosoitu persoonallisuushäiriö.

En lue naistenlehtiä, olen suhteellisen ankara äiti, en paapo lapsiani, rakastan heitä, mutta he kyllä tietävät missä rajat menevät. Osaan lohduttaa, mutta myös kannustaa, itse en mene sieltä mistä aita on matalin, vaan siitä mistä omin voimin vielä yli pääsen, täten tässä tilanteessa suhteen jatkaminen tuntuu juuri siltä, että tämän korkeampaa aitaa en enää kykene hänen takiaan ylittämään.

Hän saattaa muuttua salaman nopeasti kylmäksi ja mulkoilla ja valittaa/korottaa ääntänsä minulle tai lapsille ilman mitään syytä, ilman mitään mahdollisuutta saada tietää mitä hän ajaa takaa. Tähän olen lopenkyllästynyt. Ei pieniä ihmisiä saa rankaista ilman että he tietävät mistä heitä rankaistaan! Mikäli lapsi tekee väärin tulee hänelle mielestäni asiasta kertoa, jotta hän saa mahdollisuuden toimia tulevaisuudessa toisin. Mikäli ei kerrota miksi rankaistaan, käytetään mielestäni mielivaltaa ja toimitaan niin, että lapsen kyky oman toimintansa kehittämiseen riistetään häneltä. Saa taasen olla erimieltä :)

Se että joku toinen nainen saisi hänestä hyvän miehen lähinnä nosti hymyni huulilleni ja ajattelin että niin varmasti saisi ja kaikkea hyvää heille toivottaisin!! Itse en hänen kanssaan onnellinen ole, vain surullinen ja yksinäinen.

Kiitän eritoten mr teevm80 kommenttia, tulivat omat vanhempani mieleen ja siten varmaan myös oma käytökseni äitinä tai ainakin se miten itse oman äitiyteni näen. En tavoittele helppoa tietä, en autuasta onnea, en lelliteltyjä lapsia, jotka isoinakin olisivat riippuvaisia minusta, vaan itsenäisiin päätöksiin kykeneviä, omien unelmiensa toteuttavia ihmisiä pyrin kasvattamaan.

Mieheni ollessa osana elämääni pelkään että hajoan, pelkään että sisukseni tyhjenee ja tulen ontoksi, pelkään että kun lapset sitten todella ovat aikuisia selittelen sitten kun isänne tätä ja isänne tota..en halua selitellä, tahdon seistä päätösteni takana ja tahdon voida hyvin. Eihän tämä asenteeni taida kuulua perinteiseen naisen malliin, en ole pullalta tuoksuva äiti. Tiedän mitä tahdon ja yleensä osaan sen myös ottaa, mutta ero on mielestäni liian suuri asia tehdä ilman pohdintaa. Teidän vastuksenne on ollut ihania lukea, Kiitos kaikille!!

Hän saattaa muuttua salaman nopeasti kylmäksi ja mulkoilla ja valittaa/korottaa ääntänsä minulle tai lapsille ilman mitään syytä, ilman mitään mahdollisuutta saada tietää mitä hän ajaa takaa. Tähän olen lopenkyllästynyt. Ei pieniä ihmisiä saa rankaista ilman että he tietävät mistä heitä rankaistaan! Mikäli lapsi tekee väärin tulee hänelle mielestäni asiasta kertoa, jotta hän saa mahdollisuuden toimia tulevaisuudessa toisin. Mikäli ei kerrota miksi rankaistaan, käytetään mielestäni mielivaltaa ja toimitaan niin, että lapsen kyky oman toimintansa kehittämiseen riistetään häneltä. Saa taasen olla erimieltä :)


Jos jatkuvasti on hermo pinnassa niin voi kieliä myös muista mt-puolen ongelmasta. Ja jos on epävakaa persoona, niin mielialojen vaihteluunkin on lääkitystä tarjolla. Tällainen ihminen on äärimmäisen raskas ihmiselle, kokeile sitä että sanot miehellesi että se on nyt tupla tai kuitti. Ja vie miehesi psykitatrille ja kokeile toisen kerran. Jos eroat ja hän jää ilman lääkitystä niin persoonallisuushäiriöinen ihminen voi tällöinkin olla todella raska ja tehdä kiusaa. Käy yksityisellä kunnon lääkärillä ja kerro avoimesti ja ajan kanssa ongelmasta niin asiallinen lääkäri sanoo kyllä onko lääkinnällistä apua saatavilla vai ei. Kun itse oli vuosia sitten masentunut niin oma hermo oli jatkuvasti pinnassa ja en kuunnellut ketään tai mitään. Mutta nöyrryin ja kävin lääkärillä, kas kummaa parin vuoden lääkekuurin jälkeen olen kuulemma helpompi ihminen ja itsekin voi paremmin.

Kiitoksia uusista viesteistä!

