ted

ted profiilikuva
Joulu 2024
Vapaa kuvaus

Hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja Corona Panmedia konsernissa.

Lisää kuvaan vapaus!

Maailma on kova, elon taisto ankaraa ja useimmat ihmiset tylyjä. Minä en ole.

Kuka prostituoi prostituoidut?

Valehtelet minulle, enkä minä sano vastaan. Se ei johdu siitä, että uskoisin sinua, vaan siitä, etten näe syytä riidellä kusipäiden kanssa.

Ja sit mää keitän semmost kaffetta ku ylkämiästä!

Liittynyt 12v sitten
1 aloitusta · 123 kommenttia
Uusimmat aloituksetSuosituimmat aloituksetUusimmat kommentit
Jos haluaa tämänkin asian ensi töikseen yhdistää maailman väestöongelmaan, olisi varmaan jalointa aloittaa ongelman ratkaisu omasta itsestään.

Sähköverkko on haavoittuvaisin maaseudulla, jossa toisaalta on keinot tulla toimeen sähköittä pitempään kuin kaupungissa. Koko sähköjärjestelmän romahtaminen useammaksi päiväksi aiheuttaisi toki vakavan kansallisen kriisin. Arvelen, että hyvinkin vaikeista tilanteista selvittäisiin muodostamalla jäljelle jääneen verkosta paikallisia verkkoja. Sähkön yksityinen käyttö olisi tietenkin erittäin ankarasti säännösteltyä.

Sähkö tosin ei olisi ainoa ongelma. Miten lienisi kaukolämmön laita talviaikaan? Silloinhan elintarvikkeiden säilyttäminen olisi suhteellisen sujuvaa, mutta kaupungit kylmenisivät melko nopeasti. Missä tilanteessa taas vesihuolto pettäisi?

Minun näkemykseni on, että maaseudulla pärjältäisiin etenkin, jos talossa on tulisijoja ja vajassa puuta. Kaupungeissa ollaan ehkä liian riippuvaisia. Väitän myös, että kovapintainen kaupunkilainenkin pärjäilisi ainakin seuraavaan kesään asti. Sen sijaan teknokulttuurin äkillinen romahtamisen aiheuttamat psyykkiset reaktiot voisivat olla kiinnostavaa tutkailtavaa. New Yorkia kohdanneesta sähkökatkostahan liikkuu urbaanilegenda, jonka mukaan synnytyslaitoksilla oli ruuhkaa 9 kuukautta sähkökatkon jälkeen. Ehkä moinen kriisi herättäisi meissä ihmisen... ainakin jos ruokaa ja lämpöä olisi saatavissa edes välttävästi.
Väittävät minua huumorintajuiseksi, joskus suorastaan hauskaksi. Tiedän, että minulla on hiukan löysempi itsekritiikki kuin muilla. Saatan sanoa paukauttaa toisinaan jotakin, mitä muut eivät tohdi. Harrastan myös sanaleikkejä.

Kannattaa muistaa, että huumoria on monenmoista. Minä nautin tilannekomikaasta ja sanaleikeistä. Monia naurattaa jo se, että jokin sukuelimiin liittyvä asia sanotaan ääneen. Toisissa se taas herättää moraalista närää tai too much information -reaktion. Jotkut sekoittavat tilannekomikaan ja vahingonilon. Sanonnan mukaan vahingonilo on ainoa aito ilo, mistä tosin olen eri mieltä.

Ei kannata olettaa, että kaikki sutkaukset, kaskut tai sattumukset naurattavat kaikkia. Eikä kannata olettaa, huumori yleensä perustuisi huolelliseen harkintaan. Osuvat sanat pitää päästää suustaan spontaanisti, kun ne sattuvat tulemaan mieleen sopivalla hetkellä. Seuraavalla kahvitunnilla ne eivät enää naurata.

Itseäni ei miellytä jatkuva vitsien kertominen. Kasku tai muutama silloin tällöin on kyllä ihan jees. Eniten ne naurattavat sellaisen suusta kuultuna, joka useimmiten puhuu punnittua asiaa. Jos työkaveri kertoo pieruvitsin voin myhäillä. Jos Sauli Niinistö laukaisee jotakin nasevaa, nauran varmasti.

Huumorintajua ja sen ilmaisemista voi opetella, siitä olen varma. Mutta vitsien kertomista se ei ole. Arvelen passeliksi keinoksi vaikka sana-assosiaatioleikin: kaveripiirissä yksi aloittaa sanomalla jonkin sanan, johon seuraavan pitää reagoida sanomalla ensimmäinen sana, joka mieleen tulee. Harkinta-aikaa ei saa käyttää. Reaktion pitää tulla heti ja sana saa olla kuinka etäällä edellisestä tahansa. Yleensä jokin etäinen asiayhteys mielleyhtymissä on kuitenkin huomattavissa. Kehtaan myös arvella, että huumorintaju on jotensakin sosiaalinen asia. Harva jaksaa hauskuuttaa itse itseään. Ja koska huumoria on monen moista, parhaiten nauru irronnee samanhenkisessä porukassa.

