Puhe valtiopäivillä 5.12.1917

Ei liene liiaksi poikkeamista asiasta, jos huomautan ensiksi niistä parista muistutuksesta, joita on tehty meidän kannattamaamme hallitusmuotolakia vastaa.
Sen 1 pykälän 2 momentista on sanottu, että se jättää Venäjän hallitukselle valtaa Suomen asioissa. Sitähän se ei tee. Pyydän tässä puolestani ilmoittaa ja luulen, että vasemmisto on yksimielinen siinä käsityksessä, että heti, kun valtalaki tulee eduskunnassa vahvistetuksi, voidaan täällä säätää uusi perustuslakisäännös, jonka kautta valtalaista sen 1 §:n 2 momentti kokonaan poistetaan, joten siinä laissa säädetty eduskunnan valta tulee ulotetuksi myös ulkopolitiikkaan ja sotilaslainsäädäntöön. Meidän ryhmämme on alunpitäen ollut Suomen itsenäisyyden kannalla ja siinä suhteessa on senaatinkin hallitusmuotoehdotus samalla kannalla. Myöskin senaatin jäsenet täällä eilen esittämässään lausunnossa lausuivat tämän ajatuksen selvästi julki, ja se minusta oli senaatin esityksessä hyvä puoli. Pyydän tässä ilolla todeta, että senaatti on ainakin tällä kertaa selvästi Suomen täydellisen itsenäisyyden kannalla, ja nähtävästi myöskin suurin osa, ehkä kaikki senaatin kannattajat. Joku päivä sitten täällä ed. Kairamokin piti puheen, jossa hän tosin haukkui sosialistit pataluhiksi, mutta kumminkin - kannatti Suomen itsenäisyyttä. Me ajateltiin silloin, että haukkukoon, kunhan kannattaa hyvää asiaa. Tervetuloa, senaattori Kairamo, yhteiseen isänmaalliseen rintamaan. Taivaassa on ilo yhdestä syntisestä suurempi kun 10 vanhurskaasta. Entinen senaattori Danielson-Kalmari on myös hiljattain haukkuessaan sosialisteja kirjoittanut Suomen täydellisen itsenäisyyden puolesta. Erittäin ilahduttavaa sekin. Kun ajattelee, miten esimerkiksi vielä viime keväänä perustuslakikomiteassa me sosialistit saatiin riidellä hänen kanssaan tästä samasta asiasta, niin totisesti tässä on tapahtunut iso ja ilahduttava edistysaskel. Maailma menee eteenpäin. Viime keväänä hän perustuslakikomiteassa selitti, että vaikka millaiseksi ajateltaisiin Suomen ja Venäjän tulevaa suhdetta, ainakin se on myönnettävä Venäjälle, että se saa vapaasti täällä pitää sotaväkeä ja sotavarustuksia. Meidän puolelta taas sanottiin, että meidän käsityksemme mukaan, vaikka millaiseksi jäisi Suomen ja Venäjän suhde, ainakin se oikeus on Venäjältä pois vaadittava, että se saisi vapaasti pitää täällä sotaväkeä. Siinä ydinkohdassa oli meillä siis aivan päinvastainen käsitys, sillä me käsitimme, että Venäjän oikeus pitää Suomessa sotaväkeä sisältää imperialistisen sorron mahdollisuuden Suomen suhteen, ja sitä ei Suomen eduskunta voine vapaaehtoisesti Venäjälle myöntää. – Ed. Schybergson ja pari maalaisliitolaista – niin kirjavat miehet siis – viime istunnossa täällä huomauttivat, että eivätköhän sosialistit aio vain valtalain kautta luovuttaa jotain Suomen oikeuksia Venäjälle. Tietysti he eivät itsekkään usko, että tuommoista mahdollisuutta on olemassa, mutta että he noin sanovat, se todistaa sitä, että he pitävät sitä häpeällisenä; ja silloinhan vasta voimme ollakkin varmat porvariston kannasta itsenäisyysasiassa, kun nähdään, että he ovat alkaneet päinvastaista kantaa pitää häpeällisenä, kun he syyttävät päinvastaisesta sosialisteja. Minä luulen, että tästä lähtien Suomen porvaristo on tässä asiassa pitkän taistelun jälkeen tosin tullut sille kannalle, että se tulee täyttämään historiallisen velvollisuutensa, ja se on hyvä.

Meidän tulee muistaa kuusisen kusipää ensisijassa Terijoen hallituksen pääministerinä, joka pyysi joulukuun alkupäivinä 1939 puna-armeijaa valloittamaan Suomen hänelle.
Siis kuusisen kusipään tarkoituksena ja tavoitteena oli päästä hallitsemaan punaista Suomea.

Tästä meidän tulee kuusisen kusipää muistaa - se kaikkien aikojen suurin paska, minkä suomalainen nainen on koskaan ulos työntänyt.

..............

