Epävarmuus parisuhteessa

Kaikki mietiskelevät välillä. Joka muuta väittää, valehtelee joko muille tai itselleen.

Järkkymätön onni ja varmuus ei kuulu ihmiselämään.

Siksi päätökset ja ratkaisut ovat vaikeita. Ei ole olemassa täydellisiä valintoja.

Iän myötä osa ihmisistä oppii ymmärtämään, mikä heille on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Silloin parisuhteetkin ovat vankemmalla pohjalla.

Kyllä miettii. Nyt mietin kolmatta vuotta. Olen liian toisaalta-ja-toisaalta-ihminen. En halunnut ekojen ei-fiilisten jälkeen luovuttaa, kun ajattelin niiden johtuvan vain omasta luonteestani ja siitä, että olin aiemmin aika tuhoisassa suhteessa. Olen niin kasvanut sellaiseen ajattelutapaan, että ei saa luovuttaa ellei ole 100-varma, ja kyllästyminen tms ei ole syy luovuttaa.

Ne asiat, mitkä aluksi hiukan häiritsi, häiritsee nyt todella paljon. Olen oppinut ajan kanssa elämään erilaisen ihmisen kanssa, ja on tässä suhteessa paljon hyvääkin. Mutta ne arvot..luulen että ero niissä on syy siihen ajoittaiseen muuriin välillämme. En löydä henkistä yhteyttä häneen silloin, kun itse tavallaan pääsen vauhtiin. Arki menee, keskusteluyhteyskin toimii...mutta kun päästään kysymyksiin esim. lastenkasvatuksessa, suhtautumisessa rahaan, kuolemaan, elämään, tällaisiin isoihin asioihin, joihin eivät kaikki edes kiinnitä huomiota...niin tuntuu että olen totaalisen yksin.

Muutimme yhteen 1,5v sitten, koska ajattelin sen sitten kertovan toimiiko vai ei. Paskanmarjat, olen nyt vain entistä enemmän kiintynyt häneen, vaikka ongelmat ovat kasvaneet. On paljon vaikeampaa nyt erota. Ja nyt se valinta on viimeistään tehtävä, kun toinen haluaisi lapsia ja minäkin, mutta tässä kohtaa ne ongelmat alkaa tökkimään ja pahasti. Vaikka olisit sille toiselle oikea, toinen ei välttämättä ole sinulle. Yksin me tätä elämää lopulta eletään. Jos olet todellista sitoutumista kannattava ja siihen uskova ihminen, älä jää suhteeseen jossa elät epävarmuudessa. Aloita tutkimalla itseäsi, kun olet näitä asioita käynyt läpi, löydät ehkä vastauksia epävarmuuteesi. Usein syy on itsessä, mutta täytyy olla rehellinen itselleen...tunnustaa itselleen, jos on ihmisen kanssa, jonka kanssa on lopulta enemmän paha kuin hyvä olla. Ei paha olo ole aina riitoja, vaikeuksia, itkua...se voi olla jatkuva pieni ahdistus rinnassa, elämää epätasapainossa. Että on tavallaan henkisesti erossa siitä ihmisestä. Miltä tuntuu, kun olet tämän ihmisen syleilyssä, kun nukut hänen vierellään? Usein aamulla kun herään, huomaan katsovani nukkuuvaa avopuolisoani surullisin silmin..haluaisin rakastaa ja tuntea läheisyyden, mutta se on vain rakkauden ja läheisyyden kaipuuta, ei rakkautta kyseiseen ihmiseen. Ole rehellinen itsellesi.

Enpä ole koskaan tuntenut ettei kumppani olisi oikea, en koskaan tuntenut halua koskea keneenkään toiseen, enkä ole koskenut. Kaikista paras on nukkua oman kultansa vieressä Yhteistä taivalta 35v.

Pohdin ensimmäiset vuodet, mutta jossain siinä noin 6. vuosipäivän kohdalla kävi selväksi, että vaikka mitä maailma eteen heittäisi niin ei me enää osattaisikaan olla ilman toisiamme. Nyt kaikki muu elämässä on epävarmaa, paitsi meidän välinen suhteemme. Ja silloin sillä ei ole ollenkaan niin suurta merkitystä, onko muut asiat epävarmoja vai ei.

Ihan kuin olisin itse tosiaan kirjoittanut tuon alkuperäisen kirjoittajan kirjoituksen. Olen myös seurustellut vuoden verran ja mietin myös usein onko hän se oikea. Erotakaan en selvästi halua mutta ei jaksaisi tätä jatkuvaa epävarmuutta. Olin itse sinkkuna monta vuotta ennen kuin aloin seurustella hänen kanssaan (Olen nyt 26-vuotias) ja olenkin miettinyt, että voisiko tuo pitkä sinkkuaika ja sen haaveet täydellisestä miehestä vaikuttaa. Itse en ole esitellyt miestä edes vanhemmilleni, kavereille kyllä. En ole myöskään itse ikinä leijunut ilmassa ihastuksesta mutta viihdyn miehen kanssa ja hänen kanssaan on turvallinen olo. Mutta jotain ratkaisuahan tähän ongelmaan pitäisi jossain vaiheessa tulla...