En yleensä pidä itsetunto-sanan käytöstä. Sitä tarjotaan nykyään ratkaisuksi kaikkiin ihmiselon ongelmiin etenkin niissä keskusteluissa, joihin osallistuvat eivät yleensä saa kuunneltua toisten ihmisten murheita. Mutta siinä todellakin näen kyseen olevan itsetunnosta, että ei sensuroi itseään liikaa. Toisten ihmisten mollaaminen huumorin varjolla ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin loukkaamista. Niinpä arvelen, että itseironia voisi olla se laji, josta voi huumorin aloittaa. Jos on kuoleman vakava persoona, niin harjoituksena voisi olla vaikka pistää jokin päivä töihin eri parin sukat. Jos joku sattuu kiinnittämään huomiota asiaan, voi tokaista, että kotoa löytyy vielä toinen samanlainen pari. Omasta kantista riippuu, että onko sekapari musta ja tumman ruskea vai räikeän vihreä ja oranssi.
Siinä kun mollailette humanisteja, niin voitte joutessanne miettiä, että joku esimerkiksi opetti teille kieliä koulussa. Taisi muuten olla humanisti koulutukseltaan. Joku toinen rustaa teille viihdettä tv:stä. Siis sellaista, jota teidänkin aivoillanne tajutaan. Ai pahus, mitä todennäköisimmin humanisti tai humanistisia aineita opiskellut. Jaa että ette tarvitse kieliä? No joo... heh... joku ne saippuaoopperat teillekin suomentaa. Jaa että osallistuit tapahtumaan jossakin? Arvaas vain, minkä alan ihminen sen tapahtuman sisällön hyvinkin todennäköisesti suunnitteli! Joku muuten valikoi ne elokuvat, jotka tv:ssä ja elokuvateattereissa näytetään. Etenkin jälkimmäisessä perusteet ovat kaupalliset, mutta jonkun elokuviin perehtyneen pitää kuitenkin ounastella, mikä myy ja mikä ei. Satuitko muuten lukemaan uutisen, tai katsomaan telkkarista? Arvaas, minkä alan metodeilla se toimittaja koulutettiin! Suoraan sanottuna: missä jonkin sortin viihdettä tai sivistystä tarjotaan tai missä joku kyseenalaistaa vallitsevaa ajattelua, läsnä pakkaa olemaan joku humanisti. Ja se viihteen järjestäminen ei ole viihdettä. Se on raakaa työtä, jossa joutuu esimerkiksi paimentamaan yhtäältä nirppanokkaisia taiteilijoita ja toisaalta kusipäistä yleisöä.

Se sitten taas on valitettava tosiasia, että humanisteja koulutetaan aivan liikaa, erityisesti taiteidentutkijoita. Vähintään puolet alan koulutuspaikoista pitäisi poistaa kiireesti. Valitettavasti se tarkoittaisi myös opetus- ja tutkimushenkilöstön supistamista.

Mitä tulee työllistymiseen, niin tuo liiallinen koulutus tosiaan on ongelma: kohtalainen osa aloittaneista myös valmistuu, ja käytännössä näyttää siltä, että työpaikat ovat aina samojen naamojen hallussa. Mutta jos satut olemaan kaunis ja tunnollinen nuori nainen, niin jostakin lippukassan kautta tiesi saattaa vähitellen johtaa johonkin kulttuuribyrokraatin työhön. Kannattaa myös muistaa, että humanisteilla on pirullinen virka: heidän tehtävänsä on ylläpitää tervettä järkeä, koska juuri humanisteilla on laaja-alaisin yleissivistys ja resurssit sellaisen ylläpitoon. Se ei ole kiitollista eikä siitä aina makseta. Mutta jonkun, kuten esimerkiksi humanistin, olisi pitänyt muistuttaa jo kauan sitten, että Suomi on kännyköiden banaanivaltio ja asialle pitää tehdä jotakin. Nyt se on myöhäistä. Jonkun toisen olisi pitänyt 15 vuotta sitten kertoa kapeakatseisille opetusteknikoille, että tulevaisuudessakin - eli nykyään - Suomessa tarvitaan nöyrää ja ammattitaitoista työväkeä ja että on turhaa resurssien haaskausta korkeakouluttaa yli puolet nuorisosta.

