Antoi Liimataiselle potkut
Suuri Suomalainen on kuollut. Politiikan, kirjallisuuden ja talouselämän moniottelija Lasse lehtinen on kirjoittanut ansioituneeseen tapaansa nekrologin pakinoitsija Simo Juntusesta Helsingin Sanomiin. Sen tiimoilta.
Simo Juntunen syntyi Iisalmessa 14.10.1920. Hän pääsi ylioppilaaksi 1942 Iisalmen lyseosta ja suoritti valtiotieteen kandidaatin tutkinnon Helsingin Yliopistossa 1953. Toimittajana Juntunen toimi useissa lehdissä mm. Suomen Sosiaalidemokraatissa 1957-1974 ja Suomen Kuvalehdessä kolumnistina 1975-1983.
Simo Juntunen piti syksyllä 1973 sotaveteraaneille puheen, jossa sanoi ”Kekkosen (Suomen silloinen presidentti maal.) maksavan öljylaskuaan Neuvostoliitolle väärentämällä Suomen historiaa”. Ilmoitus oli sinänsä tosi, mutta ei sopinut taistolaiskommunisteille ja kepun K-linjalle. Taistolaiskommunistien Tiedonantaja-lehti julkaisi puheen (siis kanteli Kekkoselle ja kepun K-linjalle) ja Kekkonen sananvapauden (muiden) tulisieluisena vastustajana lähetti Suomen Sosialidemokraatti-lehden päätoimittajalle Aimo Kairamolle myllykirjeen, jossa ilmoitti: ”Tämä on niin törkeää ja vastuutonta puhetta, että jään odottamaan, miten lehti voi sen hyväksyä”.
Suomen Sosialidemokraatti-lehti oli tuolloin jo Rafael Paasion ja Kalevi Sorsan Kekkosta ja Neuvostoliittoa liehittelevän politiikan ansiosta pitkälle suomettunut, ja näin Kairamo antoi Juntuselle potkut. Kekkonen siis tosiasiallisesti antoi potkut sellaiselle henkilölle, jonka mielipiteet eivät miellyttäneet häntä. Voidaan tietysti ajatella, että Neuvostoliitto määräsi Kekkosen järjestämään Juntuselle potkut, mutta sehän olisi vielä astettakin vakavampi sananvapausrikos. Joka tapauksessa Kekkosen ”länsi-ulottuvuus” tuli hyvin konkreettisesti läpinäkyväksi.
Työtuomioistuimessa Juntusen potkut todettiin laittomiksi ja määrättiin korvaukset maksettaviksi. 1975 Suomen Kuvalehti palkkasi Simo Juntusen kolumnistikseen. Päätöksestä suivaantunut Urho Kekkonen lopetti lehden avustamisen Liimatainen-nimimerkillään. Suomen Kuvalehden taso siis nousi kahdestakin syystä.
Simpan maailmankuva oli muotoutunut perusteiltaan Neuvostoliiton hyökkäyksistä Suomeen ja suomalaisten ankarasta vastarinnasta materiaalisesti ylivoimaista vastustajaa vastaan. Asevelidemarit olivat Simpan tärkein viiteryhmä. Rafael Paasio aikoinaan rutkutti, että ”Juntunen kävelee kerran päivässä Liisankadulta Pitkänsillan yli Hakaniemeen, kirjoittaa huonon jutun ja elää hyvää elämää”. Simppa ja asevelidemarit taas esittelivät ”sosialismiaan” seuraavasti: ”Kannatamme sosialismia, mutta vastustamme siihen siirtymistä”.
Suuri Suomalainen on kuollut. Politiikan, kirjallisuuden ja talouselämän moniottelija Lasse lehtinen on kirjoittanut ansioituneeseen tapaansa nekrologin pakinoitsija Simo Juntusesta Helsingin Sanomiin. Sen tiimoilta.
Simo Juntunen syntyi Iisalmessa 14.10.1920. Hän pääsi ylioppilaaksi 1942 Iisalmen lyseosta ja suoritti valtiotieteen kandidaatin tutkinnon Helsingin Yliopistossa 1953. Toimittajana Juntunen toimi useissa lehdissä mm. Suomen Sosiaalidemokraatissa 1957-1974 ja Suomen Kuvalehdessä kolumnistina 1975-1983.