Toinen muistutus, mikä on kohdistettu valtalakia vastaan, on se, etteihän eduskunta voi käyttää hallitusvaltaa: 200-henkinen kokous, kuinka se voisi hoitaa hallitusasioita? Ei se kaikkea sitä teknillistä puolta voikkaan hoitaa, eikä valtalaissakaan ole sitä edellytetty. Varsinaisissa toimeenpanovallan tehtävissä on paljon pikkuisia yksityisseikkoja, joitten käsitteleminen edellyttää, että se tapahtuu pienemmän joukon kautta. Mutta niin on valtalaissa edellytettykin, että on olemassa erityinen toimeenpaneva valtioelin, vieläpä on edellytetty, että toistaiseksi tämä tehtävä on Suomen senaatin talousosaston käsissä. Ne tehtävät, jotka valtalain mukaan kuuluvat eduskunnalle itselleen ja mitkä ennen kuuluivat hallitsijalle yksinään, ne kyllä eduskunta voi hoitaa. Tuskinpa täällä voi olla ainoatakaan miestä, joka väittäisi sellaista, ettei eduskunta voi hoitaa nuo korkeimman vallan tehtävät paremmin, kuin Nikolai II aikanaan, esimerkiksi muutamat virkanimitykset ja lakien vahvistamiset. Viimemainittu tehtävä on tähän saakka sujunut täällä erinomaisesti. Toivottavasti se sujuu samalla tavalla tästä eteenpäinkin. Jos niissä tehtävissä vielä jotain on, joka vaatisi ehdottomasti pienemmän joukon käsiin jättämistä, se työnjako voidaan järjestellä. Laitetaan hallintoasiain hoito teknillisesti niin hyvälle kannalle kuin mahdollista, paljon paremmalle kuin se tähän asti on ollut. Sitä me emme suinkaan vastusta, mutta me vastustamme ehdottomasti sitä, että toimeenpanevasta valtioelimestä tehtäisiin hallitseva valtioelin, sellainen jonka ”alamaisia” muitten ihmisten tässä maassa pitäisi olla.

Eduskuntaa ei ole missään maassa voitu enää kokonaan syrjäyttää. Mutta kysymys on siitä, hyväksytäänkö sellainen järjestelmä, että eduskunnalle ylipäätään tulee kuulumaan korkein valtiovalta, ettei sen rinnalla saa olla mitään muuta valtioelintä, jolla olisi itsenäinen valta vastustaa eduskunnan tahtoa, vaan että toimeenpaneva valtioelin olisi sellainen, jonka tulee noudattaa eduskunnan tahtoa ja sen antamia ohjeita; vai tuleeko sellainen valtiojärjestelmä, jossa valta on jaettu, jossa osa vallasta kuuluu eduskunnalle ja osa kuuluu hallitukselle, niin että hallitus sen valtansa nojalla voi todella hallita maata ja vieläpä hallita itse asiassa myös – eduskuntaa. Onko kansan sallittava käyttää eduskuntansa kautta itsehallintoa, vai onko kansa jätettävä harvainvallan alamaiseksi?
Senaatin hallitusmuotoehdotuksessa on nyt pääpiirteenä kaikkein yksinkertaisin muoto harvainvaltaa. Suuri osa valtiovaltaa on jätetty yhden ainoan miehen käsiin, jolla on nimenä presidentti. Onko se kansanvaltaista? Pyydän ajattelemaan jonkun verran, miltä tuntuisi eduskunnan valiokunnassa, jos siellä jollekin valiokunnan jäsenelle annettaisiin 2 tai 3 ääntä. Toiset kai pitäisivät sitä epäkansanvaltaisena. Jos annettaisiin hänelle 17 ääntä, sitä pidettäisiin jo räikeästi epäkansanvaltaisena, sillä silloin yksi ainoa mies voisi äänestää nurin koko muun valiokunnan. Mutta se ei olisi vielä kovin paljon, sillä valiokunta tekee vasta ehdotuksia. Jos yksi ainoa mies saisi kumota eduskunnan päätöksiä tai ainakin lykätä niitä toistaiseksi, se olisi todellista presidenttivaltaa. Luulen, että te pidätte epäkansanvaltaisena jo sitä, että edes kolmasosa eduskunnan jäsenistä saa ryhtyä kumoamaan tai lykkäämään toistaiseksi tavallisia eduskunnan päätöksiä. Mutta jos yksi ainoa mies saa niin tehdä, se on räikeästi epäkansanvaltaista.

Herra Ståhlbergin komitean ehdotus on tässä suhteessa niin vanhoillinen, että olisi väärin sanoa, että sen mukainen tasavalta olisi maailman yksinvaltaisin tasavalta, sillä se voittaa yksinvaltaisuudessa epäilemättä hyvin monta nykyään voimassaolevaa monarkiaa. Ei voi kukaan väittää, että Englannissa kuninkaan valta olisi tosiasiallisesti, poliittisesti läheskään niin laaja, kun mitä ed. Ståhlbergin komitean ehdotuksen mukaan ja myöskin senaatin nykyisen esityksen mukaan on presidentin valta. Nimeltään tasavalta, mutta tosiasiassa monarkia, nimellisesti siinä on presidentti, mutta tosiasiassa monarkki, vieläpä hyvin arveluttavasti Nikolai II:n näköinen, vaikka kotimaista tekoa. Oikeastaan epäilen, onko se edes kotimaista tekoa. Se näyttää pikemminkin olevan amerikkalaista tekoa. Amerikan Yhdysvalloissa, kuten tiedetään, presidentti valitaan yleisillä vaaleilla. Sieltä on löydetty tämä esimerkki, jota ed. Ståhlbergin komitea ehdottaa. Sitä on sanottu ja täydellä syyllä vaalimonarkiaksi. Ei synny ensinkään oleellista eroa monarkian ja tasavallan välillä sen kautta, että tasavallassa valtion päämies valitaan kansanäänestyksellä. Amerikkalaisestakin tasavallasta sanoo tunnettu valtio-oikeuden tutkija Jellinek, että ”Amerikan presidentti on tietoisesti luotu Englannin kuninkaan esikuvan mukaan”. Hän huomauttaa myös, että Ranskassakin toisen tasavallan presidenttiys luotiin saman esikuvan mukaan, mutta sitten kovasta kokemuksesta siitä luovuttiin ja myöhemmin sitä muokatessa siihen muotoon, missä se nyt on, otettiin esikuvaksi ”nykyajan parlamentaarisesti hallitun Englannin kuninkuus”. Sama valtio-oppinut lausuu vielä tämän johdosta: ”Kuinka syvästi nykyajan maailma on kiintynyt monarkian aatteeseen, käy varsinkin ilmi siitä, että huomattavin ja enimmän levinnyt muoto nykyajan demokratiaa – (nimittäin porvarien demokratiaa) – presidenttiys tasavalta, on poliittiselta puoleltaan perustettu heikonnetun monarkkisen aatteen pohjalle.”