Jos kerran on humanisti ja vielä pitää itseään älykkäänä, on myös painotettava omaa vastuutaan työn hankinnassa. En ole minäkään tässä seikassa menestynyt, mutta ainakin asenteeni on se, että itsellä on vastuu omien lahjojen ja taitojen käyttämisestä yhteiseksi hyväksi. Kieltenopettajien ja kulttuuribyrokraattien paikkoja ei tällä hetkellä ole jaossa joka kunnassa, mutta karu tosiasia on se, että ihmiset kuolevat elämänsä tylsyyteen ja juovat itsensä tärviölle, jos joku ei huolehdi heidän henkisestä hyvinvoinnistaan. Ja se huolehtiminen on aika pitkälti humanistien hommaa. Sitä vain ei ole syytä tehdä ilmaiseksi. Ei putkimieskään huvikseen raada toisten ihmisten rakennustyömailla.
Pitääpä myöntää, että rantasauna olisi oikein mukava. En minä siinä hyisessä vedessä viitsisi monta kertaa suvessa pulikoida, kun olen vilukissa ja hyväksynyt itseni sellaisena. Eräällä ystävälläni on mökki, jossa poikkean heitä tervehtimässä ohi purjehtiessani ja jossa olen mielelläni käynyt talkoilemassa. Näkyyhän tuosta vaivaakin olevan, mutta puuveneen omistajana alan ymmärtää, miksi ihmiset mökkeilevät. Ei se kunnossapidon vaiva nyt niin valtava näytä olevan. Rahaseikkoihin en ota kantaa. Itselläni ei ole varaa hankkia mökkiä ja vene riittää. Välimatkat nyt ovat hiukan suhteellinen kysymys. Sata kilometriä ei ole aikuiselle kummoinenkaan matka, mutta pienten lasten kanssa reissatessa tilanne voi olla toinen. Ensinnäkin naisilla näyttää olevan tarpeena kuskata mukaan syöttötuolia myöden kaikki mahdollinen ja toisekseen, ovathan pitkät automatkat lapsille tylsiä ja raskaita.

Satunnaismökkeilijänä näkökulmani on toki hiukan sivullinen ja ulkokohtainen, mutta arvostan suomalaista mökkikulttuuria. Minä en viitsisi kantaa vastuuta omasta mökistä, vaikka talkoilen mielelläni. Niin muodoin totean vain, että mökki näyttää olevan monelle henkireikä jopa kuluineen ja vaivoineen. Eipä siis muuta kuin morjestellaan iloisesti kun seilaan ohi!
No iltalukiossahan niitä on, nuorehkoja miehiä ja naisia vaikka kuinka! Eikä haittaa, vaikka olisikin jo lukionsa suorittanut. Todennäköisesti opetusohjelmasta löytää jonkin kielen, jota ei vielä osaa. Tunneilla tapaa säännöllisesti selväpäisiä ihmisiä, jotka sitä paitsi ovat lähtökohtaisesti sen verran fiksuja, että uskovat suoriutuvansa lukion kursseista. Huvittavaa muuten on se, periaatteessa siellä voi olla samaa porukkaa kuin baareissa. Tilanne vain on toinen.

Pikapanojahan sieltä ei irtoa, mutta kontakteja ei voi olla syntymättä, kun kahtena tai useampana ehtoona istuu samassa luokassa. Kurssien alkaessa useimmat ovat vieraita toisilleen, joten on mahdollista, ettei joudu kohtaamaan mitään kuppikuntia, joihin pääseminen voi olla hankalaa. Selväpäisten ihmisten tapaan on tietenkin hyvä harjoittaa jonkinlaista yleistä sosiaalisuutta ja jutella valikoimatta kaikkien opiskelukavereiden kanssa. Potentiaaliset kumppaniehdokkaat kyllä huomaavat, että kuka voisi ollenkaan kiinnostaa. Kehtaan suositella, vaikka sattuneista syistä itse pikemminkin pidän hiukan etäisyyttä naisiin venäjäntunneilla.

Ja jos ken nyt muisteee kouluvuosien kamaluutta, niin törkätköön menemään ne muistot. Iltalukiossa opiskellaan (ja tutustutaan ihmisiin), ei kiusata oppilaita tai mielistellä opettajaa.
Ei tässä optimismi paljon auta. Karu tosiasia on se, että töitä on vähemmän kuin tekijöitä. Ei auta yrittäminen eikä firmoihin soittelu. Ihan pätevääkin väkeä on kilometritehtaalla kymmenin ja sadoin tuhansin.

Olen itse hakenut kaikenlaisia töitä vaativista hallinnon tehtävistä - jollaisista minulla on kokemusta ja jotka vastaavat koulutusta - niihin paskaduuneihin, joita tehdään vain se aika, että parempaa löydetään. Ei ole tärpännyt, ei. Tästä päättelen, että eläkeikäisen mahdollisuudet lienevät vielä huonommat etenkin, jos työuran aikaiset henkilösuhteet jo ovat jääneet taakse.

