Onko kukaan väkivaltainen muuttunut?

On niitä onnellisiakin tarinoita.Tässä yksi: Mun mieheni muuttui, ja nyt ei ole ollut reiluun vuoteen minkäänlaista väkivaltaa. Mieheni väkivaltaisuus ilmeni muutamana kertana kuukaudessa sillain, että vastoinkäymisten yhteydessä (ihan pienetkin riidat) hän kävi minuun kiinni. saattoi lyödä käsivarsiin tai potkaista jotenkin, repiä hiuksista..Koskaan ei kuitenkaan niin pahasti, että mustelmaa suurempaa vammaa olisi aiheutunut.

Kolme vuotta tätä kesti. Joka kerran jälkeen hän lupasi muuttua ja hän oli aidosti pahoillaan, itki ja suri käytöstään. Uhkasin aina erolla, mutta halusin sitten kuitenkin jatkaa, koska tiesin ettei mies lyönyt aitoa pahuuttaan (selitän tämän myöhemmin). Yhden riidan aikana mies sitten löi silmäkulmaani. Mulle tuli musta silmä, ja sanoin että tämä riittää, en jaksa enää. Lyönnistä seurasi päivien paha olo miehelleni(joo, kyllä minullekin). Hän joutui aina kotona minut nähdessään katsomaan mitä hän oli kasvoilleni tehnyt. Hän oli selvästi katuva, paljon enemmän kuin koskaan ennen. Yleensä kun ne mustelmat olivat muualla vartalossani, piilossa, mutta nyt se oli kasvoilla, heti näkyvillä. Mieheni lupasi, että jos nyt jään, hän ei enää koskaan satuta minua. Epäröin, mutta jäin. Jääminen kannatti, sillä sen koommin mieheni ei ole lyönyt.

Lyömättömyyden alkuaikoina mieheni oli vielä vaikea hallita tunteitaan, jä hän tulistui yhtä helposti kuin ennenkin ja saattoi esim raivota pienistäkin asioista, mutta hän ei enää koskenut minuun. Yleensä hän pakeni pois paikalta ja tuli rauhoituttuaan takaisin. Joskus hän kertoi vihaisena suoraan kun hänen teki mieli lyödä, muistutin häntä lupauksesta ja kerroin että välitän hänestä ja kyllähän hän sen muisti. Nykyään hen ei enää raivoa juuri mistään. Riitojen aikana mököttää kuten normaalit ihmiset tekee.

Väkivaltaisuuden alkujuuret/syyt ovat olleet mieheni lapsuudessa, joka oli vaikea ja väkivaltainen. Hän tunsi lapsena, ettei hänestä oltu välitetty. Niinpä jokaisen pienenkin riidan tai väittelyn aikana mikä meille tuli, hänelle tuli tunne, että hänestä ei välitetä enää ja hän on turha, kaikki on turhaa, minä haluan häntä satuttaa, hän halusi kuolla, millään ei ollut merkitystä. Ja nuo tunteet saivat aikaan jonkunlaisen hermoromahduksen ja sekoamisen. Rakkauteni lisäksi tuo oli syy minkä takia en häntä jättänyt.. siis koska mielestäni hän ei enää ansainnut pahaa elämäänsä, hän oli jo muiden ihmisten huonon kohtelun takia hieman pimahtanut. Halusin uskoa, että hänet pystyy ikäänkuin kasvattamaan siitä pois, ja olin oikeassa, hän on ihan eri ihminen nykyään. Hän luottaa minuun, kun ennemmin hän ei taustansa takia kyennyt kehenkään luottamaan. Olemme onnellisia ja rakastuneita. Olemme suunnitelleet perheenlisäystäkin :)