Siis muulle kuin monarkkiselle pohjalle ei ole perustettu Amerikan Yhdysvaltain eikä Ranskankaan presidenttiysvaltaa, ja vielä vähemmän se on tasavalta, jota ed. Ståhlberg ehdottaa. Että presidentti valitaan, se ei yhtään estä sitä, että presidentillä voi olla tosiasiassa suurempi valta kuin hallitsijalla. Ei se myöskään estä sitä monarkkisen hallitusvallan piirrettä, että presidentin taakse kerääntyy edesvastuuttomia ”piirejä”, jotka hallitsevat, vaikuttavat presidenttiin ja johtavat siten edesvastuuttomalla tavalla maan hallitusta. Ei niiden tarvitse olla juuri raspuuttinilaisia piirejä, mutta yhtä edesvastuuttomia joka tapauksessa. Presidentin vaaleissa – sehän tunnetaan Yhdysvalloista, jos mistään – on omansa pääsemään valtaan mitä suurin valtiollinen turmelus. Täytyyhän jokaisen myöntää, että Yhdysvalloissa se on pääasiassa raha, joka presidentin valitsee, kilisevä raha.

Ranskassa on tapahtunut pariin kertaankin, niin siellä on kansan valitsemasta valtion päämiehestä tullut keisari. Sellainen valtiomuoto on siis suorastaan vaarallinen tasavallan olemassaololle. Ranskassa Ludvig Bonaparte ja hänen takanaan olevat oikeusoppineet puolustelivat hänen vallananastustaan sellaisella selittelyllä, että kun jokainen yksityinen edustaja on saanut vaaleissa ainoastaan niin ja niin monta ääntä, mutta presidentti on saanut sata ja kaksisataa kertaa niin paljon ääniä, niin mitä merkitsee edustajain tahto tämän ”kansan valitun”, presidentin tahdon rinnalla. Presidentti Bonaparte katsoi olevansa oikeutettu kansalta saamansa valtakirjan nojalla ajamaan edustajat sinne, missä pippuri kasvaa, ja hän ajoi ja hänestä tuli keisari joksikin aikaa, siksi kunnes kansa ajoi hänet vuorostaan siltä paikalta pois.

Vaikka hankittaisiin kuinka suuret takeet, ettei noin pääsisi meillä tapahtumaan, vaikka vähennettäisiin kuinkaikin paljon sitä tavatonta monarkin valtaa, mikä senaatin hallitusmuotoehdotuksessa on presidentille koetettu säilyttää oleellisesti ei asia siitäkään muuttuisi. Ranskan ja Englannin porvarillisparlamentaarinen hallitustapa osoittaa, ettei kansanvaltaisuus riipu vielä pelkästään siitäkään, onko valtion päämiehellä valtiomuodon mukaan isompi tai piempi määrä valtaa. Jos vielä on semmoiset olot kuin täällä Suomessa, jossa on odotettavissa suuri puolueitten hajaannus – täällähän on nyt jo koko monta puoluetta, ja jos vielä sosialistit hajaantuisivat ja oikeisto pirstautuisi moneen osaan, on sitäkin vähemmän toivoa, että muodostuisi suuri enemmistöpuolue, joka kykenisi pitämään eduskunnassa valtaa siten, että se voisi olla todellisena vastapainona presidentin ja senaatin vallalle, - tämmöinen puoluehajaannus on omansa vielä käytännössä lisäämään suuresti presidentin ja hallituksen valtaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ehdotetaan missä muodossa tahansa tälle maalle presidenttiä, jolla olisi itsenäistä toimivaltaa, semmoinen ehdotus on aivan arvelematta pantava paperikoriin. Sillä se on kaiken kansanvaltaisen järjestelmän vastainen.