Tulee mieleen kuitenkin sellainen, että jos osaa jonkin teknisen, käsityöpainotteisen taidon, saattaa tekijämiehelle tai -naiselle puuhaa löytyä. Jos pärjäilee puuseppänä tai maalarina tai osaa tapetoida niin että jälki on ammattimaista, puuhaa saattaisi löytyä, kunhan pääsee alkuun. Ikämies voi itse yrittäessään tehdä työpäivänsä jaksamisensa mukaan. Kyse olisi kai lähinnä pienimuotoisesta yrittämisestä jonkin osuuskunnan kautta. Silloin touhu pysyy laillisena.

Jos jostakin syystä pääsee käsiksi puuhiin, joista maksetaan kulukorvauksia, ne kannattaa hyväksyä riemusta kiljuen! Kulukorvaukset, kuten matkakorvaukset, ovat ainakin johonkin verrattain korkeaan rajaan asti verottomia eikä niitä taida ulosottokaan rokotella. Tuntemani kirjailija kertoi, että noin kolmannes hänen tuloistaan on nimenomaan matkakorvauksia, eikä tämä sananiekka ole tyhjätasku. Olen myös itse saanut vaivaan nähden kohtalaisia korvauksia erilaisista reissuhankkeistani. Vaan eihän näitäkään puuhia tyhjästä aloiteta.

Syrjäytyipä mistä syystä tahansa, nykyään todella syrjäytyy. Apua ei tule. Viranomaiset eivät todellakaan auta. Työvoima ei työllistä vaan hallinnoi työttömyyteen liittyvää paperisotaa. Kela etsii perusteita olla maksamatta lakisääteisiä tukia. Lääkärit etsivät syitä olla hoitamatta. Olen melkoinen pessimisti, mutta se perustuu kokemukseen. Eivätkä auta myöskään läheiset ihmiset. Heillä ei ole mahdollisuuksia tai he eivät välitä. Lähimmäisenrakkaus tarkoittaa nykyään tunnetta, ei konkreettista apua, saati sitten yhteistyötä.
Näiden nettikeskustelujen perusteella vaikuttaa siltä, että viranhaltijoiden kanssa on vaikea keskustella ja vielä hankalampaa on vaikuttaa heidän toimintaansa. Edellä mainitaan mm. lastentarhaopettaja, joka tarjoili vanhemmille kotikutoista psykologiaansa.

En tiedä onko siitä mitään apua, mutta auttaisiko keskustelujen nauhoittaminen. Kun kummankin osapuolen sanomisesta jää todisteet, on pakko harkita, mitä suustaan päästää. En tosin tiedä, saako esimerkiksi päiväkodin tiloissa nauhoittaa vai yritetäänkö se kieltää jonkinmoisen rauhan rikkomisena. Puhelun kuitenkin saa nauhoittaa. Koska monet viranomaiset pyrkivät toimimaan mielivaltaisesti, ne myös kannattaa nauhoittaa, jos puhelimellaan voi sen tehdä.
Minua kiusattiin ala-asteella - ja jälkikäteen melko törkeästikin. Kyse oli melko karkeasta väkivallasta. Se loppui kuin seinään, kun siirryin yläasteelle ja uuteen luokkaan, josta en tuntenut ketään. Kiusaaminen on siis jonkinlainen sosiaalinen kierre, jolla ei välttämättä ole vähääkään tekemistä kiusaton persoonan kanssa. Joissain porukoissa erilaisuutta siedetään paremmin kuin toisissa.

Aikanaan tein sitten pikavisiitin ammattikouluun, ja ryhmän oppilaista kaksi oli jotenkin hiukan hitaalla käyviä. Porukan lapsellisimmat kiusasivat toista; toista eivät. Tässä porukassa kiusaajat tunsivat toisensa jo koulun alkaessa ja olivat kohtalaisen varakkaista perheistä. He olivat myös naapurilinjojen tyttöjen suosiossa. Kusi taisi olla kihahtanut nuorten miesten päähän. Kiusattu poika lopetti amiksen melko nopeasti. Muutoin tekisi mieli sanoa, että se porukka oli harvinaisen motivoitunutta ja asiallista. Olen tavannut sittemmin vain yliopistossa vastaavaa yhteishenkeä ja intoa opintoja kohtaan. Mikä oikku lieni sekin...

Itse olen ollut jälleen työelämässä kiusattu.

Kehtaan siis väittää, ettei kiusaaminen yleisesti ottaen lopu, mutta ehkä vähenee sentään. Ja paskiaisten hampaisiin joutuminen riippuu siitä, millaiseen porukkaan elämän eri käänteissä joutuu.
Onhan noita ostoshelvettejä jo joka paikassa. Nykyinen palvelutaso on riittävä tai kaipaa enintään hienosäätöä. Ja mitä hittoa niillä parvekkeilla tekee näissä sääoloissa? Kesälläkin hienohepenematkustajat enintään käväisevät kannella. Lisäksi ne tuottavat ilmanvastusta, mikä lisää polttoaineenkulutusta, mikä lisää ympäristökuormaa. Laivan rakenteidenkaan kannalta ne eivät ole mitään unelmia. PIelet ja nurkat keräävät ruostetta, jota joudutaan maalaamaan umpeen ja aikanaan korjailemaan.