Sanoisin, että väkivaltainen pystyy vain ja ainoastaan muuttumaan jos katuu. Eli jättäkää heti sellaiset miehet/naiset, jotka eivät aidosti kadu väkivaltaisuuttaan, ne ovat aidosti pahoja ja psykopaatteja. Sellaista ei voi muuttaa. Muille: selvittäkää yhdessä väkivaltaisuuden alkujuuret, onko se kenties se aikaisemmin eletty elämä, vai mikä. Mitkä tunteet väkivaltaisella on vihastuessaan mielessä. Onko se luottamuksen puute, ärsytys käytöstäsi kohtaan vai mikä. Sen jälkeen mietitte miten toimia kun tulee tilanne, jossa toinen yleensä käy kiinni. Tehkää siihen tilanteeseen käsikirjoitus, miten toimitte. Menkää eri huoneisiin rauhottumaan. Pahoja ajatuksia ei saa hokea päässä , koska se vaikuttaa käytökseen. Ja tietysti, kenenkään ei tarvitse olla väkivaltaisen ihmisen rinnalla, joten tehkää miten itse jaksatte. Se väkivaltainenkin osapuoli tarvitsee tukeanne ja apuanne, joten jos sinulla ei ole jaksamista tai halua auttaa häntä muuttumaan niin hän tuskin pystyy siihen täysin yksin. Toki voi hakea ammattiapua, jolloin se voisi olla se tukipilari väkivaltaiselle.

Hyvä kuunnella rohkaisevia tarinoita.
Oma kokemukseni, mies katsoi keneen kohdisti väkivaltaa. Hän oli paljon vanhempi ja mielsi sen tähden voivansa. Hänellä oli myös samanikäisiä naisystäviä joita hän totteli kun he pyysivät lähtemään.
Vihasin tunteellisuutta ja teatraalisuutta koska hetken päästä palasi aina raivo.
Miksi mies ei voinut parantua?
Koska hän ei nähnyt mitään vikaa elämäntyylissään.
Kaikesta huolimatta uskoin tähän että hän oli hieno ja hyväsydäminen pohjimmiltaan ei vain häpeän tähden puhunut mikä meni vikaan.
Onneksi olkoon teille edistyksestänne.
Minäkin ihme kyllä esitän rukouksia tämän nyt 72-vuotiaan psykopaatin puolesta.

Muuttuuko uhrit ikinä? Ei ole oikein olla väkivaltainen mutta ei myöskään uhri! Väkivaltainen ei muutu niin kauan kun on uhrin kanssa. Uhri pysyy uhrina jos jää väkivaltaisen kanssa, etsi itselles vastaava ja oikea ja terve suhde jossa ei tarvi olla uhri tai väkivaltainen. Väkivaltainen voi olla erilainen toisessa suhteessa jos ei ole uhrin kanssa ja päinvastoin.

Huomatkaa ettei neitoperho puhunut omasta rakastamisestaan vaan miehen päätöksestä ja katumisesta, onhan heillä upea uuden alku.
Poikkeus vahvistaa säännön.

Neitoperhosen kanssa samoilla linjoilla. Väkivallan määritteen etsin joskus netistä. Väkivaltaahan on monenlaista: ainakin henkistä, fyysistä ja taloudellista. Joskus on vaikea vetää rajaa mikä on väkivaltaa.

Tai mikä on väkivaltainen suhde. Huomasin että minulla on sellainen muutama vuosi sitten. Fyysistä väkivaltaa oli silloin noin neljä kertaa vuodessa ja pelkäsin mihin suuntaan tilanne kehittyy. Merkitsin nuo uhkaavat tilanteet kalenteriin, koska ajattelin että se on ainoa tapa seurata tilannetta. Pari vuotta olitiin yhdessä ennen kuin eka lapsi syntyi ja väkivalta taisi astua kuvaan siinä lapsen syntymän kieppeillä. Lapset on kai aina jonkinlainen kriisi parisuhteelle, varsinkin kun se lapsiperhe arki ei ihan haasteetonta ole. Lisäksi meillä on ollut perheessä sairautta ja taloudellisia ongelmia.

Ollaan oltu siis yhdessä yli 10 vuotta ja vanhimmat lapsetkin ovat jo koululaisia. Vaikeinta oli kun lapset oli leikki-ikäisiä. Koin että mies ei halunnut osallistua heidän hoitoonsa. Lapset eivät olleet mitään enkeleitä ja monta kolttosta sain selvitellä ja päiväkodista tuntui tulevan paljon negatiivista palautetta. Mulla oli vaikeuksia sovittaa yhteen työtä ja perhettä ja oma mielenterveys alkoi rakoilla. Taisin jossain vaiheessa pelätä miehenkin mielenterveyden puolesta, ajattelin että sitten oon tosi vaarassa sekä minä että lapset jos mieheltä pettää mielenterveys.