Simo Juntunen piti syksyllä 1973 sotaveteraaneille puheen, jossa sanoi ”Kekkosen (Suomen silloinen presidentti maal.) maksavan öljylaskuaan Neuvostoliitolle väärentämällä Suomen historiaa”. Ilmoitus oli sinänsä tosi, mutta ei sopinut taistolaiskommunisteille ja kepun K-linjalle. Taistolaiskommunistien Tiedonantaja-lehti julkaisi puheen (siis kanteli Kekkoselle ja kepun K-linjalle) ja Kekkonen sananvapauden (muiden) tulisieluisena vastustajana lähetti Suomen Sosialidemokraatti-lehden päätoimittajalle Aimo Kairamolle myllykirjeen, jossa ilmoitti: ”Tämä on niin törkeää ja vastuutonta puhetta, että jään odottamaan, miten lehti voi sen hyväksyä”.
Suomen Sosialidemokraatti-lehti oli tuolloin jo Rafael Paasion ja Kalevi Sorsan Kekkosta ja Neuvostoliittoa liehittelevän politiikan ansiosta pitkälle suomettunut, ja näin Kairamo antoi Juntuselle potkut. Kekkonen siis tosiasiallisesti antoi potkut sellaiselle henkilölle, jonka mielipiteet eivät miellyttäneet häntä. Voidaan tietysti ajatella, että Neuvostoliitto määräsi Kekkosen järjestämään Juntuselle potkut, mutta sehän olisi vielä astettakin vakavampi sananvapausrikos. Joka tapauksessa Kekkosen ”länsi-ulottuvuus” tuli hyvin konkreettisesti läpinäkyväksi.
Työtuomioistuimessa Juntusen potkut todettiin laittomiksi ja määrättiin korvaukset maksettaviksi. 1975 Suomen Kuvalehti palkkasi Simo Juntusen kolumnistikseen. Päätöksestä suivaantunut Urho Kekkonen lopetti lehden avustamisen Liimatainen-nimimerkillään. Suomen Kuvalehden taso siis nousi kahdestakin syystä.
Simpan maailmankuva oli muotoutunut perusteiltaan Neuvostoliiton hyökkäyksistä Suomeen ja suomalaisten ankarasta vastarinnasta materiaalisesti ylivoimaista vastustajaa vastaan. Asevelidemarit olivat Simpan tärkein viiteryhmä. Rafael Paasio aikoinaan rutkutti, että ”Juntunen kävelee kerran päivässä Liisankadulta Pitkänsillan yli Hakaniemeen, kirjoittaa huonon jutun ja elää hyvää elämää”. Simppa ja asevelidemarit taas esittelivät ”sosialismiaan” seuraavasti: ”Kannatamme sosialismia, mutta vastustamme siihen siirtymistä”.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Asevelisosialistit pitivät maata pystyssä ja kansallista arvokkuuta yllä samaan aikaan kun kekkoset,karjaiset, väyryset, sinisalot, viretuomiset, uusitalot ja pikkuiset vanahset sekä ruokolat ryömivät moskovan edessä rämällään ja pilkkasivat sotaveteraaneja.
Moskovassa ei maanpettureita arvostettu. Heitä pidettiin parhaimmillaan hyväntahtoisina hölmöinä.
Olisi korkea aika karistaa tuo matelijajoukko Suomen politiikasta.
Tänä aamuna kepun varapuheenjohtaja Antti Rajakangas ja nuorison edustajat (nuori nainen ja mies. Nainen Väyrysen lehdistöavustaja jne.) edellyttivät puolueeltaan reipasta asennemuutosta, avoimmuutta ja keskusteluyhteyttä puolueen johtoon. Toisaalta länsimainen poliittinen kehitys edellyttäisi koko puolueen kuihtumista pois, joten edelleenkuihtuvan kepun toivoisi olevan moderni.
Sellaisen vaikutelman saa sinun punikkitollon avauksesta. Jos taas veivinhettäjä on tuo Juntunen, niin nauran ja pieren hänen muistollen ja toivon raskaita multia.
Lasse voi tietääkseni hyvin ja aktiivinen kepukampittaja edelleenkin. Jos osaisit lukea, et saisi näitä "kepuvaikutelmiasi". Pieremisesi varmaan onnistuu kaikissa tilanteissa.
punkki-kääkkä koko ukko. Hoh,hoh,hoooooooooooo tietäisi saanneensa jos Sonnimies härkisi!
Monta päivää palstalta poissa oltuani katselin nyt pitemmälle taaksepäin, ja ainakin tämän avauksen sieltä löysin sieltä sellaisen, jolle täytyy antaa tunnustukseni, ja samalla se nousee nyt etusivulle.
Simppa oli todellakin kuvia kumartamaton mies, suoraselkäinen suomalainen. Eilisessä Suomen Kuvalehdessä on lyhyesti ilmoitus hänen kuolemastaan, ja se kuuluu näin:
>>Kuollut: Simppa
Iisalmelaisen puusepän poika, pakinoitsija Simo Juntunen, 89, on kuollut.
Tannerilaiseksi patriootiksi tituleerattu kynämies ei kumartanut Neuvostoliittoa YYA-Suomessa. Siks presidentti Kekkonen järjesti hänelle kohupotkut Suomen Sosialidemokraatista 1974. Suomen Kuvalehti pestasi erotetun Simpan, vastavetona presidentti Kekkonen lopetti pakinoitsija Liimataisena. >>
Olin jo silloin Suomen Kuvalehden tilaaja, ja muistan, että joku lukija silloin kiitti lehteä todeten, että "lehden taso nousi nut kahtakautta, Simpan tulon ja Kekkosen lähdön myötä. Kekkosen nimeähän hän ei uskaltanut mainita, vaikka varmaan hän tiesi Liimataisen Kekkoseksi.
Että sellainen punikki oli Simppakin, patriootti, eli isänmaan ystävä. Demaripoliitikkoina sellaisia ei enää tuolloin julkisesti juuri ollutkaan, kun Tanner oli jo kuollut, Pitsinki oli siirretty sivuraiteelle ja Leskinen oli nöyrtynyt kääntämään takkinsa päästäkseen kunnianhimoisena miehenä urallaan etennpäin, ja pääsikin sitten ulkoministerinä kentamaan Kekkosen viinakassia Seutulassa kaverusten palatessa Moskovassa (tuosta on lehtikuvakin todisteena). Mutta olihan politiikassakin eräissä muissa puolueissa muutama nöyrtymätön, ainakinkokoomuksen Tuure Junnila ja ruotsalaisten Georg V. Ehrnrooth.
Vanha-kapi tekee kunniaa Simpan muistolle.
Simpassa yhdistyivät kolme periaatetta: Sosialimin perustalle luotu inhimillinen humanismi, patrioottinen usko yhteiskunnan voimaan sen peruselementtinä ja käsitys Kekkosesta Neuvostoliiton saatanallisuuden jalanpesijänä.
Historiallisestikin katsoen sinuun voi aina luottaa. Minäkin teen kunniaa Simpan muistolle.
Punikki mikä punikki, vaikka sitä sinä ja kapi-punikki yritätte valkoiseksi pestä.
Ei Kekkosen aikana sopinut Kekkosta julkisesti kritisoida, mikä oli selkein syy siihen, miksi Kekkonen eristi asevelidemarit pois politiikasta ja piti tannerilaisia demareita paitsiossa vuosikaudet.
Lasse Lehtisen väitöskirja Kekkosen ja sdp:n suhteista on kuin romaania lukisi. Lehtinen kuvaa historiaa niin havainnollisesti ja värikkäästi, mutta samalla vakuuttavasti lähteisiin tukeutuen, että suosittelen vilpittömästi kirjastokäyntiä kaikille, joita Kekkosen ja demareiden suhde kiinnostaa.
