Pohjoismainen suuntaus
Suomen reunavaltiopolitiikan arkkitehti Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan 1937 arvosteltuaan alkoholin vaikutuksen alaisena diplomaattikuntaan kuuluvien läsnä ollessa Adolf Hitleriä. Kuitenkin jo 1935 Holsti ulkoasiainministerinä julisti pohjoismaisen puolueettomuuspolitiikan
Vuonna 1921 Suomi solmi Varsovassa sopimuksen, joka liitti Suomen Puolan johtamaan itäeurooppalaiseen valtioryhmään. Tämä valtioryhmä muodosti puskurivyöhykkeen Ranskan ja Neuvostoliiton välille. Suomi ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, jonka se koki sisältävän vaaroja turvallisuuden sijasta, ja 1930-luvulle tultaessa tämä niin sanottu balttilainen suuntaus hiipui Suomessa. Puola ei tosin vielä 1930-luvullakaan luopunut tavoittelemasta Itä-Euroopan liittoa.
Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 ns. Oslo-valtioihin, joihin kuului Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ns. pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi.[5] Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheutti erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsinkielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.[6]
Pohjoismaiden yhteistyön kehittyminen näkyi esimerkiksi ulkoministerien tapaamisten lisääntymisenä, kaupallisen yhteistoiminnan esteiden poistamisena, yhteisellä suunnitelmalla kriisiaikojen huollon turvaamiseksi, yhdenmukaistetulla esiintymisellä Kansainliitossa ja yhteisenä suhtautumisena esimerkiksi Espanjan sisällissotaan. Vuonna 1938 hyväksyttiin yhteiset puolueettomuussäännöt, joiden kautta maailman toivottiin tunnustavan Pohjoismaat ”rauhoitetuksi alueeksi, jossa ei kannattaisi metsästää”.[7]
Pohjoismainen yhteistyö ei johtanut kuitenkaan puolustusliittoon, koska sille ei ollut poliittisia edellytyksiä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään. Puolustusliiton olemassaolo olisi kuitenkin saattanut estää Neuvostoliittoa hyökkäämästä Suomeen vuonna 1939 ja Saksaa Norjaan vuonna 1940.[8]
Vaikka puolustusliittoa ei syntynytkään yhteisen vihollisen puuttuessa, Pohjoismaita yhdisti pyrkimys välttää sotaan joutuminen. Siksi vuonna 1938 alettiin puhua ”sotilaallisiin toimenpiteisiin asti ulotetusta puolustusvalmiudesta”.[9] Lisäksi alettiin puuhata kahden tai useamman maan yhteistoimintaa eräiden tärkeiden alueiden, kuten Ahvenanmaan, Juutinrauman ja pohjoiskalotin puolustamiseksi. Lopulta pohjoismaisesta puolustusliitosta jäi jäljelle vain Ruotsin ja Suomen pyrkimys sotilaalliseen yhteistyöhön Ahvenanmaan saaristossa.[
SE ON HISTORIALLISTA FAKTAA 30 LUVUN SUOMEN ULKOPOLIITTISESTA TOIMINNASTA!
Suomen reunavaltiopolitiikan arkkitehti Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan 1937 arvosteltuaan alkoholin vaikutuksen alaisena diplomaattikuntaan kuuluvien läsnä ollessa Adolf Hitleriä. Kuitenkin jo 1935 Holsti ulkoasiainministerinä julisti pohjoismaisen puolueettomuuspolitiikan
Vuonna 1921 Suomi solmi Varsovassa sopimuksen, joka liitti Suomen Puolan johtamaan itäeurooppalaiseen valtioryhmään. Tämä valtioryhmä muodosti puskurivyöhykkeen Ranskan ja Neuvostoliiton välille. Suomi ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, jonka se koki sisältävän vaaroja turvallisuuden sijasta, ja 1930-luvulle tultaessa tämä niin sanottu balttilainen suuntaus hiipui Suomessa. Puola ei tosin vielä 1930-luvullakaan luopunut tavoittelemasta Itä-Euroopan liittoa.
Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 ns. Oslo-valtioihin, joihin kuului Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ns. pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi.[5] Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheutti erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsinkielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.[6]
Pohjoismaiden yhteistyön kehittyminen näkyi esimerkiksi ulkoministerien tapaamisten lisääntymisenä, kaupallisen yhteistoiminnan esteiden poistamisena, yhteisellä suunnitelmalla kriisiaikojen huollon turvaamiseksi, yhdenmukaistetulla esiintymisellä Kansainliitossa ja yhteisenä suhtautumisena esimerkiksi Espanjan sisällissotaan. Vuonna 1938 hyväksyttiin yhteiset puolueettomuussäännöt, joiden kautta maailman toivottiin tunnustavan Pohjoismaat ”rauhoitetuksi alueeksi, jossa ei kannattaisi metsästää”.[7]
Pohjoismainen yhteistyö ei johtanut kuitenkaan puolustusliittoon, koska sille ei ollut poliittisia edellytyksiä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään. Puolustusliiton olemassaolo olisi kuitenkin saattanut estää Neuvostoliittoa hyökkäämästä Suomeen vuonna 1939 ja Saksaa Norjaan vuonna 1940.[8]
Vaikka puolustusliittoa ei syntynytkään yhteisen vihollisen puuttuessa, Pohjoismaita yhdisti pyrkimys välttää sotaan joutuminen. Siksi vuonna 1938 alettiin puhua ”sotilaallisiin toimenpiteisiin asti ulotetusta puolustusvalmiudesta”.[9] Lisäksi alettiin puuhata kahden tai useamman maan yhteistoimintaa eräiden tärkeiden alueiden, kuten Ahvenanmaan, Juutinrauman ja pohjoiskalotin puolustamiseksi. Lopulta pohjoismaisesta puolustusliitosta jäi jäljelle vain Ruotsin ja Suomen pyrkimys sotilaalliseen yhteistyöhön Ahvenanmaan saaristossa.[
SE ON HISTORIALLISTA FAKTAA 30 LUVUN SUOMEN ULKOPOLIITTISESTA TOIMINNASTA!
Vastaukset 15
Vanhimmat
pikemmin päinvastoin rauhaan pyrkivää politiikkaa.
kun arvosteli Hitleriä. Se kertoo hyvin paljon sen aikaisesta Suomesta. Erottaminen oli oiva esimerkki Suomen sen hetkisestä sotapolitiikasta.
Miksi ihmeessä?
olisi ollut suunnitella hyökkäävänsä Ruotsiin tai Norjaan? Eikä Ruotsista tai Norjasta olisi ollut apua Karjalan ryöstämisessä.
Suomi odotti ja toivoi, että Englanti, Ranska tai voimistuva Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon ja Suomi pääsisi siinä siivellä ryöstöretkelle.
Muissa Pohjoismaissa Suomeen suhtauduttiin epäillen, koska täällä ei ollut demokratiaa ja Suomella oli vahvat henkiset siteet natsi-Saksaan, kuten tekstissä sanotaan.
Pelkkää höpinää ilman perustelua suolsi taas punikki.
Suupielet ruskeina.
T Urpo 10.1.2010 10:57
Vastauksia: 5 Lukukertoja: 51 TEKSTIKOKO: Viestien esitystapa: Pelkkää asiaa suolsi taas punikki.
Urpolla on suupielet ruskeina.
Johtuu näköjään siskon puutteesta?
"Pelkkää höpinää ilman perustelua suolsi taas punikki."
Menes nyt ulos ja etsi sosialismin heijastama maksullinen horo jostain että pääset "siskon puutteesta".
Ilmaiseksi sinulle tuskin kukaan antaa!
HOH!
"Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheutti erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsinkielen asema."