Varsin pian oivalsin että miehen käytöksen, fyysisen väkivallan, takana ei ole halu satuttaa vaan haluaa uhkailla. Hän halusi päästä riitatilanteissa tasoihin tai ottaa yliotteen, mutta niinpä halusin minäkin. Ehkä siksi kumpikaan ei poistunut noista tilanteista, vaan jankkasi omaa kantaansa kunnes tilanne muuttui uhkaavaksi. Silloin lähdin lenkille ja aloin odotella anteeksipyyntöä, monen puhelun ja tekstarin jälkeen se anteeksipyyntö aina tulikin. Monesti sitä vaadin, eikä se tullut helpolla. Uskon että kun hän pyytää anteeksi, hän tosiaan tarkoittaa mitä sanoo.

En ole meidän tilannetta tämän väkivalta-asian kanssa koskaan kaunistellut tai lakaissut maton alle tai sanonut lapsille että tästä ei saa puhua kodin ulkopuolella. Toisaalta en ole puhunut siitä avoimestikaan ja nytkin tämä on vaikeaa. Yhteen naapuriin meni välit tään asian takia silloin kun tilanne oli pahimmillaan. Hän ei kestäny kuunnella sitä mieheni suun soittoa, uhkailua, jonka luokittelen henkiseksi väkivallaksi ja joka oli siihen aikaan päivittäistä, nykyään enää viikottaista. Naapuri sanoi että voin milloin vain hakea apua häneltä jos tilanne kärjistyy ja samaan hengenvetoon sanoi että haluaa pitää etäisyyttä. En ole sitten sen jälkeen moneen vuoteen puhunut enää naapurille, vaikka ennen välit oli hyvät. Luulin että se oli ystävyyttä tai ainakin kehittymässä sellaiseksi, mutta ei ystävät haluu pitää etäisyyttä. Eipä tuo ole ottanu itekää mitää aloitetta ollakseen kanssani enää tekemisissä. Tästä ihmissuhteen kariutumisesta oon oikeesti tosi surullinen!

Juttelin joskus puhelimessa jonkun turvakodin työntekijän kanssa, se oli hyvä keskustelu. Ja kaikkein eniten hyödyksi. Silloin tuntui että pystyin hyvin tuomaan tilanteen esille, sellaisena kuin se on. Mieheni käytöksestä ei ole koskaan tullut mulle mustelmaakaan eikä yli 15 minuuttia kestäviä fyysisiä kipuja: kuitenkin kaatamiset, kiinnipitämiset, uhkailut ja nimittelyt ovat selkeästi väkivaltaa. Myös minä olen läpsinyt ja nimitellyt miestäni ja hänelle on jäänyt joitakin naarmuja.

Vuosien aikana en enää koe joka uhkausta ja sanomista niin loukkaavana kuin ennen. Olemme keskustelleet paljon mm siitä mikä näihin tilanteisiin on johtanut ja miten niissä kuuluisi toimia fiksummin. Lapsien kasvamisen ja viisastumisen myötä elämäntilanteemme on helpottanut. Ja olen nyt aikalailla tyytyväinen tähän ja uskon että saamme karsittua suhteestamme fyysisen väkivallan. Entä sen jälkeen? Onko se ikiajoiksi mennyttä vai laukaiseeko joku kriisi sen jälleen?

Yksi asia mitä olen kuullut, mutta jota meillä ei ole ollut. Joillakin alkoholi laukaisee väkivaltaisuuden. Sellaisessa tilanteessahan täysraittius on varmaan avain pois väkivallasta.