Minä kaipaisin hiukan paluuta siihen suuntaan, että laivalla tuntisi olevansa laivalla. Meri saisi näkyä ikkunoista, äänimaisemakin voisi olla jotakin muuta kuin kassakoneiden piipitystä ja jumalatonta popin pauhua.

Melkeinpä sanoisin, että laivoissa ei ole mitään vikaa. Ymmärrän toki uutuudenviehätyksen ja käynhän minäkin mielelläni laivoilla, joilla en vielä ole matkustanut. Minä kun pidän lähes kaikesta, mikä merta pitkin seilaa. Sen sijaan jotkut kanssamatkustajat voisivat opetella olemaan rennommin. Kun palvelut ovat oikein mitoitettu, kaikki ehtivät ostaa haluamansa palvelut. Enpäs tiedä, kumpi tuo enemmän rahaa varustamon kassaan, viihtyisyys vai kiiltävä tingeltangel. Jos puntit menevät taloudellisesti tasan, toivoisin viihtyisyyttä ja jonkinlaista kodikkuutta - tai laivakkuutta!
Asioita ei pidä padota sisäänsä. Ja mielialansakin saa näyttää. Kiukuttelulla on silti rajansa. Sen seuraaminen ja kuunteleminen rassaa, vaikka kiukuttelun syyn tietäminen toki helpottaa myötäelämistä.

Yleensä ihminen, aikuinen tai lapsi, kai kiukuttelee, kun ei pysty käsittelemään jotakin asiaa rakentavasti tai ei voi vaikuttaa johonkin. Pomo on paskiainen, ope tylsä, hormonit heittävät häränpyllyä ja taloudesta on tiukkaa. Elämä on perseestä, ja joillekin asioille voi jotakin, toisille ei. Mies ei silti ole naisen tunteiden kaatopaikka. Parisuhteesta ja sen osapuolista kai riippuu, mikä on kohtuullista kiukuttelua. Varmaa on, että minä pistäisin parisuhteen jatkon harkintaan, jos nainen alkaisi vaatia sukupuoleensa vedoten oikeutta käyttäytyä huonosti. Sen sijaan voisin sietää tuittuilun toisinaan, kunhan sitä ei erehdy pitämään jokanaisenoikeutena.

Joskus siis voi kiukutella. Aika usein on viisainta kiukutella niin, ettei kuormita puolisoaan sillä liikaa. Esimerkksii se ei ole miehen vika, että pomo on paskiainen. Aiheesta voi kuunnella kiukuttelua kaksi kertaa vuodessa. Muulloin asiaa pitää kotona käsitellä asiallisesti. Kun kiukku on mennyt, on viisainta puhua asiaa eikä vedota sukupuoleensa. Jos pomo kiukuttaa jatkuvasti, on kai syytä ruveta hakemaan uutta työpaikkaa, vaikka se nykyään voi olla pirullisen vaikeaa. Jos hormonit tekevät inhimillisen käytöksen kerran kuussa täysin mahdolliseksi, lienee syytä mennä vastaanotolle. Jos elämä on ylipäätään niin perseestä, että pitää usein kiukutella ja vedota sukupuoleen, lienee asiaa terapeutille. Usein ihan muutamakin käynti auttaa hahmottamaan, mikä kaikki oikeastaan on poskellaan.

Sanoisin niin, että jos naisella on oikeus kiukutella suorastaan lapsellisesti, miehellä tulee olla oikeus kohdella naista kuten kiukuttelevaa lasta. Arvelen, ettei tällainen monessa parisuhteessa kauan toimi. Kyllä kiukuttelun pitää olla poikkeus ja sitä pitää seurata asioiden käyminen läpi ja anteeksipyyntö.
Mulla oli oikein mahdottoman kaunis tyttöystävä lyhyen aikaa. Hän kertoi usein yksinäisyydestään. Tokihan hänellä oli varsin rikkinäiset kotiolot, jotka varmasti olivat vaikuttaneet hänen koko elämäänsä, nuorihan hän vielä oli. Itsenäistyminen oli selvästi kesken.

Jotensakin kiintoisa näkökulma ulkonäkökeskusteluun oli, että hän ihmetteli, miksi ihmiset aina katsovat häntä. Samoin hän kummasteli, että miksi baarissa ympärillä olevat kaverit aina saivat miesten huomion, mutta hän sai olla yksin. "Koska olet niin huomiotaherättävän kaunis" ei mitenkään kelvannut vastaukseksi. Eikä näkemykseni liene ihan yksinomaan subjektiivinen, koska huomasinhan minäkin, kuinka miesten lisäksi myös naiset katstoivat hänen peräänsä.

