Auktoriteettiusko ja tiede

Uskovaiset uskovat auktoriteetteihin. He yleensä vetoavat titteleihin (lääkäri, poliisi, tohtori jne...) valehdellessaan...

Tiede korjaa itse itseään (uudet teoriat korvaavat/täydentävät vanhat teoriat), enkä usko mihinkään salaliittoteorioihin (esim. ateistisista tiedemiehistä), joten miksi en luottaisi siihen?

Koska kukaan ei voi nykytiedosta hallita kuin pienen sirun, auktoriteetit ovat välttämättömiä muissa asioissa. Tällöin on ensiarvoisen tärkeätä, miten auktoriteettinsa valitsee. On noudatettava tilastollista todennäköisyyttä. Korkein todennäköisyys on tiedemiesten konsensuksella. Se on melkein aina oikeassa ja, jos ei ole, se ennen pitkää korjaa itsensä.

Jos auktoriteeteiksi valitaan yksityisajattelijoita ja uskonnollisia hihhuleita. tiedetään jo etukäteen, että he ovat melkein aina väärässä. Täydellistä tietoa ei voida saavuttaa, mutta on keinoja arvioida tiedon luotettavuutta.

On olemassa paljon henkilöitä, ilmeisesti enemmistö, jotka eivät kykene arviota tekemään intellektin puutteen takia. He ovat muoti-ilmiöiden viskottavissa.

Yksi aikoinaan paarialuokan yksityisajattelija oli 1960-luvulla professori ja nykyinen akateemikko Teuvo Kohonen. Hänen neuroverkkotutkimuksia pidettiin 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa huuhaana, koska silloinen auktoriteetti, symbolisen tekoälyn ruumiillistuma Marvin Minsky (sai Turing-palkinnon 1969) murskasi yhdessä julkaisussa käsityksen, että tietyllä tavalla aivojen toimintaa jäljittelevät tietokoneet ovat käyttökelpoisia, vaan pikemminkin p*rseestä. Kuitenkin Kohonen keksi 70-luvulla ja varsinkin 80-luvun alussa käänteentekeviä hermoverkkokeksintöjä. Nyt Kohonenkin on kohonnut kulttiauktoriteettiasemaan, ja tekoälyn filosofitkin ovat kiinnostuneita ns. konnektionismista.

Valistusfilosofit ihailivat tiedettä nimenomaan siksi, että sen tulokset esitetään avoimesti, ja jokainen voi niihin tutustua ja tehdä niistä omat tulkintansa, joiden pohjalta sitten vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Tiede oli heille DEMOKRAATTINEN instituutio, ja nimenomaan demokraattisuutensa vuoksi parempi tiedonhankintajärjestelmä kuin auktoriteettiperustaiset uskonnot. Se, mitä länsimaissa on viime vuosikymmeninä alettu harrastamaan, että tieteellisen keskustelun ulkopuolelle halutaan sulkea kaikki joilla ei ole tutkintoja, ja tiedemiesten omat mielipiteet ja tulkinnat paitsi nostetaan jalustalle myöskin rinnastetaan tieteellisiin totuuksiin niin ettei maallikko saa kyseenalaistaa niitä ilman että häntä aletaan leimata tieteen vastaiseksi, on siis täysin tieteen hengen vastaista; tieteen irvikuva, joka muistuttaa todellisuudessa enemmän uskontoja kuin tieteen alkuperäistä ideaa. Erityisen huvittava tilanne on siltä osin että meillä on myös ammattifilosofeja, joiden tehtävä on sitten ikään kuin olla "tieteelliseen keskusteluun osallistuvia maallikoita"; heillä ei ole koulutusta minkään erityistieteen alalta, heillä on vain tiedeinstituution hyväksymä tutkinto, ja heidän statuksensa perustuu vain ja ainoastaan sille, että maallikot on alunalkaenkaan päätetty jättää ulkopuolelle tieteestä .

Vaikea kysymys. Sinänsä "länsimainen tiede ilman itämaista filosofiaa" on yhtä sokeaa kuin täysi tietämättömyys. Minua hämmentää loputtomasti miten ehdottoman varmoja jotkut ovat siitä, että tiede pystyy tarjoamaan vastauksen kaikkeen mikä on tietämisen ja ajattelemisen arvoista. Näitä on minusta ihan perusteltua kutsua tiedeuskovaisiksi. Todellisuus on kuitenkin sellainen, jossa kaikki liittyy kaikkeen, ja jos ja kun tiede ei osaa selvittää kaikkia näitä yhteyksiä perinpohjimmaisille tasoille asti, ovat tieteen tarjoamat totuudet lähinnä illusorisia. Tieteen hyöty on lähinnä pragmaattista; perinpohjaisia totuuksia se ei selvitä.

