Pelastuvatko muut kuin esikoiset?

"Tähän aikaan lohdutti kristittyjä erään uskovaisen sotilaan kuolema. Hän oli lämminhenkinen ja sydämellinen kristitty, jonka silmiin tulivat kyyneleet, kun mainittiin Jeesuksen nimeä. Kun häneltä kysyttiin, mistä se johtui, niin hän vastasi: "Mitä voisin muuta, kun ajattelen rakastetun Vapahtajani nimeä, Hänen, joka minun tähteni ristillä kärsi ja kuoli?" Kun hänen eronhetkensä lähestyi, kysyttiin häneltä, pelkäsikö hän kuolemaa. "Miksi pelkäisin kuolla, kun Jeesus on minun ystäväni. Hän on rakastanut minua iankaikkisella rakkaudella, ja minä rakastan Häntä, koska hän on rakastanut minua ensin. Olen varma, ettei Hän ole jättävä minua, sillä olen täynnä riemua saadessani jättää tämän syntisen maailman ja olla iäti Vapahtajan luona." Lähetyssaarnaaja Johns kirjoitti hänen kuolemansa johdosta: "Luotamme siihen, että hänen kuolemansa on kehoittava meitä tekemään Herran työtä niin kauan kuin on päivä." Mutta kun kristinuskon viholliset näkivät, että kristityt kävivät vain rohkeammiksi ja että heidän lukunsa lisääntyi niin hyvin kaupungissa kuin maaseudulla, päättivät kuningatar ja hänen neuvonantajansa ryhtyä vielä jyrkempiin ja päättäväisimpiin toimenpiteisiin ja tehdä kaikkensa kristinuskon hävittämiseksi valtakunnassa."

Lähetysmarttyyrihistoria - Jalmari Kauppala 1930, s. 158-159

Etelä Afrikasta Angolaan muuttaneen buurin (alkujaan hollantilaisia) Henrik de Klerkin viimeiset hetket kuolinvuoteella. Aikoinaan kun luin kertomusta tästä miehestä, tämä kohta oli hyvin liikuttava. Liikuttumatta en kykene tälläkään kertaa tätä kirjoittamaan.

"Isäntä makasi vuoteellaan peräkammarissa. Hyvin heikkona hän tuskin sai käännetyksi päänsä tulijaa kohti. Vapisevin ottein hän tarttui tämän ojennettuun käteen.
- Pastori, te tulitte.
- Tietenkin tulin ystävääni tervehtimään, vastasi lähetyssaarnaaja.
- Meneer, minä kuolen.
- Jos niin on Herran tahto, jatkoi Cassiperian mies kyynelsilmin.
- Maallinen matkani on päättynyt, mutta onhan Jumala antanut minulle pitkän iän. Tiedän Lunastajani elävän. Ei minun tarvitse yksin täältä lähteä, mutta missä ovat kongolainen ystäväni ja hänen Reginansa, missä Serboi ja hänen vaimonsa? (Kongolaisenkin elämänkumppanin nimi oli Regina). Lähetin hänelle sanan, että tulisivat sanomaan minulle jäähyväiset. Tulisitteko yhdessä?

Saatuaan kuulla, että lähetyssaarnaaja oli tullut neljän muun kutsutun kanssa, käski kuoleva isäntä vanhemman poikansa heti tuomaan heidät vuoteensa ääreen. Niinpä neljä afrikkalaista astuivat vanhan afrikaanerin kynnyksen yli ja kävelivät valkoisten keskeltä läpi olohuoneen peräkamariin. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Kukaan ei tohtinut edes kuiskaillen puhua, sillä jokainen tajusi hetken juhlallisuuden. Ludwig Benade seisoi isä Storbeckin sekä Paul Tescin ja hänen vaimonsa Carolinen kanssa aivan perähuoneen kynnyksen lähellä nyyhkyttäen ääneen. Kaikki huoneessa olijat näkivät avoimesta ovesta peräkamariin. Siellä lähetyssaarnaaja yhä piteli heikon sairaan kättä omassaan tämän ojentaessa toisen kätensä vanhan Serboin käteen. Henrikin vaimo tuli kohentamaan miehensä päänalusia, sillä iäisyysmatkalle lähtijä tahtoi vielä sanoa jotakin ympärillään oleville. Molemmat Reginat peittivät käsillään kasvonsa itkien hiljaa, ja kongolaisen suuret, kauniit silmät loistivat ihmeellistä rauhaa ja iloa. Henrik pyysi, että läsnäolijat veisaisivat hänen rakkainta psalmiaan. [...]