Kuriositeetti: minä tutustuin häneen netitse. Ajatuksemme ja juttumme kävivät hyvin yksiin. Näin kyllä hänestä valokuvan ennen ensi tapaamista, mutta siitä huolimatta meinasin seota talvikenkiini, kun näin hänet ensimmäisen kerran oikeasti.

Kyllä. Halusin seksiä hänen kanssaan. Halusin myös jutella hänen kanssaan kaiken maailman asioista, koska hän älykäs ja taitava keskustelija. Nautin myös hänen ihmeellisestä rauhallisuudestaan, vaikka hänen elämänsä oli ollut aika rajua.

En tiedä, mitä muut naiset hänestä ajattelivat. Hänen lähin ystävänsä, josta näin vain kuvan, oli myös varsin kaunis. Ja kun liikuimme kaupungilla asioilla, hän mielestäni kohteli toisia ihmisiä hyvinkin ystävällisesti, suorastaan kohteliaasti.

Kehtaan väittää, että kyllä metsä vastaa kaunottarillekin, kuten he sinne huutavat. Jos haluaa seksin lisäksi tai sijaan käydä keskusteluja, kannattaa varmaankin antaa itsestään sellainen kuva, että on halukas juttelemaan kaiken maailman asioista. Ja kertoa suoraan, mistä on kiinnostunut. Senkin voi sanoa, että seksiä on odotettavissa vasta kun suhde on jotensakin vakiintunut. Mies voi sitten päättää, mitä haluaa ja toimia sen mukaan. Vaikka kieltämättä oikein härjissään oleva mies on aika hidas tajuamaan asioita!
No mutta! MInäpä kutsun sut treffeille! Saat tulla ihan sellaisena kuin olet, koska en minäkään ole sellainen mies kuin sinä luulet. Ja minuunkin pitäisi varmaan liimata ei kannata -kyltti.

Ehkä ne miehet tosiaan pyytävät sinut treffeille tutustuakseen sinuun. Jotenkin sitä paremmin tutustuu, kun voi olla kahden.

Ja koska treffit tulivat torjutuiksi jo käytännön syistä, toivottelen ihmeellistä loppuelämää, koska juuri tuon tason ihmeitä tapahtuu. Toivon vain, ettet ajattele, että miehesi pitää olla juuri sellainen tai tällainen, koska itse olet millainen olet. Varaa itsellesi oikeus ja mahdollisuus myönteisiin yllätyksiin. Kielteisiä tulet kohtaamaan joka tapauksessa.
Minäkin olen kaiketi jotenkin erikoinen. En oikeastaan tiedä miten, mutta erilaisia sopeutumisongelmiahan minulla on läpi elämäni ollut. Ympäröivät ihmiset ovat pyrkineet korjaamaan minua kiusaamalla, halveksimalla, ylistämällä, opastamalla, terapialla, lääkkeillä, sairaslomilla, pakottamalla, vaatimalla, kannustamalla ja yrittämällä tukea.

Kaikesta huolimatta en kuulu joukkoon. Olen sosiaalinen, mutta minulla ei juuri ole ollut läheisiä ystäviä sisaruksiani lukuunottamatta. Nykyään ystäväpiirini rajoittuu noin yhteen henkilöön, joka ei ole lähisukua. Ajattelen usein jotenkin eri tavoin kuin muut. Muiden on vaikea seurata ajatukseni kulkua ja minun taas on usein vaikea sovittaa ajatuksiani muiden odotuksiin. Ihan tyhmä en voi kuitenkaan olla, koska olen pitkälle koulutettu ja menestynyt opinnoissani ja opin yhä, yli nelikymppisenä, helposti uusia asioita. Sen sijaan työelämässä en ole menestynyt erikoisemmin. Siellä kun tarvitaan kaiketi niitä asioita, joista minulla on puute. Enkä minä kuitenkaan mikään nero ole, joka kehittelisi käden käänteessä huikean hienoja ratkaisuja erilaisiin pulmiin.

Yksinäisyys on tuttu tunne. Viihdyn kyllä yksin, mutta en rajattomasti. En toisaalta viihdy ihan kaikkien seurassa. Koska tiedän, että on ihmisiä, joiden kanssa ajatukseni juoksevat jotenkin samaa rataa, kaipaisin nimenomaan heidän seuraansa. Vaan kanssani samalla tavalla kieroon kasvaneet yksilöt tuntuvat olevan harvassa ja vaikeasti tavoitettavia. Tämä on kuitenkin minun elämäni ja tässä iässä jo tiedän, että vaikka voin jatkuvasti jonkin verran opetella sopeutumista, minulla ei ole resursseja muuttua kaikkien silmissä hyväksi jätkäksi. Se vain pitää sietää puolin ja toisin, koska se ei ole kenenkään maailman loppu.
Palautetaanpa keskustelu aiheeseen, jota Suolikakkosnelosen etusivullakin mainostetaan. Jätetään nuo palstailijoiden persoonat arviointeineen syrjään.

