Mario Tronti: Taistelu työtä vastaan

Kehittyneen kapitalismin sydänmailla käytyjen työläisten taistelujen nykyiset muodot paljastavat erittäin selvästi, oman spontaanisuutensa rikkaassa sisällössä, palkkatyön vastaisen taistelun sloganin ainoana mahdollisena keinona iskeä tehokkaasti pääomaa vastaan. Puolueen on oltava sen organisointia, mikä jo on olemassa luokan sisällä, mutta mitä luokka yksin ei pysty organisoimaan. Tänään yksikään työläinen ei ole taipuvainen näkemään työtä pääoman ulkopuolisena. Työ on sama asia kuin riisto: tämä on kapitalistisen sivilisaation looginen ennakkoehto ja sen historiallinen aikaansaannos. Tästä ei ole paluuta takaisin. Työläisillä ei ole aikaa työn arvokkuudelle. “Tuottajan ylpeyden” he jättävät kokonaan pomoille. Todellakin, enää vain pomo lausuu ylistyspuheita työlle. On totta, että järjestäytyneessä työväenluokan liikkeessä tämä perinteinen sävel soi, valitettavasti, vieläkin – mutta ei työväenluokassa itsessään; ideologialle ei enää ole tilaa. Tänään työväenluokan tarvitsee vain katsoa itseensä ymmärtääkseen pääomaa. Sen tarvitsee vain kamppailla itseään vastaan tuhotakseen pääoman. Sen on tunnistettava itsensä poliittisena valtana ja kiellettävä itsensä tuotannollisena voimana. Jos haluamme todisteita, meidän tarvitsee vain katsoa itse taistelun momenttia: lakon aikana “tuottaja” identifioituu välittömästi luokkaviholliseen. Työväenluokka kohtaa oman työnsä pääomana, vihamielisenä voimana, vihollisena – tämä on lähtökohta ei vain antagonismille, vaan myös antagonismin organisaatiolle.

Jos työläisen vieraantumisella on jokin merkitys, se merkitys on äärimmäisen vallankumouksellinen. Vieraantumisen organisaatio: tämä on ainoa mahdollinen suunta, johon puolue voi johdattaa luokan spontaanisuutta. Päämääränä pysyy kieltäytyminen: kieltäytyminen korkeammalla tasolla. Kieltäytymisestä on tultava aktiivista ja kollektiivista, poliittista kieltäytymistä massojen mittakaavassa, organisoitua ja suunniteltua. Näin ollen työväenluokan organisaation välitön tehtävä on voittaa passiivisuus.

Tämä voi onnistua vain yhdellä ainoalla ehdolla: että tämä passiivisuus tunnistetaan työväenluokan kieltäytymisen perustavana, spontaanina muotona. Massapassiivisuus seuraa aina luokan poliittista tappiota, joita sen viralliset organisaatiot aiheuttavat; vaihtoehtoisesti se seuraa kapitalistisessa kehityksessä, pääoman harjoittamassa yhteiskunnallisesti tuottavien voimien haltuunotossa tapahtuvaa harppausta eteenpäin. Me kaikki tiedämme, että nämä kaksi työväenluokan passiivisuuden objektiivista edellytystä ovat yhdistyneet muutaman viime vuosikymmenen aikana. Todellakin, ne ovat yhdessä konstituoineet pääoman absoluuttisen despoottisen vallan. Kansainvälisellä tasolla pääoma oli saamassa valloitettua koko yhteiskunnan ja muuttumassa itse sosialisoiduksi, samalla kun ajatus siitä, että työväenluokalle annettaisiin poliittinen rooli hoitaa kansallista yhteiskunnallista intressiä, uhkasi sitä historiallisella itsemurhalla. Tuloksena oli sen vallankumouksellisen prosessin keskeyttäminen, joka on vaiheittain kulkenut vuodesta 1848 vuoden 1871 kautta vuoteen 1917. Vuodesta 1917 eteenpäin vallankumouksen vuosikirjat ovat kantaneet tappion merkkejä.

Mikä tässä pisteessä ilmestyi sulkemaan vallankumouksen etenemisen? Mikä esti prosessia saavuttamasta päämääräänsä? Mitä tarkemmin katsomme, sitä enemmän passiivisuus nousee kaikkein voimakkaimpana esteenä – kaikkia tulevaisuuden vallankumouksellisia mahdollisuuksia kontrolloivana tekijänä. Totuus on se että työväenluokan massiivinen vetäytyminen, sen kieltäytyminen pitämästä itseään aktiivisena osallistujana kapitalistisessa yhteiskunnassa, on jo vetäytymistä pelistä, yhteiskunnallisen intressin ivaamista. Näin ollen se, mikä näyttäytyy työväenluokan integraationa järjestelmään, ei missään nimessä edusta pääoman vastaisesta taistelusta luopumista: se indikoi kieltäytymistä pääoman kehittämisestä ja vakauttamisesta tiettyjen poliittisten rajojen ja kiinteän puolustuksellisen linjan tuolla puolen, joista agressiiviset hyökkäykset voidaan sitten käynnistää.