Hei halooitelles! Sulla ei taida olla lapsia. Niinpä et tiedä mitään niistä vastamäistä kun perheessä valvotaan lasten sairastellessa yms. Väitätkö ihan tosissaan ettei siinä muka pinna koskaan kiristy. Näin se vaan on meidän itse kunkin kohdalla että jos on tressaava elämäntilanne niin kyllä se hymy hyytyy. Ei se väkivalta ole lasten syntymisen syy. Väitänpä että väkivalta asuu jokaisessa meissä ja on tehtävä ihan tietoinen päätös että tähän en ryhdy. Tiesitkö että tutkimusten mukaan 60 prosenttia on nipistänyt, tukistanut, retuuttanut tms kurittanut lastaan edes yhden ainoan kerran. En tiedä mitä ne samat ihmiset on tehneet puolisoilleen. Ja mitä on tehnyt se loppu 40 prossaa joka ei ole vielä fyysisesti kurittanut lastaan tai mitä tulee tekemään. Lieväkin väkivalta edes yhden kerran on liikaa. Riidelläkin voivat puolisot niin että lapset ei ole joka riitaa kuulemassa. Harrastan mielestäsi itsepetosta. Entä mitä itsepetosta sinä harrastat? Joko olet tunnistanut itsessäsi ne tilanteet jolloin sun tekee mieli motata jotakuta? Oletko käynyt läpi lapsiperhearjen, rahahuolet, univaikeudet, fyysiset kivut sairastaessasi, eikä mielessäsi ole käynyt motata ketään? Osaatko elää edellämainitussa tilanteessa avaamatta suutasi riidelläksesi? Kerro meillekin, miten silloin toimit, niin voimme ottaa oppia. Jos osaat, niin kerro se edellä mainittu tilanne kymmenellä, niin saat tulokseksi meidän perheen elämäntilanteen. Mikä siinä sinua niin jurppii että tunnustan täällä avoimesti että virheitä on tullut puolin ja toisin tehtyä ja että niitä kadutaan, pyydetään anteeksi ja työstetään, jotta elämässä voitaisiin toimia jatkossa oikein. Se on ainakin hyvä malli lapsille ja ihme ja kumma: tällähetkellä lapsemme ovat ihmeellisen tasapainoisia perheemme vaikeuksista huolimatta.

Naapuri, josta aiemmin kerroin...tämä joka sanoi haluavansa pitää minuun etäisyyttä... Kertoi joskus tukistavansa lapsiaan. Perheväkivaltaa sekin. Meidän perheessä taas ei fyysisesti kuriteta lapsia vaan kerroin täällä palstalla että meidän vanhempien välillä on ollut molemminpuolista väkivaltaa josta on tullut fyysisinä merkkeinä pari naarmua miehelleni ja lisäksi on suunsoittoa, joka on henkistä väkivaltaa. Mutta, joka voi käsi sydämmellä sanoa, ettei itse koskaan tule harrastamaan minkään sortin fyysistä, psyykkistä tai taloudellista väkivaltaa vaikka mitkä vastamäet tulisivat: heittäköön ensimmäisen kiven. Varokoon niitä kiviä viskoessaan, ettei tule sortuneeksi fyysiseen tai psyykkiseen väkivaltaan: kivitys ei ketään paranna tai muuta myöskään. Eikä tekopyhä suhtautuminen.

Minulla on 6 lasta, ja kaikki olen kasvattanut tasapainoisiksi aikuisiksi. On ollut koliikkilapsia, valvomisia, olen joutunut selvittelemään poikien tekemisä kolttosia ja riitelyä miehen kanssa ym. Riidellyt olen toki hänen kanssaan, lasten silmistä pois, tottakai (Mikä on naiivisti sanottu, koska lapset aistivat/tietävät kaiken.) Nimitelty ei olla puolison kanssa koskaan toisiamme, niin paljon toisista välitämme ja rakastamme.

Kirjoitukseni tarkoitus ei todellakaan ollut loukata. Sanoin vain, että kaikkea ei voi laittaa väsymyksen ja perhearjen syyksi. Ja ei, voin käsi sydämellä sanoa, että ei ole kertaakaan elämässä tullut mieleen "motata" toista. Ei, vaikka olen ollut kuinka vihainen. Ja en voi yhtyä mielipiteeseesi siitä, että meissä jokaisessa on se väkivaltainen piirre. Ehkä teissä nuorissa se on... kenties.

Olen ihmeissäni, miten sinä olet selvinnyt lastesi parissa, väkivaltaisen ja perhe-elämään sitoutumattoman miehesi kanssa (ei tekstisi mukaan hoitanut lapsia lainkaan). Olen hämmästynyt, miksi et ole jättänyt miestäsi kun hän on teitä satuttanut fyysisesti ja henkisesti? Etkö rakasta miestäsi niin paljon, että olisit vaatinut häntä hakemaan apua? Olisit säästynyt monenlaiselta väkivallalta tekemällä niin?

