Onko parisuhde "luonnollinen"?

Ihminen on sen verran älyllinen olento, että pystyy kyllä määrittelemään itselleen sopivat asoat. Eli otsikkosi kysymykseen vastaisin asian olevan yksilöllinen.

Itse haluan löytää kunnollisen parisuhteen, jossa halutaan olla sen tietyn kumppanin kanssa läpi elämän ja jaksetaan toisiaan huonoinakin hetkinä.

Jos sinusta tuntuu raskaalta koko ajatus, niin se ei ole ehkä sinua varten. Meitä ihmisiä on moneksi. Etsi kaltaisesi ja ole onnellinen.

Ensimmäinen lauseesi:

"eihän ihmisen elämällä ole yhtä ainoaa tarkoitusta, joten tuskin onnistunut parisuhdekaan sellainen on"

Ihmsen elämän tarkoitus on lisääntyminen, lajin säilyminen ja sen jatuvuus. Evoluution kannalta parisuhde on otollisin ja paras selviytymistapa ihmislajille.

Tuo oma ajatuksesi vakipanosta käy tietenkin niille, jotka eivät halua omia jälkeläisiä ja nähdä omaa jatkumoaan heissä. Ihmisellä on tarve, että hänestä jää jotain pysyvää tänne ja että hän voi siirtää omat tietonsa ja taitonsa omille jälkeläisilleen, näin säilyvät sukupolvelta toiselle suvussa säilynyt tieto menneestä, joka sekin on ihmiselle tärkeää tietoa.

Eivät kaikki tarvitse parisuhdetta tai kumppania jakamaan elämää kanssaan. Toisille tärkeitä ovat muut intohimoiset jutut kuten musiikin, tieteen tai taiteen tekeminen, josta saavat tyydytyksen.

Sinulla ei ole mitään syytä ajatella, että parisuhde olisi ainoa ja se oikea tapa elää, noup...elä haluamallasi tavalla ja jätä turha murehtiminen. Tärkeintä on, että koet onnellisuutta siitä mitä teet ja mitä olet.

Lajin tarkoitus on lisääntyminen, yksilön tarkoitus on monimuotoisempi. Sanoisin, että parisuhde ei ole elämän tarkoitus, mutta useimmille se on ainakin iso osa elämää. Tärkeintä on kai oma mielipide. Jos olet sitä mieltä, että parisuhde on ihmisen mitta ja et sitä saavuta, niin kyllä, sitten olet epäonnistunut. Jos taas et, niin et ole.

Ok, lajille on tietysti olennaista selviytyä ja se vaatii että sopivimmat yksilöt lisääntyvät ja sopimattomat eivät. Varmaan tyhmää puhua mikä on minkäkin tarkoitus, koska sellaista ei ole. Eihän sekään ole itsestään selvää, että ihmisen olisi _tarkoitus_ selviytyä.

Tarkoituksena oli varmaankin pohtia parisuhteen omistussuhdetta. Onko luonnollista että kumpikin osapuoli haluaa ikään kuin omistaa toisen vai onko ajatus siitä syntynyt vain ns. kapitalistisesta yksityisomistuksesta? Ovatkohan esi-isämme tyytyneet vain hengailemaan keskenään ja pariutumaan ja sitten siirtyneet toiseen yksilöön ja toistaneet saman?

Nykyään ajatellaan että parisuhde vaatii kovaa työtä onnistuakseen. Ehkä tässä tehdään virhe. Jos se kerran vaatii hirveätä ponnistelua, niin onko se edes luonnollista? Eli jos ihmiset vain antautuisivat omalle tahdolleen, niin kaikki parisuhteet varmaan kariutuisivat. Mitä jos se onkin se luonnolinen tapa? Eli me pidämme parisuhdetta tavallaan itsestään selvänä, vaikka se saattaakin olla vanha tapa mikä on vain periytynyt.

Me ollaan kaikki yksilöitä. Jokainen luo oman henkilökohtaisen kulttuurinsa.
On parisuhdeihmisiä ja on niitä jotka ei sitä halua. Se on sitä yksilöllisyyttä - yksilönvapautta.