Pyydän muutamalla sanalla viitata semmoisten valtioiden oloihin, missä presidentillä – tai olkoonpa hän vaikka kuningas, niinkuin Englannissa – ei ole mainittavaa tosiallista valtaa, vaan hallitsemassa on niin sanottu ”eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus”. Minkälaista kansanvaltaisuutta se on?
Tuon niin sanotun parlamentaarisen hallitustavan päämerkkinä on se, että hallituksen käsiin jätetään mahdollisimman suuri valta, vaikka se onkin sille luottamuksella uskottu vain toistaiseksi. Eduskunta luopuu mahdollisimman vähiin oman valtansa käytöstä. Eduskunnan asiaksi oikeastaan jää vain siunata hallituksen teot ja varsinkin hallituksen laiminlyömiset. Hallitus johtaa ja itse asiassa hallitsee eduskuntaa. Eduskunta korkeintaan sitten jonkun ajan päästä, kun aika on täytetty, kaataa sen hallituksen ja sitten – alkaa taas sama peli alusta uuden hallituksen kanssa. Tämä on erinomaisen edullinen hallitusjärjestelmä silloin, kun on kysymyksessä yhteiskunnallisen uudistusten jarruttaminen ja estäminen. Uusi hallitus esittää aina alussa ohjelmansa. Se ohjelma voi olla verrattain hyvännäköinen, mutta useimmista sen ohjelman kohdista tulee säännöllisesti pannukakku. Näyttää niinkuin oltaisiin hommassa tuon ohjelman toteuttamiseksi, mutta siitä ei kumminkaan tule mitään valmista. Vaalilupauksista on täten niin erinomaisen helppo päästä vapaaksi. On kysymyksessä hallituksen kannattaminen. Enemmistöpuolue tai enemmistöliitto, joka on hallituksen takana, se ei hevillä lähde hallitustaan kaatamaan, vaikka tämä hallitus ei ohjelmaansa ryhdykään tarmokkaasti toteuttamaan, sillä kysymyksessä on koko sen enemmistöliiton ainakin tilapäisen vallan säilyttäminen. Kun ”omat miehet” ovat hallituksessa, niin emme luonnollisesti lähde antamaan sille hallitukselle epäluottamuslausetta ainakaan vähäisistä syistä. Ja jos hallitus taas yrittää siitä lupaamiaan uudistuksia toimeenpanna , silloin sen asema rupeaa horjumaan. Sitä kannattava enemmistö on tavallisesti siksi pieni, että jos hallitus tarmokkaasti ryhtyy toimimaan, silloin voi syntyä taas hallituspula, eikä ohjelman toteuttamisessa päästä puusta pakoon. Varsinkin käy huonosti, jos on laita, niin kuin epäilemättä meillä tulee olemaan, että eduskunta on suurimman osan vuotta lomalla, jolloin sitten hallitus joutuisi aivan itsenäisesti ja omin päin maata hallitsemaan. Eduskunnalla ei olisi tehokasta vaikutusvaltaa semmoiseen hallitukseen ennenkään. Ja parhaimmassakin tapauksessa, jos eduskunta saisi tehokasta vaikutusvaltaa hallitukseen, niin mitä olisi seurauksena? Siitä on seurauksena vain se, että hallitukset vaihtuvat sitä useammin, mutta ei siinä suinkaan ole seurauksena uudistusten eteenpäin pääseminen. Alituiset hallitusten vaihdokset ovat luonteenomaisia Ranskassa ja Italiassa ja johtuvat juuri niin sanotusta ”parlamentaarisesta hallitustavasta”, vaikkakin Ranskassa esimerkiksi on olemassa verrattain iso enemmistöpuolue.

Monet porvarilliset valtio-oppineet, myöskin semmoinen kun Hermann Rehm, joka on monarkisti, ovat myös selittäneet sitä puolta, miten tämmöinen parlamentaarinen hallitustapa on omansa antamaan käytännössä vallan yksityisten puoluepäällikköjen käsiin. Rehm nähtävästi pitää erityisesti silmällä Englannin oloja. Pyydän eduskunnan jäseniä huomauttaa hänen kuvauksestaan, joka on lukemisen arvoinen, jota ei kumminkaan tässä nyt ole tilaisuutta lähemmin selostella. Se on kumminkin tosiasia, että myös parlamentaariset kukkotappelut käyvät päivän ilmiöiksi semmoisen hallitusjärjestelmän aikana, mikä nyt tahdotaan tänne ehdottaa ja mikä on Englannissa ja Ranskassa olemassa. Ja vielä huonommin ovat asiat, jos hallitusvalta joutuisi, niinkuin täällä Suomessa epäilemättä tulisi tapahtumaan, säännöllisesti olemaan kokoomushallituksen ja kokoomusliiton käsissä. Sellainen hallitus on kaikkein heikoin ja se on myös kaikkein vanhoillisin. Se ei pääse puusta pakoon, sitä vetävät toiset sarvista, toiset hännästä, eikä se liiku paikaltaan mihinkään. Tulimme siitä jo hyvään kokemukseen tänä vuonna viiden kuukauden aikana.

