Oululaista vaalirahaosaamista
Kuulemani mukaan Oulu etsi uutta brändiä, mutta sehän on jo kunnossa. Mitä sitä enää uutta luomaan, sillä Oulu osaa jo villisti ja luovasti myös vaalirahoituksen - tai ainakin kepulaiset sen osaavat. Jo 1980-luvulla ellei jo aikaisemminkin Oulussa kehitettiin nerokas vaalirahoitusjärjestelmä, josta hyötyivät rutiköyhä Liitto –lehti (myöh. Suomenmaa), rahoittajataho ja ennen kaikkea ehdokas itse. Järjestelmä toimi seuraavasti: Ehdokas perusti tukiryhmäkavereidensa kanssa ”yleishyödyllisen” yhdistyksen esimerkiksi Oulun Seudun Hyväksi ry:n., Oulujokilaakson Onneksi Ry:n tai jonkun muun. Tarkkoja nimiä en muista, mutta hauskoja ne nimet ovat ja olivat.
Yhdistyksen tehtävänä oli hankkia lehti-ilmoituksia Liitolle/Suomenmaalle. Ehdokas otti yhteyttä hyvin tuntemaansa henkilöön, joka oli johtavassa asemassa yksittäisessä rakennus- tai muussa yhtiössä, valtionyhtiön paikallishallinnossa, valtakunnallisen rakennusliikkeen paikallishallinnossa, paikallisen osuuskaupan johdossa tai kaupan keskusliikkeen paikallishallinnossa. Ehdokas ehdotti vaalituen antamista siten, että kyseinen yritys ostaisi mainostilaa Liitosta/Suomenmaasta ehdokkaan perustaman yhdistyksen toimiessa ilmoituksen hankkijana. Mikäli firma suostui tähän sanokaamme ”demokratian rahoittamiseen”, ehdokas ilmoitti siitä Liiton mainosmyyjälle, joka puolestaan otti yhteyttä kyseisen firman edustajaan.
Yritys mainosti ilmoituksessaan ihan normaalisti joko itseään tai tuotteitaan. Yritys maksoi mainoksesta täyden listahinnan. Tuollaisesta millimetrihinnasta Liiton ilmoitusmyyjä ja kirjapaino saattoivat normaalisti vain uneksia. Kirjapaino laskutti yritystä listahinnan mukaisesti ja maksoi sitten ilmoitushankintapalkkion ehdokkaan yhdistykselle. Yritys sai tietenkin merkitä ilmoituksen normaaliksi mainoskuluksi. Kirjapaino ja yhdistys puolestaan merkitsivät sen mainostuloihinsa, jotka yhdistykselle olivat tietysti arvonlisäverottomia.
Minun puolestani saat uskotella itsellesi, että kirjoitan satuja, mutta selailemalla esimerkiksi vuosien 1995, 1999, 2003 eduskuntavaalien alla julkaistuja Keskiviikko-, Liitto- ja Suomenmaa -lehtiä huomaat helposti, että lehdissä oli komeita tuttujen firmojen mainoksia, joita muulloin ei siellä juuri tavannut.
Koko homma saatiin näyttämään normaalilta liiketoiminnalta. Touhussa ei olekaan mitään kummallista sinänsä, mutta jäin kysymään ehdokkaan ja mainostajan välille syntynyttä tai syntyvää suhdetta. Kauppaliikkeille ja rakennusyhtiöille syntyi ehdokkaan ”ehdotuksesta” intressi ilmoittaa lehdissä, mikäli firmat halusivat, että poliitikko edistää firmalle myönteisten kaava- ja kauppapaikkaratkaisujen etenemistä esimerkiksi Oulun kaupungin päättävissä elimissä.
Tämä ”demokratian rahoittaminen” meni jopa niin härskiksi, että tiedän erään rakennusliikkeen johtajan jo tuskastuneen poliitikkojen ainaiseen rahankerjäämiseen. Järjestelmässä oli kuitenkin pakko olla mukana, mikäli halusi kaava-asioiden etenevän firman kannalta myönteisesti. Mikäli Suomi ei olisi demokraattinen oikeusvaltio, ilmiötä voisi kutsua kiristykseksi.
Lisätietoja vaalirahoituksesta saa esimerkiksi Liiton eläkkeellä olevilta ilmoitusmyyjiltä ja Liiton/Suomenmaan entisiltä päätoimittajilta.
Kuulemani mukaan Oulu etsi uutta brändiä, mutta sehän on jo kunnossa. Mitä sitä enää uutta luomaan, sillä Oulu osaa jo villisti ja luovasti myös vaalirahoituksen - tai ainakin kepulaiset sen osaavat. Jo 1980-luvulla ellei jo aikaisemminkin Oulussa kehitettiin nerokas vaalirahoitusjärjestelmä, josta hyötyivät rutiköyhä Liitto –lehti (myöh. Suomenmaa), rahoittajataho ja ennen kaikkea ehdokas itse. Järjestelmä toimi seuraavasti: Ehdokas perusti tukiryhmäkavereidensa kanssa ”yleishyödyllisen” yhdistyksen esimerkiksi Oulun Seudun Hyväksi ry:n., Oulujokilaakson Onneksi Ry:n tai jonkun muun. Tarkkoja nimiä en muista, mutta hauskoja ne nimet ovat ja olivat.