Haluaisin tavata Vladimir Putinin. En totisesti tiedä, auttaisiko tapaaminen ymmärtämään, mitä sen miehen päässä liikkuu. Median luomat henkilökuvat tuntuvat kuitenkin olevan kovin riippuvaisia siitä, mitä kunkin toimittajan tai kirjoittajan mielipide on. Länsimaitahan Putin ei totisesti ole kohdellut silkkihansikkain, mutta jos hänen länsikriitisyytensä pysyy edes jonkin maltin rajoissa, hänen näkemyksiään kannattaisi edes hiukan kuunnella ja puntaroida ennen kuin tuomitsee. Tosin epäilen, että Putin on niin paljon minua älykkäämpi, että tavattaessa hän puhuisi minut ympäri joksikin aikaa. Vasta tutkailtuani joskus ajan kanssa, mitä hän sanoi, voisin kyetä jälleen arvioimaan. Vaan mistäpä tiedän, kun en ole tavannut...
Edelliseen täydennys: valtion tukitaakkaa pitää keventää, eikä muheva kansalaispalkka auta siinä. Sen sijaan on ruvettava miettimään - JA KIIREESTI - miten niitä elannon mahdollisuuksia saataisiin aikaan. Se ei käy niin, että satoja tuhansia ihmisiä jätetään oman onnensa nojaan. Sillä ei saada aikaan kuin edellä mainitsemani rettelöinnit. Vaan ettehän te tyhmät tajua sellaista, kun ette tajua kuin rahan arvon, kunnes jokin elämän koukero pakottaa avaamaan silmät...
Jälleen on menossa ikuinen kiista siitä, kuka saa pitää nykyisen asemansa ja keneltä muulta otetaan pois. Onko ihan liikaa vaadittu, että mietittäisin, mitä pitää muuttaa kohtalaisen radikaalisti, kun nämä nykyiset poliittiset idiootit eivät saa aikaan muuta kuin lisää syrjäytymistä? Ja miksi on niin vaikea ymmärtää, että ihmisiä ei voi jättää oman onnensa nojaan? Jos nyt tuet lakkautettaisiin, saataisiin nähdä sellaista yritteliäisyyttä, jota opportunistit eivät osanneet odottaakaan. Siinä saattaisi muutama bemari ja mersu palaa...

Jos haluamme pitää rauhallisen ja kehitykselle suotuisan yhteiskunnan pystyssä, pitää lähteä siitä, että kukin on valmis panostamaan siihen. Ja nyt ei enää auta vässyköidä itse maksamiensa verojen perusteella. Niiltä, joilla ei ole, ei voi enää vaatia. Niiltä, joilla on, pitää vaatia enemmän tai lähettää heidät pois. Pärjäilemme mukavasti ilman wahlrooseja ja elopeja.

Miksi, miksi ette tajua, etteivät muille esitetyt tyytymisen vaatimukset johda mihinkään, jos ei itsekin ole valmis tinkimään eduistaan? Mikä tuossa on niin vaikeaa? Kuvitteletteko todella ryömineenne maailmaan siitä pilllusta, jonka läpäistyään saa elää elämänsä vain vaatimalla vielä vähän lisää?

Olemme jokainen lukeneet historiaa. Jos pidimme korvamme auki historiantunnilla, tiedämme mihin eriarvoistuminen johtaa. Väkivaltaan ja epävakauteen. Ja epävakauden uhriksi voi joutua myös ne, jotka tällä hetkellä ajattelevat olevansa vahvoilla. Vaan eipä kuulu kahvipöytä kovin tutisevan siellä, missä perse on lapsuudesta asti pyyhitty silkkiliinoin.
Mistä näitä kärjistyksiä tulee ja miksi ihmiset ottavat ne niin vakavasti, että niitä pitää täällä kysellä... etenkin kun kuka tahansa voi vastata mitä tahansa.

Tässä kuitenkin yksi miehen kirjoittama rehellinen vastaus: ulkonäöllä on merkitystä. Olen aikanaan kuitenkin seurustellut sellaisen nuoren kaunottaren kanssa, jonka perään eivät tuijottaneet yksin miehet, vaan myös naiset. Vaikka yhä kaipaan hänen kauneuttaan, muistan varsin selvästi kaksi asiaa: hän ei näyttänyt ihmistä kummemmalta läheltä katsottuna. Lisäksi hän oli sosiaalisine ongelmineen melko hankala tapaus, vaikka pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja myös ilmeisen älykäs.

Ei riitä pelkkä kauneus. Toisaalta, useimmat naiset olisivat riittävän kauniita minulle. Ennen pitkää olennaisemmaksi käy se, että on ajatuksineen samalla aaltopituudella, innostunut saman suuntaisista asioista, luontaiselta vuorokausirytmiltään edes hiukan samankatainen, huomaavainen... jne... tällaisia asioita arvostan, kun luettelen niitä tässä.