Tiede on aina pohjimmiltaan filosofiaa, ja sellainen tiedemies joka väittää että ei olisi, on poikkeuksetta ketku. Käärmeöljykauppias tiedemiehen vaatteissa.

Taas puhutaan samana päivänä tieteestä ja uskonnosta. Se on idioottimaista ja hullua.

Tiedehän siirtyi palvomaan rottaa eli rottakokeiden aikakauteen siinä joskus noin 15 vuotta sitten, että moni ns. tervejärkisempi sitten aina silloin tälloin ei jaksa kuunnella niitä hullujen professorien juttuja yhtään. Onhan se nyt ihan selvää, että kun tiede siirtyy rottien aikakauteen, niin suurin osa sitten siitä ns. syrjäytyy ja professorit saavat sitten itsekseen ja keskenään pohdiskella niitä heidän rottiensa seikkailuja niissä laboratorioissaan. Tässä kohtaa esimerkiksi ruokakaupat ja muu teollisuus kokonaan alkoivat suhtautumaan kielteisiin tähän rottatason tieteeseen ja kauppojen omistajat vain niihin aikoihin päättivät tehdä selkeän eron yliopistomaailmaan ja totuus onkin se, että nykyään onkin vaikeaa edes löytää tieteentekijöitä yliopistomaailmasta kauppojen laboratorioihin, kun tiede jakaantui ihmistieteisiin ja rottakokeisiin. Rottien opettema tiedekin on ihan eri asia, kuin jos opiskelisi vain ihmissoluihin perustuvia tutkimuksia. Tiede siis jakaantui kahtia silloin, ettei voi edes puhua tiedemiehiin uskovista, sillä kun niitä on kahta kokonaan eri koulukuntaa tänä päivänä. On Munakuntaa ja sitten sitä rottakuntaa.

Itse olen miettinyt ihan samaa. Tuntuu, että tieteestä on apurahojen toivossa muodostunut eräänlainen uskontoon verrattavissa oleva pyramidihuijaus. Jokainen kun valehtelee pikkaisen, niin mikä onkaan lopputulos? Luulen, että kun pyramidista napataan muutama palikka pois niin se sortuu koko roska.

Eikö uskovaiset juuri tee sitä mitä mainitsit? Eli eivät tajua asiasta yhtään mitään, mutta kumoavat sen koska heidän kapea mieli ei pysty mitenkään käsittelemään asiaa. Lisäksi lampaina uskotaan siihen, mitä joku kaavussaan keksii heittää ilmoille, kuten se että aurinko kiertää maapalloa.

Mutta mikä tiede on maalaisjärjen vastainen, koska yleisesti kun normaali henkilö saa uudesta asiasta materiaalia käsiinsä se on laitettu siihen muotoon, että vain idiootti ei sitä kykene käsittämään jossain muodossa. Lisäksi tiede monesti tutkii asioita, joita se ei voi ymmärtää. Joten silloin ihminen voi vaikuttaa typerältä, jos kertoo avaruudessa olevan planeetta joka ei kierrä mitään.

Lisäksi tieteessä lähes aina pitää uskoa niihin moniin lähteisiin mitkä on tarjolla, tarkastettu ja hyväksi luettu. Koska ei ole itsellä ihmisellä resursseja lähteä tarkastamaan asiaa ja toteamaan sen näin olevan.

Uskovaiset uskovat jumalaan, mutta kukaan ei ole Jumalaa tavannut (Pöpilässä on tosin monta vakuuttavaa ehdokasta), ainakaan niin että tapaamisen voisi todistaa jälkikäteen oikeaksi. Silti levittävät sitä jumalan sanaa, eikö se sitten ole ärsyttävää? Itse kyllä kerron lapselleni sadun joka ilta, mutta en vainoa muita ihmisiä, koska he ovat sen yli jo kasvaneet.

Tämän keskusteluketjun aloituksessa korvan taustalle jäi aprikoimisen aiheeksi viittaus "tiedemiesten enemmistön mielipide"-ilmaukseen. Aivan oikein on todettu, että se enemmistö on monet kerrat ollut väärässä. Totta on myös se, että tieteilijät ovat olleet myös oikeassa. Toisaalta aikaa myöten entisen enemmistön vakuuttavalta vaikuttanut "tieto" onkin todettu virheelliseksi myös aivan yleisellä tasolla. Enemmistökin on myöntänyt erehtyneensä. Sinänsä nykyään "tiedemies" vaikuttaa vanhahkolta titteliltä, kun heitä viisaita tiedenaisiakin on ollut ja on runsaat määrät. En minä mikään feministi ole, mutta olisikohan jokin neutraali tituleeraus kuten "tieteilijä" parempi?