Psalmin päätyttyä hän alkoi hiljaisella, mutta selvällä äänellä puhua.

- Rakkaat omaiseni ja ystävät. Ihmisen täytyy kerran kuolla. Nyt on minun vuoroni. En pelkää kuolemaa, sillä minä tunnen hänet, joka on kerran kuoleman voittanut. Hän on minun Lunastajani ja taivaallinen ystäväni. Me ihmiset olemme paljon rikkoneet pyhää Jumalaa vastaan. Me buurit olemme paljon turhaan riidelleet keskenämme, mutta Herra on antava meille kaiken anteeksi. Olemme myös paljon rikkoneet näitä mustia veljiämme ja sisariamme vastaan, joskin heidän sukunsa on tuottanut isillemme murhetta ja kuolemaa. Minä tiedän ja te kaikki tiedätte, että on olemassa ainoastaan yksi taivas ja todellinen isänmaa, jonne meidät otetaan Kristuksen tähden. Sinne tulemme kaikki, niin valkoiset kuin värillisetkin. Siellä olemme verellä pestyjä, olemme Herran ystäviä...

Sairas alkoi hengästyä, mutta hän jatkoi vetäen samalla ukko Serboin kättä lähemmäksi itseään.

- Teillä, mustat ystäväni, on sama isänmaa kuin meillä valkoisilla, sillä on vain yksi Jumala ja Vapahtaja sekä vain yksi ihmissuku, joka on verellä lunastettu. Te, mustat ystäväni ja matkatoverini, antakaa meille valkoihoisille anteeksi, että olemme usein teitä niin kovasti kohdelleet. Minä pyydän sukumme ja isiemmekin puolesta, antakaa meille Kristuksen tähden anteeksi.

Serboi-vanhus siirteli jalkojaan, sillä hän oli jo kauan sairastellut hänkin. Kyynelet, jotka niin harvoin löysivät tien afrikkalaisen silmiin, vuotivat nyt virtanaan pitkin tummia poskipäitä. Mielenliikutus ja puhuminen heikensivät huomattavasti sairaan voimia. Hän oli vetänyt kätensä rinnalleen ja yritti tavoitella jotakin. Huulet liikkuivat, mutta kukaan ei enää kuullut sanoja. Äkkiä hän kuitenkin huusi vaimonsa nimeä ja pyysi hätäisesti kohottamaan päänalustaan. Yhdessä lähetyssaarnaajan kanssa rouva de Klerk yritti tukea tuskaisen miehen hartioita, että hänen olisi helpompi hengittää. Sitten kaikki huoneessa olevat kuulivat vielä muutaman sanan.

- Isäni puhui Transvaalissa kaukaisista Vihreistä Kukkuloista, joille meidän oli matkattava saadaksemme onnen ja vapauden. Ne ovat kulkeneet edellämme, emme ole niitä saavuttaneet, mutta nyt minä näen ihanat kukkulat... minä menen...

Kuolevan ääni sammui hiljaiseksi kuiskaukseksi. Hän kohotti käsiään, muttai painui heti sen jälkeen vuoteeseensa. Hän katsoi edelleen ihmetellen huoneen nurkkaan puoliavoimin silmin. Storbeck alkoi jälleen psalmin veisuun, johon kaikki yhtyivät. Ennen lähtöään lähetyssaarnaaja painoi hiljaa painoi hiljaa vainajan silmäluomet kiinni. Merkillinen kirkas riemastuksen ilme oli jäänyt vainajan kasvoille."