Lääkitys pitäisi olla kohdillaan, masennusta on ollut ja sitä on lääkitty, mutta ei se vain vaikuta hänen käytökseensä. Hoidoissa käy kiltisti, mutta ei tee tai edes yritä tehdä mitään muutoksia käytöksessään. Asumusero meillä on tällä hetkellä ja avioerohakemus pitäisi vain saada jätettyä. Jotenkin sen jättäminen on vain jotenkin niin kamalan vaikeaa.

mr tee vm80:n tupla tai kuitti-olen käyttänyt jo viime vuonna, auttoi hetken, tsemppasi käytöstänsä muutaman kuukauden tai niin ainakin halusin uskoa, kunnes sitten taas samassa lähtöpisteessä :( Ei vain tule mitään, ei vain jaksa yrittää kun tuntuu että se olen aina minä joka yrittää..tai ainakin se tuntuu minusta siltä. Kun juttelimme avioerosta uhkaa tappaa ittensä..ei ******* pää hajoaa tähän oloon :( Toisaalta ajattelen että no sitten tapaa ittensä, en voi olla vain siksi hänen kanssaan että pelkään hänen tekevän itselleen jotain kamalaa ja toisaalta tuntuu siltä että jos eroamme ja hän sitten päättäisi toteuttaa tämän uhkauksensa (josta hänen hoitava lääkärinsä tietää) niin olen syyllinen siihen ettei lapsillamme ole enää isää. Inhottava tilanne, eikä korkojen yhteen koputtaminen palauta minua kotia vaikka kuinka yrittää herättää itsensä tästä painajaisesta.

ttelimme avioerosta uhkaa tappaa ittensä..ei ******* pää hajoaa tähän oloon :( Toisaalta ajattelen että no sitten tapaa ittensä, en voi olla vain siksi hänen kanssaan että pelkään hänen tekevän itselleen jotain kamalaa ja toisaalta tuntuu siltä että jos eroamme ja hän sitten päättäisi toteuttaa tämän uhkauksensa (josta hänen hoitava lääkärinsä tietää) niin olen syyllinen siihen ettei lapsillamme ole enää isää.

Kielii persoonallisuushäiröstä. Älä lähde manipulaatioon mukaan, koska tämä vain vahvistaa tällaistä käytöstä. Totea vain että sinä teet omat ratkaisusi, joista olet sitten vastuussakin.

Lääkitys pitäisi olla kohdillaan, masennusta on ollut ja sitä on lääkitty, mutta ei se vain vaikuta hänen käytökseensä. Hoidoissa käy kiltisti, mutta ei tee tai edes yritä tehdä mitään muutoksia käytöksessään.

Onkohan diagnoosi oikea?Oikean lääkityksen löytäminen voi viedä aikansa ja vaihtoineen jne jne. Psykiatriassa oikeaa lääkettä annoksineen ei aina löydetä kuin ajan kanssa, lisäksi sisäänajot vievät usein viikkoja. Asumusero sinänsä on hyvä ratkaisu aluksi. Mutta jos persoonnallisuushäikkää kerran on niin siihen on keinot auttaa aika vähissä, vanhan mielurin(mielenterveyshoitajan) sanoin:"aikuinen ihminen on mitä on". Nämä p-häiriöiset eivät useinkaan pysty salaamaan käytöstään, vaan se pulpahtelee aina silloin tällöin pintaan väistämättä. Oliko miehessäsi oireita jo seurusteluaikana?

Sehän tässä juuri onkin, en muista vaikka kuinka olen käynyt yhteistä elämäämme läpi, että olisi ollut mitään merkkejä phäiriöstä. Herttaisin, rauhallisin ja ystävällisin mies mitä olen ikinä tavannut..jos vaihoharhalle haluaisin altistua, niin voisin ajatella että käyttäytyi juuri näin, jotta saisi perheen itselleen ja sitten kun lapset tehty niin sekoaa kun ei tarvitse enää yrittää esittää minulle. Mutta tähän en halua uskoa, en vain usko että olisi voinut käyttäytyä niin laskelmoivasti ja kylmästi. Sitten taas toisaalta seurusteluaikana oli hyvin epävarma ja suloisesti takertuva...olisko sitten siitä pitänyt osata ajatella että p-häiriöinen on?!? Kun ei ollut äkkipikainen, ei v-mäinen, ei omistushaluinen eikä manipuloiva. Nykyään on kaikkea noita :(

Jotain vain napsahti kun elämä vakiintui ja vastuiden määrä kasvoi. Nyt ei auta kuin miettiä miten pitää oma pää pystyssä. Kuten joku vastaaja sanoikin, ovat syyt p-häiriölle jossain kaukana lapsuudessa, niin olen itsekin ymmärtänyt, sehän tässä surullisinta onkin. En toivoisi hänelle mitään pahaa, kunpa kaikki olisi vain ollut hänellä aina hyvin, niin hän voisi olla hyvä mies minulle ja ihana isä lapsillemme. Suru hänen puolestaan on suunnaton ja sehän tässä eroamisessa ahdistaakin. Hänen elämänsä ei ole koskaan ollut helppoa ja ero vain lisäisi tuskaa, mutta voinko jättää oman elämäni elämättä ja olla hänelle se jokin hyvä elämässä? En usko että minusta on alistumaan tähän rooliin, sillä en usko että siitä on mitään hyötyä hänelle. Ääh, ahdistava tilanne :( Nyt vain pitäisi saada voimia kerättyä että jaksaa käydä eroprosessin läpi ja tukea miestä sen määrän kuin itse pystyn.

Eroa ja pelasta itsesi ja lapsesi. Älä tuhlaa kallisarvoista elämääsi epätyydyttävässä tilanteessa. Vain sinä tiedät millaista suhteessanne on elää. Kukaan muu ei voi sanoa mikä on oikein tai väärin. Vain sinä sen sydämessäsi tiedät.

Lähtö vaatii voimia ja rohkeutta, mutta vaikutat fiksulta ja vahvalta ihmiseltä ja tulet varmasti pärjäämään. Tsemppiä ja voimia vaikeisiin ratkaisuihin.