Lehtinen selvittää samalla mainiosti myös sen, miten Koivisto oli mukana kommunismia torjumassa sotien jälkeisessä Suomessa, mutta kääntyi sitten vahvaksi vasemmistoyhteistyön rakentajaksi 70-luvulla ja meni näin kansansuosiossa ohi pahasti suomettuneen Kalevi Sorsan, joka oli vienyt sdp:n politiikan jo sosialistisemmaksi kuin silloinen skdl koskaan oli ollut.
-Jäbä
Kiitos kirjavinkistä. Muistan päättäneneeni ostaa kirjan sen ilmestymisvaiheessa, mutta moninaisten kiireiden takia päätös lykkääntyi, ja vesittyi. Kepulaisten raivokkaiden hyökkäysten ja mitätöimisyritysten johdosta tiesin kirjan merkittäväksi teokseksi, koska totuuden tuli on myrkkyä kekkoslaisuudelle. Kirjastoreissu on siis taas edessä.
Tuo "koivisto-osuus" kiinnosta erityisesti.
Ao. kirjassa kuvaillaan seikkaperäisesti kuinka Lipposen veljekset toimivat Sorsan rautanyrkkinä ulkoasiainhallinnon demarisoimisessa. Moni hyvä porvari jäi jyrän alle siinä puhdistuksessa. Otteet olivat kuin KGP:ltä lainattuja. Jos vangitsemiset ja teloitukset olisivat olleet työkalupakissa, niitäkin olisi varmaan empimättä käytetty.
Jukka Tarkan arvio kirjasta: Björn Alholm "Toisinajattelija suurlähettiläänä"
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Isänmaallinen viisaus ja jälkiviisaus/HS20010228SI1KU03w9o
TV1:n toimittaja Hannu Lehtelän kirja Koivistosta löytynee samasta hyllystä Lehtisen väikkärin kanssa. Minusta se oli myös ihan luettavaa asiaa.
... Suomen syöpä. Vain suomettunut Suomi saattoi toimia menestyksellä, sillä olimme joutuneet sodassa Neuvostoliiton etupiiriin, johon länsivallatkin meidät jättivät sodanjälkeisessä etupiirijaossa N-liiton kanssa. Kekkosen suomettumispolitiikka oli etevää ja ovelaa. Sen avulla me olimme ainoa N-liiton etupiiriin jäänyt maa, joka ei tullut kommunistiseksi. Säilytimme suomettumisen avulla itsenäisyytemme, pohjoismaisen hyvinvointimme, markkinatalouden ja demokratian suomettumisen vaatimin rajoituksin, mikä tarkoitti vain tannerilaisten pitämistä poissa vallata.
Tanner ja asevelisosialistit eivät olleet mikään todellinen ulkopoliittinen uhka, mutta Kekkonen teki heistä sellaisen, jotta hän voi osoittaa omaa tärkeyttään hyvien NL:on suhteiden ylläpitäjänä. Kekkonen oli nimittäin ovela myös sisäpoliittisesti, kun hän junaili oman asemansa Moskovan suhteen sellaiseksi, että pystyi johtamaan myös sisäpolitiikkaa hallituksista ja eduskunnasta mitään välittämättä, kun teki itsestään Moskovalle korvaamattoman.
Kovistohan sitten osoitti, että Kekkosen korvaamattomuus oli pelkkä illuusio, kun hän pystyi rakentamaan aivan yhtä hyvät suhteen NL:on johtoon kuin Kekkonen, ellei paremmatkin, kun puhui sujuvaa Venäjää ilman tulkkeja, mitä Kekkonen ei koskaan viitsinyt opetella.
Suomen Sosialidemokraatti -lehden päätös antaa pakinoitsijalleen Simo Juntuselle potkut ja nuo Rafael Paasion kommentit Juntusesta havainnollistavat hyvin, kuinka puolue oli vielä 1970-luvullakin jakautunut kahteen kilpailevaan ja toisilleen yllättävän vihamieliseen leiriin.