Koska työväenluokan oli löydettävä yksi adekvaatti vastaus molemmilla tasoilla, suhteessa kapitalistiseen tuotantoon sekä suhteessa viralliseen työväenliikkeeseen, ratkaisu tuskin olisi voinut olla toinen. Tilanne vaati tiettyä luokan sisäistä itseorganisaation muotoa, joka perustui spontaaniin passiivisuuteen: toisin sanoen organisaatio ilman organisaatiota, eli porvarillisesta institutionalisaatiosta vapaa organisaatio. Tulos oli yksi niistä organisaatioihmeistä jotka ovat mahdollisia vain työläisten näkökulmasta – kuten Leninin “porvarillinen valtio ilman porvaristoa” – organisaatio, jota ei enää nähty työläisvaltioon johtavana välimuotona, vaan työläisten puolueen esimuotona.

On totta että tänään meillä on edessämme valtava tehtävä: kuinka rakentaa puolue poliittisen tyhjiön pohjalta käytännön kokemuksen ja teoreettisen tutkimuksen kautta. Mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa että ratkaisevalla suoran luokkataistelun tasolla on jo asetettu perustat, jotka määrittävät taistelun aluetta ja kohteita.

Passiivinen ei-yhteistyö kapitalismin kehityksessä ja aktiivinen poliittinen vastustus pääoman valtaa kohtaan ovat juuri tämän organisationaalisen harppauksen lähtöpiste ja sen suunta. Vallankumouksellisen prosessin avautuminen piilee juuri tämän pisteen takana: tässä piilevät kaikki nykyiset kysymykset siitä kuinka rakentaa organisaatio vallankumousta varten. Tarvitsemme organisaation taktiikkaa kieltäytymisen strategian toteuttamiseksi.

Koko tämän prosessin läpi, tästä lähtien, vihollista vastaan on jatkuvasti hyökättävä ainoalla kumouksellisella aseella joka kykenee saattamaan hänet strategisesti alisteiseen asemaan: uhka evätä häneltä työväenluokan välitys kapitalistisissa tuotantosuhteissa. Työväenluokan on lakattava ilmaisemasta pääoman vaatimuksia, omien vaatimustensakin muodossa; sen on pakotettava pomot esittämään vaatimuksia, jotta työläiset voivat aktiivisesti, eli organisoidusti, vastata “Ei!” Tämä on tänään ainoa mahdollinen keino ylittää työväenluokan passiivisuus – ylittää se spontaani muoto, jonka tämä passiivisuus nykyisin ottaa – samalla vieden eteenpäin sen poliittista sisältöä eli negaatiota ja kapinaa. Työläisten ensimmäinen organisoitunut “Ei!” kapitalistiluokan ensimmäisiin “vaatimuksiin” tulee kajahtamaan ilmoille totaalisen sodan julistuksena, historiallisena kutsuna taistelun ratkaisevaan vaiheeseen, modernina versiona klassisesta vallankumouksellisesta sloganista “Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen”!

Mikään edellä mainittu ei tule olemaan mahdollista ilman väkivallan korkeinta tasoa – tämän me tiedämme kokemuksesta. Kaikki menneisyyden yhteiskunnalliset mullistukset jättivät koskemattomaksi tuotannollisen toiminnan muodon. Aina on ollut kyse vain tuotannollisen toiminnan jaosta, sen jakamisesta uudelleen uusille ihmisryhmille. Ainoastaan kommunistinen vallankumous, kuten Marx sanoi (tai, kuten me voimme tänään alkaa sanoa: vallankumous, työväenluokan ainoa minimiohjelma), haastaa ensimmäistä kertaa sen koko tuotannollisen toiminnan joka on tähän saakka vallinnut. Tämä haaste tulee hävittämään työn. Ja sitä kautta se tulee hävittämään luokkaherruuden. Työväenluokan toteuttama työn hävittäminen ja pääoman väkivaltainen tuhoaminen ovat yksi ja sama asia.

Entä sitten työ “ihmisen olemassaolon tärkeimpänä välttämättömyytenä” (Marx)? Kenties olisi parempi siirtää se kommunismin tulevaisuudenkuvasta kapitalismin nykyhistoriaan – antaa työläisten luopua siitä ja jättää se pomoille. Tarkoittaako tämä että kohdatessaan Marxin, työväenluokan näkökulma suorittaa isänmurhan? Tämä on kysymys johon emme voi vielä vastata. Tässä esitetyn tutkimuksen jatkaminen tulee olemaan tähän ja muihin sen esiin nostamiin kysymyksiin vastaamisen kannalta ratkaisevaa. Ei ole valmiiksi annettuja ratkaisuja. Jälleen kerran, kaikki jää tehtäväksi. Ja tehdäksemme sen, meidän on pidettävä katseemme prosessin epäselvimmässä aspektissa, kunnes olemme saavuttaneet pisteen missä voimme erottaa mitä on tapahtunut työväenluokassa sitten Marxin.

(Julkaistu alunperin osana Mario Trontin kirjaa Operai e Capitale).