Siis nyt kuulkaas kaikki ihan oikeesti... Mie ajattelin ja vääntelin ja kääntelin entises parisuhteessa aivan samoja asioita. En vieny ns. näytille.. Kuten alkuperäisen tekstin kirjoittajakin. :) Mie mietin, et onko minus vikaa tai enkö osaa tuntea "oikein".. Ajattelin, että samanlaista vääntämistä se on kaikilla. Ja uskoin, että ei sellaista rakkautta ole olemassakaan, että "sen vaan tietää, kun oikea sattuu kohdalle". Ajattelin, että just joo... Se on vaan sitä "jenkkivouhotusta" leffoissa. Mutta sitten yks kaunis päivä se vaan kolahti ku metrinen halko ja tätä tyttöä vietiin.. Sen vaan silloin tiesi. Sen tiesi kun katsoi toista.. Sen tietää silloinkin, kun jokin piirre tuntuu toisessa ärsyttävän... Ja se metrinen halko kopsahtaa vielä vuosienkin jälkeen... Ja kuulema molemmin puolin. Oikeesti :) Voi näinkin käydä...

Totta. Aito rakkaus kolahtaa kertalaakilla ja kunnolla. Se tunne mahanpohjassa, se elämisen riemu mikä kumpuaa sisältäpäin; se ilo ja aitous. Se että voit jakaa toisen kanssa ilot ja surut, epävarmuuden ja pelon, hyvät ja huonot jutut. Se että voi olla juuri semmoinen kun on, kaikkine virheineen ja epätäydellisyyksineen. Se että oikeesti rakastaa ja välittää toisesta. Kyllä, tämä tapahtui minullekkin aivan yllättäin. En ensin uskonut tätä tunnetta. Valitettavasti, Muutin pois tuolta paikasta missä mies silloin asui. ..mietin että ei tämä voi jatkua, minun elämäni jatkuu..nyt on tasan vuosi kun olen hänet viimeksi nähnyt...ja itselle tämä oli vaikea vuosi..ja e.mailailun jälkeen minulla on vielä samat tunteet (nyt ollaan laiteltu)

Elämäni tosin tuon "eron" jälkeen jatkui. jatkuihan oma se; ja löysin muka toisen kenet olin jo tuntenut yli seitsemän vuotta ja ajatellut että hänellä on hyvät perhesiteet, hänellä on koulutus, hänellä on varoja, hän on fiksu..ja komeakin...ja paskat, yhdessä olimme 6 kk ja olin niin alistettu suhteessa! Olin niin tunteeton, avuton, tunsin itseni huonoksi ja mitättömäksi. Aivan kamalaa! Toinen oli niin dominoiva ja manipuoloiva. Lähtekää äkkiä moisesta suhteesta niin lähdin minäkin.

Oikeaa rakkautta etsimässä.. eihän sitä tiedä mitä tuosta aidosta rakkaudesta näin vuoden jälkeen syntyy..asumme aivan eri paikoissa ja kummallakin eri elämänvaiheet meneillään; voihan sitä aina haaveilla. :) Nyt sinkku

Viime aikoina useinkin miettinyt. Olen aika onneton, mutta pelkään suhteen lopettamista, jos alkaakin kaduttaa. Mietin, olenko onneton siksi, että olen itsekäs. Suhde ei ole sellainen kuin MINÄ haluan, onko se väärin.

Mitä jos tämä on tarkoitettu minulle ja heitän sen menemään ja olen loppuelämäni vielä onnettomampi. En ole ihastunut toiseen, välillä tuntuu, etten siedä ketään. Miten voisi sanoa toiselle, että haluaa etäisyyttä. Ilman että pilaa kaiken. Haluaisin asua yksin hetken. Minne menisin. Tai minne ajaisin toisen. Eihän toista voi kohdella niin.

En taida itsekään tietää mitä haluan.

On hyvä muistaa, että täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, eikä tarvitse olla. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa, ja kumppanin virheet on hyväksyttävä osana häntä. Jos plussat painaa enemmän vaakakupissa, ne korvaavat miinukset.

Samaa asiaa olen minäkin miettinyt. Minun ja mieheni suhteessa on myös tuntunut olevan jokin muuri, joka erottaa meidät toisistaan. Nyt lähiaikoina on kuitenkin tuntunut, että olemme päässeet lähemmäs toisiamme. En tiedä johtuuko se siitä, että olemme viettäneet enemmän aikaa yhdessä.

Olen ymmärtänyt, että mies ei ole varma siitä, mihin suhteemme johtaa. Luulen, että tämä on johtanut siihen, että en ole varma omistakaan tunteistani. Tunteet eivät ehkä ole päässeet kehittymään niin vahvoiksi, koska on vaara, että suhde ei kestäkään. Sitä tavallaan valmistelee itseään siihen, että se ei kestä eikä uskalla tuntea niin paljon.

Mitä mieltä mies on suhteestanne? Joskus toisen epävarmuus heijastuu myös toiseen ja koko suhteeseen.

Aikaisemmissa suhteissa ajattelin, että on normaalia olla epävarma ja pohtia tuollaisia asioita. Ettei sitä varmuutta ole koskaan missään suhteessa.

Mutta nyt tässä suhteessani tiedän, että tästä miehestä en ikinä koskaan voi erota. Tunne on aivan eri, kuin koskaan aiemmin. Nyt oikeasti tiedän rakastavani ja olevani suhteessa ihmiseen, jonka kanssa haluan varmasti olla. Siitä ei ole epäilystäkään enää.