Vihreät kukkulat - Tuure Vapaavuori, s. 208-211.

Kysymys leijuu edelleen ilmassa, voiko väärällä opilla päästä perille? Esim. Jos uskoo, että ehtoollisessa on Jeesus läsnä ainoastaan symbolisesti.

teu

Karoliinit Venäjällä sen jälkeen kun Ruotsi hävisi Pultavan taistelun ja karoliiniarmeija joutui sotavankeuteen. Seuraava kertomus Tobolskin koulusta noin vuonna 1716.

"Kaikkein järkyttävimpiin kertomuksiin pietistisestä armonmurroksesta kuuluu erään Tobolskin koulun oppilaan ankara kuolinkamppailu. Tyttö oli ollut välinpitämätön uskonasioista eikä ymmärtänyt saamansa opetuksen tarkoitusta, kunnes hän kuolinvuoteellaan tuli voimakkaaseen herätykseen. Itkien ja huutaen hän kävi taisteluaan: sekä ruumiilliset tuskat että kuoleman pelko saattoivat sairaan pois suunniltaan. Toiset tytöt seurasivat hänen taisteluaan järkyttyneinä. Sairas valitti, että saatana oli häntä pettänyt ja tukkinut hänen korvansa silloin, kun vielä oli armonaika. Vasta monien rukousten ja lohduttavien puheiden jälkeen hän alkoi rauhoittua ja sulki vihdoin silmänsä viimeiseen uneen kiittäen Jumalaa käsittämättömästä armosta. Rukoilevat ystävät ympäröivät hänen vuoteensa ja virittivät kiitosvirren Jumalalle."

Heränneitä karoliineja - Erkki Kansanaho, s. 200-201.

Kertomus Kiinasta joskus 1950-luvun puolivälissä.

"Eräs nuori lääkäri, joka kuului kristilliseen piiriimme, oli joutunut jättämään virkansa todistettuaan Kristuksesta. Se oli nimenomaan kiellettyä, ja hän oli tietoinen vaarasta. [. . .]

Eräs syöpäpotilas oli kuolemaisillaan. Tämän lääkärin mieltä potilas painoi raskaasti ja hän olisi halunnut puhua hänelle Kristuksesta, mutta esteenä oli ankara määräys: mikäli joku uskoo Jumalaan, hän ei missään nimessä saa mainita siitä kenellekään. Lääkäri opiskeli viimeistä vuotta ja tiesi mitä merkitsi, jos hänen havaittaisiin rikkoneen määräystä. Hän antoi kaiken mahdollisen ruumiillisen avun potilaalle, mutta vaikeni hengellisistä neuvoista. Hänen oma uskonsa oli niin vahva, että monta kertaa sanat Vapahtajasta melkein karkasivat hänen huuliltaan hänen tutkiessaan miesparkaa ja yrittäessään huojentaa tämän oloa.
Hän käveli edestakaisin käytävässä. Sisäinen ääni ei hellittänyt: "Mene ja kerro ... mene ja julista hänelle evankeliumia, ennen kuin hän kuolee. Tämä potilas on sinun vastuullasi. Tulevaisuutesi kuuluu Jumalalle."
"En voi. En voi. Se on kiellettyä." Kiireisen sairaalan äänet ja touhu ympäröivät häntä, mutta hän ei päässyt pakoon. "Mene ja kerro ... mene ja kerro."

Hän odotti suotuisaa hetkeä. Kun potilas oli jäänyt yksin, lääkäri kysyi: "Oletteko koskaan kuullut Jeesuksen nimeä?" Potilas näytti täysin hölmistyneeltä, ja lääkäri kertoi, kuinka Jeesus Kristus tuli maailmaan vapahtamaan ihmisiä, kaikkia ihmisiä kaikkialla. Potilas, joka oli merimies, sanoi, ettei se voinut koskea häntä koska hänen elämänsä oli ollut niin kelvotonta. Jos tohtori tietäisi ... hänen omatuntonsa ei ollut vuosiin antanut hänelle rauhaa. Lääkäri selitti, että Kristus on kuollut syntisten puolesta, ja hahmotteli muutamin sanoin ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen peruspiirteet. "Ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman", hän vakuutti.

"Tarvitsen Jeesusta, tarvitsen anteeksiantamusta, mutta olen niin mitätön ihminen, että kukaan ei koskaan ole vaivautunut kertomaan minulle hänestä", merimies sanoi elämänsä viimeisinä hetkinä.

"Voitte nyt pyytää häntä Vapahtajaksenne", lääkäri vastasi. Hän piti potilasta kädestä, ja he rukoilivat yhdessä.

Juuri sillä hetkellä hoitaja kurkisti sisään katsoakseen, miten potilaan tila edistyi. Hän hämmästyi nähdessään lääkärin huoneessa. [. . .]

"Nyt en enää pelkää kuolemaa", kuolevat mies sanoi lääkärille. "Nyt saan nähdä Jumalan." Hän eli vielä muutaman minuutin solmittuaan uuden suhteen Jumalaan Kristuksen kautta ja veti sitten viimeisen henkäyksensä. Lääkäri kääntyi kiitosrukous sydämessään kohti ovea. Ulkopuolella odotti hoitaja. Lääkäri tiesi heti, mistä oli kysymys."

Kiinan kirkko kestää - Mary Wang, s. 81-83.

Rasalama, Madagaskarin enimmäinen marttyyri, sunnuntai elokuun 14 päivä 1837.

"Ensimmäinen kristitty, joka verellään sinetöi rakkautensa Ristiinnaulittuun ja joka näin seppelöitiin marttyyrikruunulla, oli nuori, 25 - 30 vuoden ikäinen Rasalama, jonka kärsimystarinan alkuun olemme jo aikaisemmin ohimennen tutustuneet. [. . .]

Häntä ei lainkaan pelottanut se, että kuningattaren lähetti asetti hänen talonsa edustalle Tsitialaingian (valheenvihaajan). Se oli hopeinen keihäs, johon oli kaiverrettu kuningattaren ja vastaavan virkamiehen nimi, ja sillä oli muka sellainen salaperäinen voima, että se saattoi päivän valoon kaiken petoksen. Hän oli päinvastoin iloinen, että hänet katsottiin arvolliseksi kärsimään häväistystä Jeesuksen nimen tähden. Hän sanoi toivovansa elämää taivaassa.

Nämä hänen lausuntonsa kerrottiin kaupungin komendantille, joka loukkaantui syvästi sellaisesta uhmasta. Hän lähetti vankilan viranomaisille käskyn kohdella Rasalamaa mahdollisimman ankarasti ja kovakouraisesti. Ja niin hänet asetettiin raskaisiin jalka-, vyö-, ja kaularautoihin, jotka olivat yhdistetyt toisiinsa kangilla siten, että ruumis jäi mitä tuskallisimpaan asentoon ikäänkuin ahdettuna ahtaaseen kirstuun. Samalla häntä ruoskittiin tuon tuostakin. Tämä ei kuitenkaan masentanut marttyyrin mieltä. Hänen huuliltaan kaikuivat iloiset ja voitonvarmat ylistysvirret teurastetun Karitsan kunniaksi, ja vielä kun häntä vietiin mestattavaksi, hän lauloi lempilaulujaan rakkaalle Vapahtajalleen." [. . .]

Kulkiessaan Ambatonakangan kappelin ohi, missä hänet oli kastettu, häneltä pääsi riemuisa huudahdus: "Täällä minä olen kuullut Vapahtajan sanat!" Häntä seurasi hälinöivä joukko. Toisia kiihotti uteliaisuus, toiset ihailivat salaisesti hänen syvää rauhallisuuttaan ja iloista uskonvarmuuttaan. [. . .]