En ymmärrä tällaisia yleistäviä keskuteluja näillä palstoilla. Luulisi, että jokainen fiksu ihminen ymmärtää ettei ihmisiä voi laittaa kaikkia johonkin pieneen kapeaan muottiin.
Meitä on kaikenlaisia. Oot hyvä just sellaisena mitä oot ja niin oon muuten minäkin.

Sitten pitäisi tajuta vielä se, että ihmisten kannattaisi hankkiutua parisuhteissa kaltaistensa piiriin. Esim ne jotka tykkää harrastaa parisuhteen ulkopuolisia suhteita suhteen aikana sopii vallan mainiosti kaltaistensa kanssa yhteen ja ne jotka ei niin tee sopii taas toistensa kanssa yhteen. On helpompi olla ja vähemmän draamaa, kun ollaan rehellisia jo heti alkujaan. Ne jotka ei halua pariutua, ne ei sitten sitä tee.

Kulttuuri ei ole pelkästään joku massailmiö. Sitä ilmenee myös mikrokoossa yksilöttasolla....

Itsestäänselvyyksistähän täällä usein jauhetaankin ja yleistetään kaikki samaan muottiin....

Entisaikain eli vanhanaikainen parisuhteen malli ja muoto on todellakin luonnoton. Luonnottomuus syntyy ehkä eniten omistuksesta. Ketään toista ihmistä, eri ja omintakeista persoonaa, ei voi eikä saa omistamalla pistää kahleisiin, joista ei ole omaa lupaa mennä eikä tehdä. Jos omistusmalli toimi kauan aikaa sitten, se ei toimi enää nyky-yhteiskunnassa eikä siitä synny eikä sikiä mitään hyvää.

Parisuhteisiin pitäisi jotenkin kurssittaa tai kouluttaa, antaa ohjeita, panna ajattelemaan mistä on oikeasti kyse; ei omistamisesta lainkaan, vaan kahden erilaisen ihmisen rinnakkain elämisestä ja molempien ominaisuuksien hyväksymisestä ja luvan antamisesta niille. Kumpikaan ei voi olla parempi niin, että pystyy tukahduttamaan toisen toiveet, tarpeet, haaveet, unelmat, elämän ...

Parisuhde ei ikinä onnistu, ole hyvä ja täydellinen, jos parista tulee yksi, kahdesta eri yksilöstä yksi yhteensulautuma. Jos näin on, miten käy sille puolikkaalle, joka jää jäljelle, kun toinen poistuu kuviosta - tavalla tai toisella.

Sano sinä niin, mutta oletan, että ainakin mieäspuolisille on hyyyvin epäselvää, mitä tilan antaminen toiselle tarkoittaa, vieläkin vuonna 2013. Voisin arvella, että moni ajattelee neliöitä ...

Se on ihan yksi hailee, mitä teksti sulle todistaa, mutta jos lukee näitä(kin) sivustoja sieltä täältä ymmärtäen mitä, mistä kerrotaan, ne todistavat vallan - ja liian - hyvin, että nykyajan parisuhteet eivät toimi oikeastaan millään tasolla. Silloin niitä voi pitää jopa luonnottomina, koska luonnolliset jutut toimivat ihan toimittamatta.