Pyydän huomauttaa eduskunnan jäsenille siitä hallitusjärjestelmästä, joka nykyään Euroopassa voimassaolevista on mielestäni lähinnä esikuvaksi otettava Suomen oloja järjestettäessä, nimittäin Sveitsin hallitusjärjestelmästä. Lyhyesti sanoen siellä eduskunta valitsee hallituselimen, liittoneuvoston, kolmeksi vuodeksi kerrallaan, nimittäin sen varsinaiset jäsenet, mutta sen puheenjohtajan jota siellä sanotaan presidentiksi, - hänellä ei ole muuta virka-asemaa kuin olla liittoneuvoston puheenjohtajana – sen valitsee eduskunta ainoastaan yhdeksi vuodeksi. Vieläpä on niin kansanvaltaisella tavalla järjestetty tämä puoli, että ei samaa miestä saa kahta kertaa peräkkäin presidentiksi valita, siis joka vuosi hän muuttuu. Siellä on nyt oikeusoppineiden kesken kiista siitä, ovatko nämä hallituksen jäsenet vain virkamiehiä, eduskunnan alaisia virkamiehiä, vai ovatko he jonkun verran hallitusmiehiäkin. Siihen riitaan ei tässä tarvitse puuttua. Pyydän vain huomauttaa seuraavaa: juuri sentähden, ettei Sveitsissä ole voimassa sellainen parlamentaarinen hallitusjärjestelmä kuin Ranskassa ja Englannissa ja ettei siellä hallitus ole kollektiivisesti, yhteisesti vastuunalainen, juuri sen takia siellä hallitus on luonteeltaan suuresti pysyväinen, muuttumaton. Sveitsin hallituksen jäsenet ovat eduskunnan luottamusmiehiä, mutta ei niitä silti vaihdella usein. Eduskunta ne muodollisesti valitsee joka kolmen vuoden päästä, mutta on aivan säännöllistä, että valitaan samat miehet joka kerta uudelleen. Kun he tietävät, että heidän on noudatettava eduskunnan tahtoa, niin he noudattavat sitä, tekevät hyvin tehtävänsä, oppivat hallitustehtäviinsä, heistä tulee oikeita hallitusammattimiehiä. Heissä on myös eri puolueiden miehiä – ei nyt aivan äärimmäiseltä oikealta eikä myöskään äärimmäiseltä vasemmalta mutta siitä keskeltä. On siellä sosialistejakin, sellaisia oikeanpuolisia sosialisteja; he menestyvät siellä joukossa mielestään erinomaisen hyvin, ja heidätkin valitaan yhä uudelleen samaan virkaan. Kun he eivät ole varsinaisia hallitusmiehiä – heillä on kyllä myös aloiteoikeus, oikeus tehdä ehdotuksia eduskunnalle, - niin suhde eduskunnan ja toimeenpanevan laitoksen välillä näyttää selviävän ikään kuin itsestään. Hallituksen jäsenet tietävät, että he eivät saa olla vallananastajia, vaan eduskunnan luottamusmiehiä.

No, en puolestani suinkaan tahdo väittää, että Sveitsin hallitusjärjestelmä olisi mikään ideaalinen, kaikkein paras maailmassa edes nykyään olevista. Puolestani tahtoisin lausua tässä sen mielipiteen, että ainakin yhdessä Euroopan maassa on mielestäni toistaiseksi jonkun verran parempikin valtiojärjestelmä olemassa, kuin mitä Sveitsissä on, ja se maa on – Suomi. Minkälainen valtiojärjestelmä? Ei ole epäilystäkään siitä, ettei Suomessa ole nyt tasavaltainen hallitusjärjestelmä. Ei ole epäilystäkään kuka täällä toimeenpanevan valtioelimen valitsee. Sen tekee eduskunta ihan niin kuin Sveitsissä. Ei ole myöskään epäilystä siitä, ettei senaatin jäsenet olisi täällä velvollisia noudattamaan eduskunnan tahtoa, eduskunnan antamia ohjeita. He ovat, ei ainoastaan poliittisesti siihen velvolliset, vaan he ovat Suomen juristien selitysten mukaan oikeudellisestikin siihen velvolliset. Menivätpä suomettarelaiset juristit takavuosina niin pitkälle, että väittivät senaatin jäsenten olevan velvollisia noudattamaan valtion päämiehen tahtoa, vaikkapa tämä käskisi niitä laittomuuksiinkin. No, eduskunta ei tahdo ylläpitää tuollaista pakkoa, mutta laillisia käskyjä on Suomen senaatin noudatettava; eduskunta ei kai tahtone laittomia käskyjä sille antaakaan.

Tämä on sveitsiläistä systeemiä vähän parannetussa muodossa. Hallituksen jäsenet ovat täällä myös määräajaksi nimetyt. Heidät määrätään senaatin ohjesäännön mukaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan, niin myös senaatin talousosaston puheenjohtaja. Tarvitsisiko meidän antaa hänelle presidentin nimi. Se on tarpeetonta, sillä ”puheenjohtaja” on hyvin kansanvaltainen nimitys. Jos se käännetään vieraalle kielelle, niin siitä tulee ”presidentti”. Sen kummempaa presidenttiä ei minun nähdäkseni tarvitakaan. Kun kukin hallituksen jäsen tuntee olevansa riippuvainen eduskunnasta ja vastaavansa omista toimistaan eduskunnalle, ja kun kehittyy sellainen tapa, ettei eduskunta välttämättä käytä määräysvaltaansa niin ankarasti, että yhdellä kertaa panisi aina kaikki hallituksen jäsenet viralta pois, vaan niitä, jotka eivät ole kunnollisia eivätkä oikein täytä tehtäväänsä, erotetaan ja pannaan vähän parempi tilalle, niin tästä tulee vallan mukiinmenevä kansanvaltainen järjestelmä, suvereenisen eduskunnallisen – kansanvallan järjestelmä.
Nykyisessä hallituksessa on tietysti muuttamisen varaa. Siellä on nyt niinkin vanhoillisia miehiä kuin herra Setälä ja sellaisia kiivaita puoluemiehiä kun senaattori Arajärvi. Semmoiset olisi mielestäni poistettava sieltä, sillä tämän eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen pitäisi olla edistysmielisen, ei kovin oikealta, jos ei kovin vasemmaltakaan. Kyllähän nyt sosialisteissakin olisi rahaministeriksi, joku vähän sopivampikin mies kun ed. Arajärvi.