Ja miksi suhde naapuriisi kaatui? Ehkäpä hänkään ei jaksanut enää katsella teidän perhe-elämää. Ehkä hänkin tunsi liikaa myötätuntoa sinua kohtaan. Näki, mihin tilanne tulevaisuudessa luultavasti johtaisi (toivottavasti ei).

En ole tekopyhä ihminen, enkä heitä kiviä kenenkään suuntaan. Minusta on hienoa, että jos joku väkivaltainen pystyy parantamaan itsensä ilman ammattiapua, mutta uskon ja tiedän, että se ei tule olemaan lopullinen muutos. Väkivaltaisuus ihmisessä, joka sitä tekee, nostaa aina uudestaan päätänsä. Ja sen voin sanoa, koska entinen mieheni oli väkivaltainen.

Ja miksi kirjoitin sinulle, olivat nämä lauseet: "Mieheni käytöksestä ei ole koskaan tullut mulle mustelmaakaan eikä yli 15 minuuttia kestäviä fyysisiä kipuja", "henkiseksi väkivallaksi ja joka oli siihen aikaan päivittäistä, nykyään enää viikottaista.", "Vuosien aikana en enää koe joka uhkausta ja sanomista niin loukkaavana kuin ennen. "Ja olen nyt aikalailla tyytyväinen tähän". Olet tyytyväinen siihen, että miehesi uhkailee sinua silloin tällöin, olet turtunut ja et ota enää uhkauksia tosissasi? Ja puolustelet vielä miestäsi, että sinulle ei ole tullut mustelmia ja yli 15 minuuttia kestäviä kipuja? Jos rakastaisit miestäsi, olisit pyytänyt häntä käymään edes kerran pari keskustelemassa ammattilaisen kanssa, ihan vain että tämä olisi kuullut ulkopuolisen näkökannan tilanteeseen? Ette kai ole sellainen pariskunta, joka nauttii siitä, kun on aina draamaa menossa? Että riitelyllä puretaan kaikki negatiivinen ulos?

Osa esittämistäsi kysymyksistä ihan hyviä. Valotettakoon tilannetta sen verran tuosta kaudesta jolloin koin että mies ei osallistunut lasten hoitoon. Miehelläni on lasten syntymän jälkeen ollut kymmenkunta erilaista fyysistä sairautta, hän ei kuitenkaan valittele eikä voivottele kipujaan, mutta ne on oikeasti syy miksi hän ei ole monesti voinut lastenhoitoon osallistua. Itselläni on ollut vaikeuksia eroittaa sitä mikä miehen aikaansaamattomuudesta johtuu sairastelusta ja mikä ei ja se on osaltaan joskus kiristänyt ilmapiiriä. Nykyään tunnen häntä jo tässä asiassa paremmin: mieheni on oikeasti sairauksiinsa nähden aikaansaavempi kuin moni muu olisi hänen terveydentilassaan. Hän on sinnikäs ja haluaa ilahduttaa ja auttaa vaikka oma kunto ei sitä sallisikaan. Tämä varmasti kuulostaa puolustelulta mutta miehessäni on tosiaan monta hyvää puolta: parhaimmillaan hän on lempeä, viisas, lämmin ja herkkä kuuntelija. Sitä myöskin minua kohtaan viikottain, lapsia kohtaan päivittäin. Toivottavasti tätä ei tulkita puolusteluksi, ompahan vaan kolikon toinen puoli.

Olenhan minä toki joskus ajatellut että mikäs tässä, jätän miehen ja otan uuden tilalle. Sellaisen terveen joka jaksaa ja pystyy tekemään. Vaan mitäs jos se terve sairastuu kanssa, niinkuin voi ihan hyvin käydä. Mieheni on kuitenkin päästään terve (ammattilaisen toteama juttu, ihan lähivuosina) eikä käytä juuri ollenkaan alkoholia. Suuria plussia. Moni alkaisi jo noita samoja vaivoja sairastellessaan ryyppäämään tai sekoamaan päästään. Mieheni ja minä tiedämme kai kumpikin sen asian että se terapeutti kuuluisi todennäköisesti niihin moniin tai niihin jonka nyrkki heiluisi jo tässä samassa elämäntilanteessa. Ja jos ehdottaisin terapiaa, niin saisin kuulla tuon saman tulikivenkatkuisempana versiona ja saataisiin vain uusi riita aikaiseksi.

Sekä mieheni että minä satumme tietämään näistä terapeuteista jotain, ne on vaan ihmisiä nekin. Kuten kerroin, jossain vaiheessa sain hyvän avun keskustellessani puhelimitse turvakodin työntekijän kanssa. Hänellä oli työnsä kautta kokemusta asioista, eikä hän myöskään niputtanut kaikkia väkivaltaisia samaan nippuun. Ja hänkin huomasi sen, että keskustelu on minun ja mieheni vahva alue. Ei hän sanonut että terapeutille, mars, mars. Vaikka antoikin tiedot, mistä myös sellaista apua saa.

Itse ajattelen että joku keittiöpsykologigin voi olla suureksi avuksi. Ehkä paremmaksi kuin joskus terapeutti. Sillä kyllä ihminen tarvitsee ulkopuolisia näkökantoja, neuvoja, kokemuksen syvää rintaääntä, uusia, erilaisia näkökantoja. Mielellään ilman ajanvarausta, pitkiä matkoja terapeutin luokse, jonotusta että avun saa vasta kuukausien päästä. Siksi tämä palstakin on hyvä.

Niin, voihan sitä tosiaan olla väkivallattomia ihmisiä, jotka ei edes koskaan ajattele satuttavansa toista. En vain oikein taida tuntea sellaisia...
Väkivaltainen ei koskaan muutu ja kerran väkivaltainen, aina väkivaltainen tai jos nyt onkin parantanut tapansa niin kyllä ne vanhat tavat sieltä esille joskus taas puskee?? Kyllähän alkoholistitkin voi lopettaa juomisen. Jotkut hyvällä menestyksellä, joku huonommalla. Toinen on raittiina vuoden, toinen kymmeniä. Joku sortuu uudestaan ja kun sortuu niin sortuu viikoksi tai vuosiksi. Ehkä jotkut ei sorru ollenkaan. Sama se on varmasti väkivallankin kanssa.

Ja tosiaan se että ei väkivaltaisia voi niputtaa yhteen ryhmään. Se tässä kanssa on yksi ongelma kun asiasta puhutaan. Ei kaikki juopotkaan koskaan juo itseään sillan alle vaan käyvät töissä jopa osa. Eikä kaikki väkivaltaiset hakkaa puolisoaan viikottain mustelmille. Ongelmiin on helpompi puuttua ajoissa ja myöntää niiden olemassa olo, silloin voidaan saada tuloksia aikaiseksi. Naapurini ongelma on mielestäni juuri tuo yhteennippuun niputtaminen, joka on hänelle raskasta oman menneisyytensä tähden. Siellä kanssa yksi joka on terapian tarpeessa. Tiedän, että hänellä on hyvä puoliso, joka varmasti tämän hänelle on sanonutkin.

Jokatapauksessa, iloitsen siitä että mun ja miehen suhde mennyt parempaan suuntaan. Yritän olla turtumatta tai ummistamatta silmiä vaikeuksille. Jatketaan yhä keskustellen ja pohtien, miten ratkoa erimielisyyksiä rakentavasti. Iloitaan että sitä taitoa on jo opittu, hyödynnetään opittua ja uskon että opitaan lisää.

Lueskelen palstaa taas joskus, vaikka nyt taukoa pidänkin kirjoittelusta...
Ja Neitoperhoselle! Haluan tietää kuinka sulla ja miehelläs menee jatkossakin. Täällä kun on esitetty näitä olettamuksia että väliaikaista se on vaan. Toivon sun kertovan meille, että ei se ole väliaikaista. Mutta jos olisikin, kerro sekin. Tai jos tulee jotain takapakkia, sortumisia, uhkaavia tilanteita, kerro niistäkin. Ja etenkin sitä reseptiä, miten toimia jotta väkivallasta päästäisiin eroon.