Linjaerimielisyyksiä on edelleen jonkin verran, mutta oikeistolaissuuntaus jo pari vuosikymmentä niskan päällä. Se toi mukanaan heti takinkäännöksiä. Esimerkiksi Paavo Lipponen oli 1970-luvulla pankkien, vakuutuslaitosten ja apteekkien sosialisoimisvaatimuksineen selkeästi Paasion ja Kairamon linjalla, mutta häpesi menneisyyttään 1990-luvulla siinä määrin, että pyrki puhdistamaan maineensa antamalla kokoomuksestakin oikeistolaisempia lausuntoja.
Itse luulin Simo Juntusen kuolleen jo aikapäiviä sitten, koska häntä ei kuultu julkisuudessa edes 1990-luvulla. Hiersiköhän Juntusta tuo 70-luvun lipposlaisuus siinä määrin, ettei halunnut lähteä tämän valtaan nousseen takinkääntäjän ja jälkiviisastelijan tueksi edes median kautta millään lailla. Tai ehkä Juntusen mielestä demarien linjanmuutos oli liiankin raju ja kansanmielistelyssään oksettava.
Tällä vuosikymmenellä Simo Juntunen ei sitten ehkä - kukapa tietää - terveytensäkään puolesta ollut enää haastattelukunnossa. Toisaalta valtaan ja toimittajiksi oli tullut jo sukupolvi, joka ei Juntusesta ollut koskaan kuullukaan.
Kaikki suuret puolueet ovat koko ajan enemmän tai vähemmän kahtiajakautuneita. Olihan kepussakin aikoinaan ns. Musta Tusina, jossa vaikuttivat Veikko Pihlajamäki, Sulo Suorttanen, Mikko Kaarna, Esko Härkönen, Heimo Linna, Einari Nieminen, Marjatta Väänänen, Taisto Tähkämaa ja Johannes Virolainen. Musta Tusina perustettiin 1970-luvun alussa kepun K-linjan vastavoimaksi. K-linja vastusti ankarasti Mustaan Tusinaan kuuluvien päästämistä ministereiksi, ja onnistuikin pääpiirteissään hyvin. Virolainen oli enemmän taustalla, mutta koko ajan Kekkosen ja K-linjan hampaissa. Muistamme miten juoppoa Ahti Karjalaista ajettiin väkisin kepun presidenttiehdokkaaksi. Kepu-kentän silloinen päätös sivuuttaa Neuvostoliiton suosikki ja tahdoton käskyläinen herätti kunnioitusta kepun kenttää kohtaan. Vielä oli puolueessa isänmaallisuutta.
Kokoomuksessa vaikutti 1970 muodostunut nuorten miestenryhmä, joka yritti murtaa kokoomuksen eristyksen mielistelemällä Kekkosta. Kokoomuksen Remonttiryhmään kuuluivat mm. Juha Vikatmaa, Ilkka Kanerva, Heikki A. Ollila, Pertti Salolainen, Ilkka Suominen, Jarmo Virmavirta jne.. Ryhmä pääsi muodostumaan Juha Rihtniemen tultua puoluejohtajaksi. Ryhmä onnistuikin myöhemmin kääntämään kokoomuksen kelkan kohti Kremliä ja yhdessä seuraavan puoluejohtajan Harri Holkerin kanssa kokoomus käännettiin Poikkeuslain taakse, joka mahdollisti Kekkosen valinnan kesken kauden. Alkoivat kokoomuksen häpeän vuodet.
SMP hajosi 1970-luvulla kahtia ja liberaalit myytiin kepulle puheenjohtajansa päätöksellä, joten osattiin sitä pienemmissäkin puolueissa. Puolueiden ihmisistä kun on kysymys, koneen-omaisesta toiminnasta ei voi edes haaveilla. Kysymys on linjasta ja vallasta puolueissa ja sitä kautta yhteiskunnassa. Lipposta on helppo mollata, koska hän on ollut politiikassa mukana koko aikuisikänsä. Vanhan sanonta sanoo: Jos et ole nuorena radikaali, et voi olla vanhana konservatiivi. Lipposen vene on kääntynyt hitaasti käsittääkseni oman pohdinnan tuloksena. Kyse ei ole päätöksen muuttumisesta "nukuttuani yön yli".