Eikö T Urpo edes lue copypastejaan?
kyllä muisjas anto.
mikä siskon kaipuu??? kyl mul sisko on mut onko urpolla se siskon kaipuu???
ja mikä lukutaidottomuus kopsasin vaan urpon tekstin...onkohan urpo muistanu ottaa ne lääkkeet??
Kopypastea:"Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 ns. Oslo-valtioihin, joihin kuului Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ns. pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi.[5] Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheutti erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsinkielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.[6]"
PIKEMMINKIN VOI KYSYÄ ETTÄ LUETKO SINÄ?
vaan se oli tavasta jolla ulkoministeri käsitteli toisen valtion päämiestä. Tulos olisi ollut sama vaikka hän olisi arvostellut Stalinia tai Ruotsin kuningasta. Diplomaattisessa yhteydessä on käytettävä korrektia kieltä, joten vaikka miten haluaisi sanoa paskapää niin pitää sanoa "teidän armonne".
Kuten luit tuosta aloituksesta niin ei siinä sotapolitiikkaa ollut vaan pyrittiin rauhaan ja keskinäiseen ymmärrykseen.
Aatun syvin olemus ei ollut edes tuolloin kenenkään tiedossa ja aatu todellakin valtion päämies.
Eikä valtion päämiehiä mollata kännissä ministeritasolla.
Ranska ja Englanti suhtautuivat Suomeen nuivasti, koska täällä oli suoritettu vuonna 1918 kansanmurha ja oikeistoterroristien annettiin edelleen mellastaa lähes vapaasti. Natsi-Saksaan Suomella läheiset henkiset siteet, mutta Saksa oli tuolloin vielä liian heikko sotilaallisesti tukeakseen Suomea Karjalan ryöstöretkellä. Myöhemminhän Hitler sitten pyyteli tätä anteeksi Mannerheimilta(junavaunutreffit). Pohjoismaat olivat ainoita, jotka suostuivat Suomen kanssa edes keskustelemaan sotapolitiikasta, mutta nekin suhtautuivat varauksella Suomeen, täällä vallinneen demokratiavajeen vuoksi.
demokratiavajeesta huolimatta.
kapinallisia teloitettiin ja huonojen olosuhteiden vuoksi tutkintavankeudessa pääsi virus jylläämään aiheuttaen kuolonuhreja. Tuo sinun lausumasi näyttää taas propagandalta, joka leikin alkaa se leikin kestäköön. Kapina ratkaistiin positiiviseen tulokseen ja nyt pulinat pois kun kansa on puhunut ja ilmoittanut mitä se tahtoo.
Täällä eivät oikeistoterroristit mekastaneet eikä Suomi tehnyt ryöstöretkiä mihinkään. Ne Karjalan heimoretket joihin kuvittelen sinun viittaavan eivät olleet valtion ja sen virkakunnan hommia vaan vapaaehtoisten jotka halusivat auttaa karjalaisten heimoa kommunistien sorrolta.
Suomessa yleensäkin oli mainitsemasi sotapolitiikka varsin tuntematonta ja siitä syystä puolustuskin oli vielä 1939 aivan lapsen kengissä. Jos olisimme todella harrastaneet sotapolitiikkaa reaalisti niin meillä olisi ollut 30.11.1939 tykistöä, panssareita, panssaritorjunta-aseita ja ilma-asetta edes kohtuullinen määrä. Motit kuten Lemetti olisi saatu tuhottua ja saada sitäkin vartioivat sotilaat tärkeämpään työhön.
Demokratiavajausta meillä ei ole vuoden 1918 jälkeen ilmaantunut, sitä ennen, Venäjän aikana sitä ehkä oli Keisarin ja Suurruhtinaan ansiosta. On selvää, kun on eletty ensin satoja vuosia kuningaskunnassa ja sitten reilu 100 vuotta suurruhtinaskunnassa, että kestää hetken ennen kuin asiat saadaan ymmärtämäämme demokratian muotoon. Olimme siinä kuitenkin nopeampia kuin kommunismia yrittäneet maat jotka siihen eivät koskaan päässeet.