Yhdistyksen tehtävänä oli hankkia lehti-ilmoituksia Liitolle/Suomenmaalle. Ehdokas otti yhteyttä hyvin tuntemaansa henkilöön, joka oli johtavassa asemassa yksittäisessä rakennus- tai muussa yhtiössä, valtionyhtiön paikallishallinnossa, valtakunnallisen rakennusliikkeen paikallishallinnossa, paikallisen osuuskaupan johdossa tai kaupan keskusliikkeen paikallishallinnossa. Ehdokas ehdotti vaalituen antamista siten, että kyseinen yritys ostaisi mainostilaa Liitosta/Suomenmaasta ehdokkaan perustaman yhdistyksen toimiessa ilmoituksen hankkijana. Mikäli firma suostui tähän sanokaamme ”demokratian rahoittamiseen”, ehdokas ilmoitti siitä Liiton mainosmyyjälle, joka puolestaan otti yhteyttä kyseisen firman edustajaan.
Yritys mainosti ilmoituksessaan ihan normaalisti joko itseään tai tuotteitaan. Yritys maksoi mainoksesta täyden listahinnan. Tuollaisesta millimetrihinnasta Liiton ilmoitusmyyjä ja kirjapaino saattoivat normaalisti vain uneksia. Kirjapaino laskutti yritystä listahinnan mukaisesti ja maksoi sitten ilmoitushankintapalkkion ehdokkaan yhdistykselle. Yritys sai tietenkin merkitä ilmoituksen normaaliksi mainoskuluksi. Kirjapaino ja yhdistys puolestaan merkitsivät sen mainostuloihinsa, jotka yhdistykselle olivat tietysti arvonlisäverottomia.
Minun puolestani saat uskotella itsellesi, että kirjoitan satuja, mutta selailemalla esimerkiksi vuosien 1995, 1999, 2003 eduskuntavaalien alla julkaistuja Keskiviikko-, Liitto- ja Suomenmaa -lehtiä huomaat helposti, että lehdissä oli komeita tuttujen firmojen mainoksia, joita muulloin ei siellä juuri tavannut.
Koko homma saatiin näyttämään normaalilta liiketoiminnalta. Touhussa ei olekaan mitään kummallista sinänsä, mutta jäin kysymään ehdokkaan ja mainostajan välille syntynyttä tai syntyvää suhdetta. Kauppaliikkeille ja rakennusyhtiöille syntyi ehdokkaan ”ehdotuksesta” intressi ilmoittaa lehdissä, mikäli firmat halusivat, että poliitikko edistää firmalle myönteisten kaava- ja kauppapaikkaratkaisujen etenemistä esimerkiksi Oulun kaupungin päättävissä elimissä.
Tämä ”demokratian rahoittaminen” meni jopa niin härskiksi, että tiedän erään rakennusliikkeen johtajan jo tuskastuneen poliitikkojen ainaiseen rahankerjäämiseen. Järjestelmässä oli kuitenkin pakko olla mukana, mikäli halusi kaava-asioiden etenevän firman kannalta myönteisesti. Mikäli Suomi ei olisi demokraattinen oikeusvaltio, ilmiötä voisi kutsua kiristykseksi.
Lisätietoja vaalirahoituksesta saa esimerkiksi Liiton eläkkeellä olevilta ilmoitusmyyjiltä ja Liiton/Suomenmaan entisiltä päätoimittajilta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eikös "Hunajapupua " vähän tästä konsultoitu , mutta kyllä viestintä nyt sitten kyllä pelaakin , mutta ei syrjäseuduilla .?
Puhalla osmium vittuun.
En noudata sinun tapojasi.
Nyt jopa oikeuskansleria myöten on väitetty, että säätiöt ja yleishyödylliset yhdistykset ovat maan tavan mukaisesti ja lakia sumeilematta rikkoen saaneet jakaa vaalirahaa vuosikaudet poliitikoille kunnallis- ja varsinkin eduskuntavaaleissa. Tämä ei pidä paikkansa. Vaalirahaa on jaettu säätiöiden ja yhdistysten perustamissäännöistä piittaamatta jo vuosikymmenet. Tämä maan tapa on vuosikymmeniä vanha eikä siitä ole haluttukaan muuttaa. Jo vuosikymmenet on ollut tiedossa, että säätiöiden valvonta on retuperällä. Ne ovat käytännössä saanet tehdä mitä ikinä lystää.
Ehkä eräs kaikkein kummallisimmista esimerkeistä on Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki –säätiö (SYT), joka jakoi miljoonia markkoja kommunismien vastaiseen vaalityöhön jopa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykselle (SRK) vuosina 1958, 1962 ja 1966. Oululaisen SRK:n pitäisi olla uskonnollinen järjestö, mutta kyllä sillekin vaaliraha kelpasi.