En tahdo väittää, etteikö ylipäänsä Suomen nykyisessä hallitusmuotojärjestelmässä ole kehittämisen ja korjaamisen varaa yhä. Tätä järjestelmää vastaan epäilemättä huomautetaan, ettei eduskunta tule tekemään harkitsemattomia päätöksiä, ja kun ei ole itsenäistä hallitusvaltaa eduskunnan vastapainona, niin mitä turvaa olisi kansalla niitä vastaan. Mutta ottakaa huomioon, että jos eduskunta tekee joskus harkitsemattomia päätöksiä, niin ainakin yhtä usein voi senaatti tai ehdotettu valtioneuvosto ja presidentti tehdä harkitsemattomia päätöksiä. Eivät ne ole sen harkitsevampia eivätkä niinkään harkitsevaisia kuin eduskunta on. Eduskunnan päätöksistä on minulla se käsitys, että ne ylipäänsä porvarillisessa yhteiskunnassa tulevat olemaan kompromissipäätöksiä. Ne eivät tule pääsuunnaltaan olemaan äärimmäisten mustain eikä äärimmäisten punaisten ehdottamia vaan siitä väliltä mieluummin minun mielestäni enemmän vasemmalle kallistuvia kuin oikealle. Hallituksen pitäisi ylipäänsä olla samansuuntainen. Eduskunnan töiden valmistelu on kyllä saatava huolellisemmaksi kuin tähän asti. Valtion komiteajärjestelmä voi olla verraten hyvä, kun se pannaan järjestelmällisesti käytäntöön. Valtiopäivien valiokunnista ei tarvitse minun nähdäkseni muiden kuin valtiovarainvaliokunnan istua enimmän osan vuotta. Säästytään paljoilta kustannuksilta, jos eduskunnan ei tarvitse istua muuta kuin 4, korkeintaan 5 kuukautta. Valtiopäiville pitäisi valmistella huolellisesti lakiehdotukset juuri valtion komiteoissa ja niissä pitäisi, mikäli mahdollista, olla suhteellinen edustus, jotta ehdotukset jo niissä tulisivat kaikkien niiden näkökantain mukaan harkituksi, kuin ne tulevat eduskunnassa. Silloin eduskunta voi lyhyessäkin ajassa tehdä huolellisesti valmisteltuja päätöksiä ja tulee hyvin työkykyiseksi. Ja siitä on juuri kysymys, eduskunnan työkyvyn kohottamisesta, ja se on kiireellinen tehtävä, johon kaikkien edistysmielisten ainesten pitäisi myötävaikuttaa.

Kahdessa suhteessa erityisesti olisi nykyistä hallitusjärjestelmää kehitettävä, Ensinnäkin siinä suhteessa, että äänioikeus laajennettaisiin ja toiseksi siinä suhteessa, että äänestys tehdään täällä eduskunnassa julkiseksi, niin ettei mitään salalipuilla äänestämistä enää tapahdu. Kun eduskunta käyttää korkeinta valtiovaltaa, silloin pitää myös kansan saada kansanvaltaisesti valvoa jokaisen edustajan menettelyä ja laiminlyöntejä eduskunnassa. Muuten voisi eduskunnankin valta turmeltua. Ainoastaan terveen kansanvallan kontrollin alaisena eduskunta varmasti voi kunnolla tehtävänsä täyttää.

Sanalla sanoen, minun nähdäkseni asia alkaa olla ”kypsä”, niin kuin ed. Ingman eilen illalla täällä sanoi valtalaista. Myönnän, että käsitin häntä jonkun verran väärin. Arvelin, että ehkä ed. Ingman, joka on teräväpäinen mies, oli tullut samaan tulokseen kuin minäkin, ettei välttämättä tarvita valtalain vahvistamista, koska senmukainen järjestys itse asiassa on jo voimassa. Erehdyin tässä kohden hänen suhteensa, mutta tosiasia on se, että meillä on nyt olemassa hallitusmuoto ja valtiosääntö. Siitä on meillä paperitkin.
Kaikilla kansoilla ei ole valtiosääntöä paperilla ja tulevat kuitenkin hyvin toimeen, esimerkiksi Englanti ja Unkari, siis sellainen suurvalta kuin Englanti. Meillä on kolmekin ryhmää valtiollisia asiakirjoja nykyään voimassa olevasta hallitusmuodostamme. Nimittäin ensinnäkin vanhat perustuslakimme, sikäli kuin niitä ei ole muutettu tai kumottu tai jotkut kohdat niistä eivät ole menettäneet voimaansa sen kautta, ettei enää ole hallitsijaa. Toiseksi on heinäkuun 18 päivänä säädetty valtalaki, jolla on vain se heikko puoli, että sitä toistaiseksi eivät ole tunnustaneet voimassa olevaksi laiksi muut kuin sosialistit, vaikka toivon, että se tulee vielä yleisestikin tunnustetuksi, jollei muuten, niin käytännön kautta. Ja kolmanneksi meillä on herra Alkion ehdottama päätös viime marraskuun 15 päivältä, jonka mukaan eduskunta käyttää kaikkea sitä valtaa, mikä ennen on kuulunut keisarille ja suurruhtinaalle. Se oli hyvä päätös, ja omasta puolestani tahtoisin käsityksenäni, että suurlakko ei olisi ihan silloin loppunut kuin se loppui, ellei tätä päätöstä olisi eduskunnassa saatu aikaan. Historian jumala käyttää toisinaan meitä heikkoja ihmisiä välikappaleenaan suurissa asioissa, ja niin tässäkin tapauksessa. Voidaan arvostella tätä päätöstä, voidaan esimerkiksi huomauttaa, että sen mukaan eduskunta käyttää korkeinta valtaa ainoastaan ”toistaiseksi”. Mutta toistaiseksi ovat kaikki hallitusmuodot maailmassa olemassa. Meillä sanottiin ennen juhlallisesti jokaisen perustuslain perässä, että tämä olkoon voimassa ”peruuttamattomana perustuslakina”. Mutta se oli väärin sanottu, sillä mikään perustuslaki ei ole peruuttamaton vaan niitä voidaan peruuttaa ja varsinkin tällaisina vallankumousaikoina niitä peruutetaan ihmeen joutuisasti. Missään maassa ei voida nyt sanoa, että nykyinen hallitusmuoto on voimassa muuta kuin toistaiseksi. En löisi kymmentä markkaa vetoa maailman mahtavimmankaan keisarin kruunusta kolmen kuukauden päähän.

Totta kyllä, puheena oleva eduskunnan päätös on tehty vain yksinkertaisella enemmistöllä, ja se on siinä heikko puoli. Mutta ei se ihan niin heikko ole, kuin miltä se näyttä. On kyllä totta, niin kuin olen ennenkin sanonut, että tämän päätöksen voisi eduskunnan enemmistö myös peruuttaa yksinkertaisella enemmistöllä, ja semmoinen hallitusmuoto ei nyt ole oikein hyvä, joka on noin vain joka päivä muutettavissa. Mutta vaikka eduskunnan enemmistö peruuttaisi tämän päätöksen uudella yksinkertaisella päätöksellä, niin mitä pantaisiin sijaan, kenelle sitten annettaisiin se keisarille ja suurruhtinaalle kuulunut valta? Eihän sitä voi kellekkään muulle siirtää yksinkertaisella päätöksellä sillä sellainen olisi vanhain perustuslakien muuttamista. Muuttaminen tarvitsee käydä perustuslain mukaisessa järjestyksessä, se on aivan selvää. Sen on jo tunnustanut hallitus itsekin esittäessään tämän oman valtalakiehdotuksensa; ei ole epäilystäkään, ettei se ole tarkoitettu säädettäväksi sillä määräenemmistöllä, mikä perustuslain säätämisestä Suomessa voimassa on. Tosin täällä kerran eduskunnan enemmistö tai oikeastaan vähemmistö yritti Suomen kansalle langennutta hallitsijavaltaa siirtää erityiselle valtionhoitajakunnalle, diktaattorille, yksinkertaisen enemmistön päätöksellä, mutta luulen, että herrat eivät halua siitä tempusta enää paljon puhuakaan. Luulen, että eduskunta on nyt jo kypsä peruuttamaan siitä syntyneen tilapäisen päätöksen. Ehkä sosialistien puolesta sopinee kannattaa erikseen ed. Mannerin ehdotuksen ensimmäistä kohtaa, joka tarkoittaa tuon vanhan direktooriopäätöksen purkamista, jotta se ei enää kummittelisi. Sillä se päätös oli perustuslain vastainen, se perustui väärään hallitusmuodon 38 §:n tulkintaan, eikä eduskunta saa nimellisestikään enää kauvempaan ylläpitää semmoista päätöstä, sillä se olisi eduskunnalle häpeäksi.

Olin puolestani jo viime kesänä taipuvainen sille kannalle, että myöskin valtalaki olisi voitu päättää eduskunnassa yksinkertaisella enemmistöllä, mutta en saanut ryhmässäni riittävästi kannatusta tälle mielipiteelle. Toiset katsoivat etteivät sitä porvarit tunnustaisi, jos se niin yksinkertaisesti päätettäisiin. Olin silloin tullut sille kannalle, että Suomen korkein valtiovalta oli langennut Suomen kannalle ja että olisi voinut käydä päinsä sen määrääminen yksinkertaisesti eduskunnalle. Nyt se on tullut yksinkertaisen enemmistön päätöksellä otettua eduskunnalle ja nyt se pysyy, toivottavasti, niin kuin ed. Lohen tapana on sanoa ”ainakin 100 vuotta”, ja kauvemmin ei tarviskaan.

Nyt voivat sosialistit olla tässä asiassa vaikkapa niin sanoaksemme ”vanhoillisella” kannalla. Niiden ei tarvitse yrittää kumota valtiojärjestystä, ne voivat pyrkiä sitä kaikin voimin säilyttämään, jos porvarit yrittävät sitä kumota. Ilman sosialidemokraattien tai, sanoisin, ilman demokraattien apua, ilman niiden suostumusta, ei nähdäkseni voida laillisella tavalla, valtiokaappausta tekemättä, muuttaa Suomen nykyistä hallitusmuotoa epäkansanvaltaisemmaksi. Porvarien täytyisi, jos sosialidemokraatit kannallaan pysyvät, vaikkapa kaikki maalaisliittolaiset asettuisivat muiden porvarien kanssa hallitusmuodon epäkansanvaltaistuttamista vaatimaan, toimittaa ei vain yhdet uudet vaalit vaan kahdet vaalit peräkkäin, jotta se saataisiin läpi. Mutta teissä ei liene niin suuria utopisteja, että uskoisitte kaksissa vaaleissa peräkkäin lyövänne sosialistit ja vielä niin, ettei niille jäisi kolmatta osaa edustajapaikoista.