Kun saavuttiin mesatuspaikalle tunnetulle Ambohipotsin kukkulalle, niin hän asettui leveään, matalaan kuoppaan, missä oli aikaisemmin surmattujen rikollisten luita. Hän pyysi saada rukoilla hetkisen. Se suotiin hänelle. Hän laskeutui polvilleen ja jätti henkensö Lunastajan käsiin, minkä jälkeen pyövelit lävistivät hänet keihäillään. [. . .]

Pyövelit taasen tulivat kummiinsa ja toistivat ihmetellen: "Valkoisten ihmisten uskonnossa on merkillinen lumousvoima, joka ottaa pois kuoleman pelon."

Lähetysmarttyyrihistoria I osa - Jalmari Kauppala, s. 166-168.

Nämä on näitä puoli heränneitten kertomuksia, mitään todellisesta uskosta ei ole todisteita. Näillä kertomuksilla halutaan eksyttää uskomaan jotakin mitä ei kertojakaan ole päässyt itsekään käsittämään. Nämä on niitä kirjavia hevosia jotka lähtivät matkaan. Toisekseen ateistinen yhteiskunta on tappanut kaikkia jotka asettuvat heitä vastaan oli sitten mitä aatesuuntausta hyvänsä saatikka jotakin uskonnollista suuntausta. Lutherin aikana paavi apottiensa kanssa todella tapatti Lutherin uskoisia ja nämä olivat todellisia marttyyreitä. Lutherkin tämän todistaa ja on lähettänyt marttyyrien omaisille lohdutuskirjeitä. Tällä ajalla ei juuri ole marttyyrejä liiemmin ollut, kuninkaan ovat holhoojina. Kirkon taholta on kuitenkin ensimmäiset vainoojat tulleet tänäkin päivänä kirkon ovet halutaan sulkea oikeilta kirkon omilta maksaneilta jäseniltä. Toisaalta ollaan tervetulleiksi julistamassa kaikenlaiset epäjumaliset sateenkaari väki ja muslimeille toivotetaan tervetulleiksi. On vain piimeäksi mennyt kirkkomme päättäjät.

O tempora, o mores

"Mutta nyt tulee kahdeksas autuuden kappale, joka kuuluu kokonaan kristityille ja on aina ollut paras kristittyjen tuntomerkki niin kauan kuin joku kristittisyyden kipinä löytyy maan päällä. Siitä saakka, kun Kain tappoi veljensä kristillisyyden tähden ovat Kainin lihalliset veljet ja sukulaiset vihanneet ja vainonneet Jeesuksen opetuslapsia. Tämä viha ja vaino on ensin saanut alkunsa siitä, että maailman orjat eivät ole rauhassa saaneet mennä helvettiin. Kun kristityt rupesivat vaatimaan, että juutalaisten pitää kääntymän kristinuskoon, niin rupesivat juutalaiset uskonsa puolesta sotimaan vastaan. [. . .]

Mutta kristittyjen usko on sen vainoamisen kautta vahvistettu. He ovat sen kautta saaneet sen vakuutuksen, että kristillisyys on oikea, että se on Jumalasta. Kun perkeleen joukko on niin kovin suuttunut kristillisyydelle, niin se on tapahtunut Raamatun mukaan. Juuri siitä maailman vihasta ja vainosta on kristittyjen usko tullut vahvemmaksi, sillä nyt ovat kaikki kristityt vakuutetut siitä, ettei se ole ihmisten juttu. Sentähden sanoo Vapahtaja opetuslapsilleen: "Autuaat ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta." Tämä on kahdeksas autuus ja kuuluu kristityille."

Laestadiuksen saarna Pyhäinpäivänä v. 1853. Saarnan numero 284.

Ei edes ne. Ja lutterin martin marttyyreistä ei kannata juuri puhua, kun mara itte käski tappaa kapinoitsevia ttalonpoikia kuin hulluja koiria. Siinä meillä uskonpuhistaja!

Numerosarja, olisi mukavaa saadatietää hieman henkilötietoja tapahtumista joista kirjoitit. Olet kyllä maininnut lähteet, mutta minulla ei ole mahdollisuutta päästä käsiksi kyseisiin kirjoihin. Jos siis voisit kirjoitella selkeästi henkilöiden nimiä ja asuinpaikkoja ja titteleitä, niin voisin löytää intterneetistä hieman taustatietoa heistä.

Kyllä. Muut kuin esikoiset pelastuvat.

Yhtenä oikeana kristityn merkkinä Laestadius pitää sitä, että henkilö voi kohdata kuoleman ilolla ja riemulla. Toinen merkki on se, että kristitty joutuu kärsimään vainoa tai mahdollisesti antamaan henkensä Kristuksen nimen tähden. Ajatukset ovat ihan raamatullisia. Apostoli Paavali sanoi, että kuolema on hänelle voitto. Kristus taas mainitsi kahdeksan autuuden tuntomerkin huipentuvan vainoon, mikä on vahvin todistus oikeasta uskosta ja tunnustuksesta Kristukseen.

Laestadius pohtii lestadiolaisuuskristillisyyden oikeellisuutta näillä mittareilla. "Ensimmäiset kristityt ovat aina pitäneet oikeina kristittyinä niitä, jotka ovat henkensä antaneet Jeesuksen nimen tähden." Hän pohtii jaksaisivatko kristityt "noudattaa Jeesuksen verisiä askeleita ja ilolla ja riemulla ottaa kuoleman vastaan Jeesuksen nimen tähden." Eikä hänen mielestään ole "muuta parempaa kristillisyyden tuntomerkkiä kuin ainoastansa tämä, että moni on tämän herätyksen kautta tullut siihen tilaan, että hän on ilolla ja riemulla saattanut jättää tämän maailman."

"Kristittyjen seassa on sitä ihmistä pidetty parhaana kristittynä, joka ilolla ja riemulla on mennyt kuolemaan uskonsa tähden ja joka vainon tähden ei ole luopunut uskostaan." Sitä Laestadius pitää totisena kristittynä, "joka ei luovu kalleimmasta uskostaan, vaikka kuinka piinattaisiin..." Ja "jokainen kristitty, joka antaa henkensä ja verensä Jeesuksen nimen tähden, on autuas ajassa ja iankaikkisuudessa."

Laitan näistä Laestadiukselta siteeraamistani kohdista viittaukset seuraavaan kommenttiin alemmas.

"Jos me nyt tahtoisimme antaa vastauksen tähän kysymykseen, onko tämä kristillisyys oikea tahi pitääkö meidän parempaa kristillisyyttä vielä odottaman, niin täytyy meidän ensiksi tehdä tiettäväksi, että ensimmäiset kristityt ovat aina pitäneet oikeina kristittyinä niitä, jotka ovat henkensä antaneet Jeesuksen nimen tähden; mutta semmoista koettelemusta ei ole vielä ollut tässä kristillisyydessä. Toiseksi täytyy meidän tunnustaa, että meillä on semmoinen usko, että vielä nytkin löytyy tässä kristillisyydessä muutamia harvoja sieluja, jotka saattaisivat kyllä uhrata henkensä ja verensä Jeesuksen nimen tähden. Koetelkaa nyt itseänne tällä ojennusnuoralla, että kestäisikö teidän uskonne siinä suuressa sodassa ja kilvoituksessa ja että jaksaisitteko te noudattaa Jeesuksen verisiä askeleita ja ilolla ja riemulla ottaa kuolema vastaan Jeesuksen nimen tähden. Nyt ei ole muuta parempaa kristillisyyden tuntomerkkiä kuin ainoastansa tämä, että moni on tämän herätyksen kautta tullut siihen tilaan, että hän on ilolla ja riemulla saattanut jättää tämän maailman."

Laestadiuksen saarna Kolmantena Adventtisunnuntaina v. 1858. Saarnan numero 13.

"Mutta kristittyjen seassa on sitä ihmistä aina pidetty parhaana kristittynä, joka ilolla ja riemulla on mennyt kuolemaan uskonsa tähden ja joka vainon tähden ei ole luopunut uskostaan. Ja me myös mahdamme kaikesta sydämestä sanoa, että se on totisesti kristitty, joka ei luovu kalleimmasta ukostaan, vaikka kuinka piinattaisiin, vihattaisiin, ja vainottaisiin Jeesuksen nimen tähden, johon kuuluu, ei ainoastaan Vapahtajan omat sanat: "Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoavat teitä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan valhetellen minun tähteni. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaassa", vaan myös Ilmestyskirjan suuret todistuksen marttyyrien autuudesta todistavat, että jokainen kristitty, joka antaa henkensä ja verensä Jeesuksen nimen tähden, on autuas ajassa ja ianakaikkisuudessa."

Laestadiuksen saarna Kuudentena Pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, saarnan numero 120.

Ei pelastu kun me jotka sovitamme syntimme ja nussimme tyttäriämme tiukkoihin posliinipilluihin ja pyydämme taas anteeksi

Kyllä pelastuu ,siis muutkin kuin Es/lessyt ,,perustan tämän Raamattuun ,koska
Raamattumme on kirjoitettu 1447 eKr.Alkasen ,sitä vanhemmat tapaukset OVAT
PYHÄN HENGEN SANELEMAA , EIKÄ MISSÄÄN OLE SANOTTU SANAAKAAN LLL:n
PERUITSTA "SANAAKAAN" , SE TARKOITTAA SITÄ ,ETTÄ JEESUKSEN hERÖÄÄ MISETÄ
KUOLLEISTA = JRK :SSA 30 - LLL:n SEURAKUNTAAN 1844. = 1814 VUOTTA JA SE ON
AIKA PITKA AIKA SEPUSTAA , YKSINÄÄN KAIKKEA SITÄ NYT LUEMME.
.
Jos LLL:n olisi mennyt aikaan 970 Ja muutama vuosi jälestä ,olisi hän nähnyt Viikinkien
lopetus päätöksen , Mäleren Järven saaressa jossa pää paikka oli Ruotsissa . Alkaen
n.750-780. Saari oli Björkö ,,Kaupunki oli Birka ,tämä muinainen kaupunki, tämä saaren
Pohjois kärjessä oli luonnon Västinki Esihstoriallinen vuori linna jota oli helppo puolustaa ,,
.
Kaupunki :Birka , oli tärkeä ,myös Tulevan Suomen kaupan käynille Suomesa siihen aikaan ei ollut vielä asutusta kuin Varsinais-suomessa . Liedon seudulla , oli Mäkilinna,,
Jossa oli tulli ,pieni satama Vieressä linna nimeltä Vanha linna. Liedon vanha linna. .
'Sinne muodostui kauppakka keskus n.970 linna oli lajennettu niin että sinne otettiin
n.200 siviilia turvaan ,ja että siellä oli n.200 miehen varustus, Rakensivat linnaan kappelin kun eräskin piiritys kesti 9 kk .ja toiset halusi mennä jo vihille sinä aikana .
.
Ja myös kastaa , ja kaatuneita siunata . Noin 1150 mennessä ,maan nousema ja veden lasku tekivät tepposen , nousi kalliopanta joen poikki vinoon ,joka esti purjehdukden
Vanhaan linnaan . ensin saivat apua miehistä ja köysistä ,sittemmin Hevoset veti
aluksia ,kunnes tuli totaalinen ylipääsemätön ,,n.1100 ,, Halisten koski joka laski joki laaksoon . Koroisten Muinaiskaupunkiin joka oli rakennetu ennen turkua-

Pieni kysymys.
Mitä silloisten Lapinvanhimpien allekirjoittama Lannavaaran kirjeen, 1895, viimeinen lause tarkoittaa ?