Tuskimpa sentään kulttuurisidonnaisuus enää nykypäivänä sanelee parisuhteen malleja kun kaikki perhemallitkin ovat menneet uusiksi ja hyväksyttyjä. Veikkaisin enemmänkin, että ikä-ja elämäntilannesidonnainen. Itse tähän ajatteluun olen törmännyt muutaman kerran vain keski-ikäisten, eronneiden miesten toimesta. On varmaankin ihan luonnollista, että pitkän perhe-elämän ja siihen sitoutumisen jälkeen sama ei enää huvita. Varsinkin jos niitä yhteisiä lapsia ei enää tulevilta suhteilta odota.
Naisten kesken olemme tätä sattuneesta syystä miettineet, mikä on se minimi jonka suhteelta naisena tarvitsemme. Kyllä se minimi on se, että vaikka vapaammin ollaankin, niin silti toisilleen ollaan ne ainoat seksiin, hellyyteen ja kiintymykseen tarkoitetut hmiset. Myös jonkunlainen turvallisuus siitä, että toiseen uskaltaa kiinnittyä tunteillaan sekä tieto siitä että yhteistä aikaa on myös juuri tämän hetken jälkeenkin. Tämä lienee miehen näkökulmasta jo parisuhde tiukoilla säännöillä?
Olen samaa mieltä edellisten kanssa, että jokainen saa hakea juuri itselleen sopivaa yhdessäolemisen mallia, kunhan tekee sen rehellisesti ja avoimin kortein. Jos tuntee itsensä ja tietää ettei kykene sitoutumaan yhteen ihmiseen kerrallaan, ainakaan pitkäksi aikaa, ainoa moraalisesti kestävä keino on kertoa se rehellisesti. On todella outoa naisena huomata olevansa mukana jossain ihmeellisessä viritelmässä, jossa pikkuhiljaa tajuaa toisen kuljettavan suhdetta fuckbuddy-sääntöjen mukaan. On varmasti naisiakin, jotka eivät kiinny tunteellisesti mieheen jonka kanssa harrastavat seksiä ja läheisyyttä. Heillä on myös niinsanotusti verkot aina vesillä eivätkä he rakastu vaan pitävät pään kylmänä.
Valitettavan usein mies on usein voittaja näissä suhteissa. Nainen on se, joka tyytyy armonpaloihin, tiettyyn rajaan saakka. Mies sanelee säännöt, koska tarvitsee vähemmän. Nainen odottaa yhteydenottoja ja mies määrittelee kuinka paljon nähdään ja ollaan yhteyksissä. Vaikea sanoa montako kättä naisten keskuudessa nousee, jos noilla kriteereillä ystävää lähtee hakemaan. Varsinkin kun monen naisen mielestä se erottisesti kaikkein vetoavin ja ihanin mies on se, joka haluaa juuri minua ja valitsee juuri minut. Mikään ei ole niin miehekästä kun rakastunut mies. Uskoisin että myös rakastunut nainen sängyssä on lämpöisempi pakkaus kun nainen, joka ei fuckbuddy-suhteessa saa antaa tunteiden viedä. Omistushalu on vain tunteiden sanelema juttu. Empä itse tunne ketään miestäkään, joka suhteessa olisi halunnut naisensa jakaa toisen miehen kanssa. Ja sekin on ihanan miehekästä.

parisuhde ja siinä eläminen on taitolaji nykyään ja sitä ei opi muutoin kuin elämällä parisuhteessa.

Se, mikä on kenenkin elämän tarkoitus, on henkilökohtainen ratkaisu mutta noin yleismaailmallisesti se valitettavasti on puolison löytäminen ja perheen perustaminen. Nykyisin tosin jo useampaa kertaan ja kun trendi menee juuri toivomaasi suuntaan, tosiasia on, ettei pitkiä parisuhteita tulevaisuudessa ole koska ihmiset eivät ole oppineet sellaisia taitoja, joissa siedettäisiin mm. arjen tylsyyttä tai ongelmia, joita väistämättä tulee vuosikymmenten parisuhteeseen.

Minä taas uskon, että ihmisillä on sisäsyntyinen tarve löytää se oikea, se puoliso, jonka kanssa elää myötä- ja vastamäessa. Sellaisia kumppaneita, jonka kanssa eletään myötämäessa, on pilvin pimein jokaiselle mutta sellainen jonka kanssa uskaltaa, haluaa ja kestää elää myös huonoina aikoina, on harvassa. Ja sellaiseksi kasvaminen on haastavaa mutta jos asennetta löytyy, niin onnistuu.

Pikasuhteet ja jatkuva eroaminen ja elämysten takaa-ajo on nykyaikaa; onko se tyydyttävää ja riittääkö elämänsisällöksi, on toinen juttu. Uskon, ettei...