En minä kuitenkaan ole koskaan pitänyt mitään haastatteluita naiselle selvittääkseni, millainen hän joltain mystiseltä sisimmältään on, eikä minua ole mitenkään avoimesti arvosteltu parisuhdemarkkinoilla ikinä. Arvelen, että ihmiset ihastuvat intuition perusteella ja puolivieraisiin. Tuttuihin ihastutaan harvemmin ja aika tavallista on sekin, että nuorena asetellaan kovia vaatimuksia, mutta lopulta joku odotusten vastainen vie jalat alta.
Myöhäisyysvastaus: useimmat lakat tarttuvat paremmin mattapintaan. Pienoismallihommissa lakkakerrokset ohuita, joten viimeistä kiiltolakkausta edeltävää hiontaa ei voi tehdä esimerkiksi karkeudella 240. Sopiva karkeus on vaikkapa 1000. Monet akryylilakat tosin sietävät huonosti hiontaa. Ne vain kaapiutuvat irti.
Järjestä korkintallaajaiset koko suvulle. En tosin tiedä, millainen moinen tilaisuus olisi, mutta liekö sillä väliä.

Niistä saisi minirysän kellukkeita. Vain verkko ja sitä sun tätä pientä puuttuu.

Ennen vanhaan käytettiin pelastusliiveissä korkkia. Liivit tai pelastusvyö olivat sellaista mallia, että veteen pudonnut tajuton kellui varmasti naama vedessä. Ehkä jonkinlaisen parodian tästä aiheesta saisi aikaan.

Liivejä sanottiin korkkiliiveiksi. Ehkä 2000 korkista saa aikaan korkkiliivin, jota ei oe tarkoitettu merihädässä käytettäväksi.

Voisiko niitä ammuskella jotenkin? Siis joko niin, että ne olisivat maalitaulun virassa tai että ne olisivat jonkin jouskarin tai muun luomuaseen ammuksia?

Niitä voi liimailla kehystetylle alustalle. Saapi ilmoitustaulun. Liittämällä niitä langalla toisiinsa saisi verhot, jotka minusta tosin olisivat mauttomat. Mauttomuutta voisi tosin korjata ryhmittelemälllä korkit värisävyn perusteella niin, että syntyy kuvio.

Paremmalla hahmotuskyvyllä siunattu muodostelee korkeista vaikka Kekkosen näköispatsaan. Tai miksei Jenni Haukion... tai Vartiaisen.

Teki mitä teki, joku hiton tilataideteos siitä kuitenkin tulisi!
Olisihan se näillä main mukavaa, kun kaikki hauvelit päästettäisiin takaisin luontoon. Vaan kuinkahan niiden kävisi, tappaisiko talvi ne vai muodostaisivatko ne laumoja, jotka ryöstelisivät asutusten nurkista, mitä syötäväkseen löytävät. Viihtyisivätkö koirat laumassaan lähimetsissä paremmin kuin isäntäväkensä luona. Millainen oikeastaan on koiran muisti? Voisiko käydä niin, että aluksi hurtalla olisi kavereidensa kanssa hauskaa, mutta kun luonnon karu arki olisi kohdattava, lähtö kaduttaisi. Vesi ja ruoka ei enää tulisikaan eteen säännöllisesti ja nukkumaankin joutuisi jossain puskan katveessa. Tohtisiko koira lähteä uudesta laumastaan ja osaisiko se kotiin? Ja jos ei, niin katuisiko se?

Tuossa liki on seudun merkittävin metsäalue, jolla on asustellut susia jo joitakin vuosia. Eiköhän sudelle koira maittaisi, mutta saattaisi se kiimaiset nartut pukata paksuksi. Saataisiin muutama koirasusi joukkoon.

Entä tasaantuisiko kissojen määrä vähitellen? Isäni luona on sellainen neljännesvilli kissa. Kyllä se sisällä käy monta kertaa päivässä, vaikka saa olla ulkona niin kauan kuin haluaa. Eiköhän se pikkueläimiä siellä syö, joten otuksella on kissanpäivät. Saa syödä jyrsijöitä tai kissanruokaa ja pääsee kylmällä säällä sisälle.

Akvaariokalat voivat tietenkin pissailla uiskennellessaan miten tykkäävät. Velipoika asuu järven rannalla. Kauanko kultakala pärjäilisi siellä ja ilahtuisiko veliies, kun katiskassa olisi moinen?

Jos nyt oitis kävisi vapahtamassa kaikki matelijat, niin ne eivät taitaisi kauan tehdä kiusaa. Mitkähän lemmikkeinä pidetyistä tuontiluikertelijoista pärjäisivät talven yli?

Ehkä myös ihmisen pitäisi palata vähän lähemmäs luontoa. Lopettaa nyt ensin vaikka pörssikeinottelu ja maanviljelys. Onhan siellä metsässä syötävää, kuten äsken totesimme...
6 / 7
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt