Talonpoika päivässä, yrittäjä yössä

PAWO RAUCCA
Piruvialaisen raatajan kuolematon tarina

Piruvian oivassa tasavallassa asusti velkaisella tilallaan maanviljelijä Pawo Raucca perheineen.
Hänen asemansa oli totisesti hirveä. Vain rakkaita jakarandapuitaan myymällä ja vekseleitä tekemällä hän hammasta purren sai miten kuten maksetuksi kahden henkilöauton ja flyygelin murhaavat lyhennysmaksut. Vanhin poika oli linnassa. Hänestä oli ylioppilastutkinnon suoritettuaan ja useita kalliita vuosia Albanian kieltä heikonpuoleisin tuloksin (mutta kalliisti) opiskeltuaan sittenkin tullut herra – vanginvartija kerrassaan. Virka oli tosin huomattava, mutta palkka niin pieni, että huolten murtaman, köyhän isä-paran oli otettava huolehtiakseen esikoisensakin auton vähittäimaksuista. Tyttären lauluopinnot pääkaupungissa nielivät pari hehtaaria parasta jakarandametsää vuosittain. Hevoset juoksivat palkintoja, mutta jokainen kilpailumatka tuli niin kalliiksi, että nuorimman pojan urheiluopinnot olivat moneen kertaan vaarassa keskeytyä.
Maanviljelys ja karjanhoito tuottivat jatkuvasti tappiota. Mallikarja tosin lypsi ennätystuloksia, mutta Timbuktusta saakka rahdattu väkirehu, jonka voimalla tulokset saavutettiin, oli niin kallista, että maan etevimmistä maatalouskonsulenteista rustattu komitea kykeni mustaa valkoisella todistamaan Pawon ja kaikkien hänen kurjien ammattiveljiensä kärsivän rahallista tappiota jokaisesta tuottamastaan maitolitrasta ja voikilosta. Valtio tosin korvasi tappion, mutta eihän sekään sitä tosiasiaa muuttanut, ettei karjanhoito kannattanut. Pellot työnsivät viljaa, mutta eteläisen Jäämeren ruskolevistä valmistettu erikoisväkilannoite kohosi tullivapaastikin maahan tuotuna sellaisiin hintoihin, että jokainen jättiläissato syöksi Pawo Rauccan perheineen yhä syvemmälle kurjuuteen. Väkevät tullimuurit ja tukipalkkiot pystyivät vain nipin napin estämään Pawon ja koko maatalousväestön täydellisen taloudellisen romahduksen ja vain rakkaus maahan, sanomaton uhrimieli ja maatalousnäyttelyt kiihoittivat kurjan talonpojan vuodesta vuoteen muokkaamaan tappiota tuottavat maansa yhä ihmeellisemmin ja kalliimmin konein, yhä kalliimmin tuontihöystein loistokuntoon. Vientipalkkioiden sokaisemana ja kiihdyttämänä Pawo ja hänen osatoverinsa kyntivät itkien peltojaan, söivät margariinia, sardiineja banaaneja ja appelsiineja – kauppasopimusten pakosta – vaikka kotoiset herkut olisivatkin maistuneet paremmilta. Ei auttanut. Vienti oli pidettävä käynnissä, jotta voitaisiin maksaa tuki- ja vientipalkkiota.
Kurjuus oli sanoinkuvaamaton.
Mutta pahempaa oli tulossa.
Tuli sota.
Loppui tuonti. Loppui vienti. Loppuivat hedelmät, sardiinit ja margariini, väkirehut ja keinolannoitteet. Vain jakarandalla olisi ollut kysyntää, mutta miten sitä jaksoi Pawo Raucca yksinään, tottumattoman ja höystämättömän kotoisen ravinnon riuduttamana kaataa, kun pojatkin olivat sodassa!
Kun viimeinen henkilöauto vietiin sotaan ja vain yksi kuorma-auto jätettiin, repäisi Pawo Raucca frakkipaitansa. Tämä oli kaiken loppu.
Pahempaa, yhä pahempaa oli kuitenkin tulossa. Tuli voimaan säännöstely. Julma valtio vei viljan aitasta, maidon lehmäparkojen utareista. Alihintaan tietysti. Laski viekkaasti paljonko keskimäärin Pawon peltojen piti antaa, paljonko karjan kasuta. Sen vei.
Itkien lypsi Pawo Rauccan emäntä elikoitaan, kiroillen kierteli Pawo väkilantaa mykkinä, mutta turhina katteekseen huutavia viljelyksiään. Autojen vähittäismaksuista ei tosin enää ollut huolta, flyygelikin ehti kiertyä omaksi, mutta kurjaa oli järsiä kotoista vehnäleipää, niellä riihenmakuista, tummaa ruispuuroa amerikkalaisten riisihiutaleitten ja banaaniviipaleitten sokeroituun kermahöystöön tottuneen. Kummalta maistui voikin margariiniin mieltyneen suussa.
Mutta yhä jatkui Pawon ja hänen perheensä kurjistuminen. Kun valtio oli säälimättä riistänyt osansa, syöksyivät nälistyneet kaupunkilaiset Pawo paran kimppuun. Vaativat voita, jauhoja, läskiä, kananmunia, maitoa. Tyhjältä mieheltä. Lupasivat maksaa mitä tahansa.
Se oli hirveätä. Niin hirveätä, että jopa Pawon siatkin, jotka ennen maatalousnäyttelyissä olivat painaneet parikinsataa kiloa, kutistuivat ankean ajan kouristuksissa 30-kiloisiksi kääpiöiksi kansanhuollon punnituksissa. Lehmät ehtyivät ja kanatkin lakkasivat munimasta. Oliko se ihme – kärsiväthän herkät eläimetkin toki taloa raskaana painavasta ahdistuksesta ja kurjuudesta.
Mutta Pawo ei hellittänyt, ei lannistunut. Sanomattomalla uhrimielellä hän jatkoi raadantaansa. Piti laatuvaatimuksetkin korkeina. Jos hän näki kärpäsen surahtavan maitotonkan kannelle, tuomitsi maidon oitis kelvottomaksi. Ellei luovutettavaksi aikomansa silavan väri häntä täysin tyydyttänyt, ei hän alentunut luovuttamaan sitä kansanhuollolle. Isänmaalle hän oli valmis uhraamaan sydänverensäkin, mutta huonoa, ala-arvoista maataloustuotetta ei köyhän, mutta ylpeän viljelijän luonto suostunut antamaan yleiseen kulutukseen. Kuollaan ennen vaikka nälkään, mutta Pawo Raucca ei päästä käsistään muuta kuin ensi luokan tuotteita! Hän murahti. Ja jos näki viljalaarissa hämähäkinverkon, tai hiiren juosta vilistävän laarissa – oitis tuomitsi kultaiset jyvätkin kelpaamattomiksi. Samoin kaikki eri kokoa olevat väriltään epätasaiset kananpilaukset.
Mutta mitä tehdä noille vajaalaatuisille hylkytuotteille? Sydäntä kouristi kaataa jumalanviljat maahankin.
No – kaupunkilaiset, ne hyväkkään kärkkyjät siinä ihan silmille tuppasivat, mankuivat ja rukoilivat. Helläsydäminen oli Pawo Raucca ihan mielettömyyteen saakka. Kun oikein kärttivät nälkäänäkevät kuluttajat, niin hän lopulta tuskastuneena ja keskellä mittaamatonta kurjuuttaankin sääliväisenä lahjoitteli noita ruuppuja nälkäänäkeville. Vastenmielistä, ylen vastenmielistä hänestä oli saada näiltä vastalahjoja – ihan rahaakin, iljetti ihan, pohjiaan myöten etoi hänen rehellistä rehellistä talonpoikaissydäntään, mutta ymmärsihän hän valistuneena ja avarakatseisena miehenä, että olihan noillakin vaivaisilla oma ylpeytensä. Vaikeata oli kaupunkilaisten, vaikeata ja alentavaa ottaa tavaraa vastalahjatta, almuna. Mutta selkänsä Pawo aina päättävästi, kun huomasi kaupunkilaisten rupeavan kaivelemaan rahamassiaan tai kapsäkkiään tavaralahjan saatuaan. Emäntä tai nyttemmin kotiutunut laulajatytär saivat ottaa lahjat vastaan. Heidän omanarvon tuntonsa ei ollut niin äärimmilleen kehittynyt kuin Pawon.
Kurjaakin kurjemmaksi suistui näin vuosi vuodelta Pawon ja hänen perheensä elämä. Velat tosin tulivat kuin huomaamatta maksetuiksi – mutta millä hinnalla! Kuin oas jäyti Pawon sydäntä tietoisuus siitä, että vuosi vuodelta hänen luovutusosansa yleiseen kulutukseen pyrki vähenemään – mutta laatuvaatimuksistaan hän ei voinut tinkiä.
Mutta vieläkään ei Pawon kärsimyksen kalkki ollut täynnä. Pankkiin hän oli tottunut viemään vähäiset säästönsä – muutaman satatuhatta silloin tällöin, vaivaisen miljoonan nyt joskus, kun ei uusia autoja saati ajolupia saanut millään. Ahnas, sietämätön valtio iski riistäjänkouransa Pawo Rauccan säästöihin! Verotti. Häntä, köyhää talonpoikaa! Verotti uusin, ennen näkemättömin ja kuulumattomin keinoin. Mätkäisi uudet, mielivaltaiset pinta-alaverotkin, vaikka Pawo Raucca ja konsulentit selvääkin selvemmin todistivat Pawon luovuttavan joka jyvän tappiota kärsien, joka maitolitran vieläkin suurempaan vahinkoon joutuen.
Sydänjuuriaan myöten katkeroituneena Pawo Raucca hylkäsi pankit. Piti vähät varansa tuvan lattian alla olevassa perunakuopassa. Yritti paaduttaa sydämensä noita hänen hylkytuotteitaan kärkkyviltä ja anelevilta kaupunkilaisiltakin. Yritti julmistellen ja leikillään kerjäläisiä peloitellakseen määrätä voikilon vastalahjaksi tuhatkin tepsua (Piruvian rahayksikkö). Ei auttanut. Kun pyysi tuhannen, niin kilvalla huutaen itse tarjosivat puoltatoista. Tympääntyneenä Pawo Raucca vetäytyi kamariinsa ja jo aivan epätoivoon ratketen sanoi tästälähin kelpuuttavansa vastalahjaksi vain rauhanaikaista tavaraa. Arveli, että jopahan nyt jättävät minut poloisen rauhaan.
Mitä vielä! Kantoivat kaupunkilaiset selkä vääränä pukukankaita, radioita, silkkikombineeseja, kahvia, herrassikareja, rommia ja konjamiinia, purkkiananasta ja sardiineja – tavaraa, jota Pawo Raucca ei ollut vuosikausiin nähnyt ja josta hän nykyisessä epätoivoisessa mielentilassa ei olisi perustanutkaan. Väkisin toivat ja väkisin veivät nauriitkin – madonsyömät tietysti – kuopasta.
Pawo Rauccan elämä oli kuin painajaisunta. Yhä vain viranomaiset keksivät uusia kiusoja. Pakkohakkuilla harvensivat Pawon silmäterää, salskeata ja mitatonta jakarandametsääkin. Maksoivat minkä maksoivat, verot perivät etukäteen, takakäteen, välierinä ja ylimääräisinä kertakaikkisina rysäyksinä. Laskematta Pawo Raucca silmät surusta ja joskus murheeseen otetuista tuikuistakin hämärtäen työnteli setelitukkoja verokarhujen kouraan. Työnteli niitä niin hajamielisenä, että veroherrat joskus Pawon hädän hellyttäminä antoivat jotakin anteeksikin, uskoivat kunnian ja omantunnon kautta tehtyuhin veroilmoituksiin ja -valituksiin, sillä monet luovutusvelvollisuuden kunnialla täyttämisestä kertovat kunniakirjat koristivat Pawon korkkimaton puutteessa tuskissaan mahonkiparketilla päällystämän köyhän salin seiniä, joilla pariakymmentä koti- ja ulkomaista mestarimaalausta lukuunottamatta ei ollutkaan mitään muita koristeita. Nekin olivat Pawo Rauccan maanvaivaksi kehittyneiden kaupunkilaistuttavien väenväkisin lahjoiksi raahaamia, emännän ja tyttären ymmärtämättömyydessään seinille ripustamia.
Ymmärtämättömyydessään – niin. Sillä pöyhkä virkavalta keksi lopulta omaisuudenluovutusveron, jonka se ulotti kurjista kurjimpaankin, uskolliseen raatajaan, Pawo Rauccaan. Kiskaisi kerralla älyttömän veron joutavista öljytöherryksistä, joita Pawo ei ollut alun alkaenkaan sietänyt silmissään.
Olisi luullut, että Pawon kurjuuden mitta olisi nyt vihdoin tullut täyteen, kun vielä sotakin loppui, mutta nytpä vasta koettelemukset tulivatkin. Salakavalasti, julmasti ja viekkaasti hallitus määräsi yhtäkkiä setelinvaihdon – ja sen yhteydessä verontarkistuksen!
Taivas yksin näki Pawo Rauccan ahdistuksen ja hädän tuon äärimmäisen koettelemuksen hetkellä. Mutta juuri lopullisen tuhon ollessa ovella Pawo Rauccan sisäinen suuruus yleni jaloimpaan kukintaansa, yli-inhimillisiin mittoihinsa. V i i k o n Pawo Raucca hampaitaan kiristellen lämmitti lukittua kamariaan omakätisesti tuhannen tepsun setelipinkoilla, joitten joutumista entiseen perunakuoppaansa hän ei millään mahdilla pystynyt selittämään, joskin hän uumoili, että tuvan lattiaa kaupunkilaisvieraitten jäljiltä laastessa oli lattianraoista saattanut monias tepsutukko solahtaa kellariinkin.
Murtuneena miehenä, mutta yhä vielä esi-isäin lannistumaton yrittäjähenki hiipuneissa silmissään palaen Pawo Raucca katkeran urakkansa päätettyään siirtyi köyhään saliinsa tuntemattomalla tavalla kulkeutuneen flyygelin ääreen, löi pari akordia ja lauloi käheällä, surun sortamalla äänellä Piruvian vuosisataisessa kurjuudessa voipuneitten talonpoikien lempilaulun.
   Entten tentten,
   teelica mendten,
   liirum, laarum,
   taalica paarum –
   puh!

Laulua on mahdoton suomentaa – riittänee, kun kerromme, että joka kerran kun sitä lauletaan, vierivät vuolaat kyyneleet sekä laulajain että kuulijain poskilta.
Saattaisi kuvitella että Pawo Raucca nyt olisi saanut entisen onnensa raunioilla rauhassa riutua ja kuolla, mutta yhtä kovat kuin tutkimattomat ovat Kohtalon tiet. Pawo Rauccan täytyi vielä himmenevillä silmillään nähdä sekin päivä, jona yhä paisuva tuonti painoi maataloustuotteiden hinnat niin alas, että hänen ja voipuneen perheensä oli jälleen toisten kurjien, kovaonnen lapsien kanssa yksissä miehin noustava vaatimaan tullisuojaa, verovapautta, ilmaisia väkirehuja ja lannoitteita, valtion maatalouden todellisen kannattavaisuuden pohjalla määräämien vähittäishintojen asettamista ja sekä vähimmäiskulutuksen määräämistä kaikille maattomille. Viimeksimainitun haaveen toteutumista ei Pawo Raucca itse saanut enää nähdä. Hänen huolten rasvoittama sydämensä pakahtui jo ensimmäisen kapean valojuovan ilmestyessä huolten pikimustaksi värjäämälle elon taivaalle radion kuuluttaessa, että huomisesta alkaisi yleinen piruvialaisen voin pakkosyöttö kaikille tasavallan oppivelvollisille lapsille, voin, jonka hinnan Pawo Rauccan puheenjohdolla istuva maataloustuottajain komitea oli epäitsekkäästi laskenut sellaiseksi, ettei voidrittelistä koituisi kuin ½ tipsun (1 tepsu = 50 tipsua) tappio todellisista tuotantokustannuksista.
Näin päättyi Pawo Rauccan syvästi traagillinen raatajanelämä. Lohduton perhe jäi suremaan hänen ennenaikaista poismenoaan ja sillä välin kullan, hopean, taideteosten ja arvoesineitten hinnoissa tapahtunutta romahdusmaista laskua, jonka aiheuttamat seuraukset nyt joutuivat perheen hennoille hartioille. Mutta Pawo Rauccan perinteet velvoittavat – uskomme, ettei nuori polvi hellitä, vaikka vaikeudet yhä vain näyttävät kasvavan. He tuntevat talonpojan katkeran osan ja maanviljelyksen lopullisen, toivottoman kannattamattomuuden, mutta kuten isänsäkin kynti maataan, niin hekin hellittämättä jatkavat yhtä ylvään kuin palkitsemattoman osansa nurkumatonta täyttämistä.

v. 1947