Suhde valtalakiin on nyt selvä. Me sosialidemokraatit emme ole, niin kuin teidän puoleltanne on väitetty, katsoneet silmiämme sokeiksi valtalakiin. Olemme kyllä nähneet senkin, mitä on tapahtunut valtalain ulkopuolella. Mutta me vaadimme silti vahvistusta valtalaille. Se on tarpeen, sillä se vahvistaa sitä valtiojärjestelmää, joka yleisen tunnustuksen mukaan nyt on Suomessa laillisesti voimassa. Kun se tunnustetaan positiivisella perustuslakisäännöksellä vielä nimenomaan kiinnilyödyksi, niin silloin se on vielä lujemmin voimassa, ja se on omansa silloin ehkäisemään kaikki ne kaappausyritykset, mitä mahdollisesti tullaan äärimmäisestä oikeistosta tätä järjestelmää vastaan tekemään. Kenties on jo sovittu maalaisliittolaisten ja oikeistolaisten kesken, että valtalaki tänä iltana lähetetään perustuslakivaliokuntaan tarkoituksella haudata se sinne. Lähettäkää, jos se teitä huvittaa. Ei se sinne kuole. Me ehdotamme äänestettäväksi valtalain vahvistamisen. Sillä äänestämisellä on se päämerkitys, että nähdään, äänestävätkö maalaisliittolaiset sitä vastaan. Ei ole kauvan aikaa siitä – se oli tässä suurlakkoviikolla – kun maalaisliittolaisten puolelta täällä sanottiin, että jos sosialistit eivät tee sillä ja sillä tavalla, niin he katsovat, että sosialistit ovat luopuneet valtalain kannattamisesta. Me vähän nauroimme tuolle. Nyt ovat maalaisliittolaiset jo – eivätkä monet heistä sitä salaakaan – hyvin halukkaat luopumaan valtalain kannattamisesta. Eilen selitti täällä jo herra Alkio, että emmehän me ole oikeastaan luvattukaan valtalakia vaalien edellä. (Vasemmalta: Se valehteli!) Valtalakiparka voi sanoa herra Alkiolle, että ennenkuin kukko kahdesti laulaa, sinä minut kolmasti kiellät. Mutta siinä on hyvä, ettei maailmanmeno sentään riipu ihan kokonaan herra Alkiosta eikä muistakaan maalaisliittolaisista.

On kyllä totta, että taisteltava vielä on uuden kansanvaltaisen eduskunnallisen järjestelmän puolesta. Ja on kyllä totta, että maalaisliittolaiset epäilemättä tulevat puolestaan oikeistoa avustamaan tässä taistelussa nykyisen kansanvaltaisen järjestelmän muuttamiseksi epäkansanvaltaisemmaksi. Herra Alkio tulee perustuslakivaliokunnassa avustamaan mustia porvareita ja herra Juutilainen tulee sillä avustamaan herra Alkiota… Maalaisliittolaisten valitsijat ovat kansanvaltaista väkeä, mutta maalaisliittolaisten luokkatoverit täällä eduskunnassa ovat epäkansanvaltaista väkeä, ja sen vuoksi maalaisliittolaiset horjuvat tässä kahden kannan välillä. Senaatti yrittää joka päivä, ellen nyt sano kaapata korkeimman oikeuksia, niin ainakin näpistellä niitä käsiinsä. Ja maalaisliittolaiset tahtovat, että eduskunta luovuttaisi niitä sen verran, ettei se tosin näyttäisi ihan räikeältä kaappaukselta, mutta kumminkin tulisi annetuksi senaattoreille hallitsijanoikeudet. Mutta maalaisliittolaiset eivät uskalla, siitä olen vakuutettu, mennä niin pitkälle tässä avustuksessaan että vallankaappaus kävisi täysin selväksi. Sillä jos he niin pitkälle menevät, niin he lyövät päänsä seinään.

Jos porvariston taholta hyökätään selvästi vallankaappaustielle, kyllä kai työväki silloin nousee lakia ja oikeutta puolustamaan. Suometar tänään puhuessaan sosialisteja vastaan puhui ”lain herruudesta”. Oikein. Eläköön lain herruus! Me voimme nyt olla täällä eduskunnassa oikeita ”Estlandereja” lain herruuden puolesta.

Porvariston on tässä kahden hallitusmuodon välisessä kamppailussa apuna liittolainen, josta jo ennen olen täällä sanonut, että me sosialidemokraatit sitä pelkäämme. Se on anarkia. Meidän mielestämme pitäisi järjestää olot maassamme sille kannalle, ettei mikään anarkia pääsisi leviämään. Jos anarkia pääsee leviämään, on siinä vaara koko valtiolle. Ei ole turhaa kuvittelua se, että silloin voi tulla se kolmas mies ja kaapata itselleen ne toiveet, mitkä meillä tällä hetkellä on Suomen kansan itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Jos se ei peloita eduskunnan kaikkein oikeimmalla olevia porvareita, sen pitäisi kuitenkin pelottaa keskustassa olevia. Eduskunnan täytyisi osoittaa politiikan muutosta edistykselliseen kansanvaltaiseen suuntaan, niin että työväkikin rupeaisi uskomaan, että jonkunlaista apua asemaansa se voi tämän eduskunnan kautta saada. Luulen, että sosialidemokraatit ovat tässä suhteessa tähän asti tehneet voitavansa. Mutta porvarillisten taholta ei näillä valtiopäivillä alusta loppuun asti ole tehty muuta kuin jarrutettu kunnollisten uudistusten aikaansaantia. Tästä lähtien, jos tahdotaan, ettei jouduta kerrassaan anarkian tielle, on suunnanmuutos tarpeen. Silloin, luulen ma, se myös jonkinlainen hallituksen korjaus sitä varten tarpeen.