Jatkuvana ongelmana on tiedon monenlaisuus. Ihan tieteelisinkin perustein jostain asiasta on olemassa erilaisia ja keskenään ristiriitaista "tietoa" ja "totuutta". Miten siinä asetelmassa pitäisi ajatella? Ainakin olisi paikallaan olla kriittinen ja varovainen, kun vedotaan "tiedemiesten tai asiantuntijoitten enemmistön" kantaan. Ihan periaatteessa tieteellinen totuus ei voine olla mikään äänestämiskysymys. Jos niin olisi, silloin tiede olisi poltiikkaa. Tietysti torikokouksiakin on pidetty demokratian yhtenä ilmentymismuotona.

Ikävä kyllä poltiikan ja tieteen keskinäinen sekaantuminen on ollut ja on yleistä. Muistan hyvin, kuinka 1970-luvulla Suomen väestö- ja tilastotieteilijät eli maan parhaat ja pätevmmät asiantuntijat olivat sillä kannalla, että Suomen väkiluku ei tule koskaan ylittämään viittä miljoonaa eikä Helsingin väestömäärä tule milloinkaan nousemaan yli puolen miljoonan. Nykyään tiedämme realistisena todellisuutena, että nuo tieteilijät olivat väärässä. Kuitenkin heidän vakaa ja vakuuttava kantansa vaikutti jopa käytännön politiikkaan, väestön kehitykseen liittyviin ratkaisuihin tulevaisuutta koskien. Samaa voitaneen todeta 1990-luvun "ilmastotietämyksen" kohdalla, kun tietyissä ilmastonmuutospiireissä "asiantuntijat" tiesivät, että Suomenlahti ei tule enää meidän aikanamme jäätymään ilmaston lämpenemisen seurauksena. Sen "tiedon" perusteella politiikassa alettiin ajatella, että kohta meillä ihan lähitulevaisuudessakaan ei enää tarvita talvella jäänmurtajia aikaisempaan tapaan. Ja se vaikutti investointipoltikkaan. Esimerkkejä tieteellisten totuuksien metsään menemisestä riittää pilvin pimein.

Itse tuota tutkijan työtä tehneenä tiedän, kuinka pirullisen vaikeaa tuo tieteily ylipäätään on. Kehtaan jopa väittää, että omalla, pienellä erityisalueellaan kukin tieteentekijä tuottaa etupäässä erehdyksiä, eikä tieteen itseään korjaaviin mekanismeihin aina ole luottaminen. Olen itse kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että kollegani ja työtäni ohjaava professori mielummin sallii yrityksen ja erehdyksen kuin tyrmää ajatuksia auktoriteetillaan. Näin ei ole kaikilla laitoksilla.

Tiedettä käsittelevän journalismin ongelma taas on se, että tieteelliseen työhön liittyvä epävarmuus jätetään huolella huomiotta. On niin paljon mukavampi kirjoitella hämmentävistä ja järisyttävistä löydöistä ja keksinnöistä. Toisinaan siinä käy sitten niin, että uutiseksi nousee jokin tieteilijän raportissaan kirjoittama sivulause tai kuriositeetti. Parhaat tiedetoimittajat eivät onneksi näytä sortuvan tällaiseen ja kaikkein paras tiedejournalismi on itse asiassa hyvinkin lähellä itse tieteen tekoa. Itse olen innostunut tällä saralla vaikuttavan Tor Nørretrandersin kirjoista. Homo Generosus esimerkiksi kannattaa lukea, jos vallitseva nettikirjoittelu sukupuolikumppanin löytämisestä ahdistaa. Kirja on suomennettu, joskaan ei yhtä helppolukuinen kuin Tekniikan Maailma tai pubin vessanseinäkirjoitukset.

Johtavilla tiedemiehillä todella on valtaa ja käytännön tieteessä on jossain määrin pakko turvautua auktoriteetteihin siitä yksinkertaisesta syystä, että esimerkiksi väitöskirjan laajuiseen työhön ei millään mahdu jokaisen pikkuasian kyseenalaistus. Ongelmiakin tästä seuraa. Kun oma lisensiaatintyöni oli valmistumassa, sen tarkastajaksi pyydettiin muuan suomalainen tiedenainen, jonka tutkimuksiin olin viittaillut monin kohdin omassa työssäni. Koska hänen näkemyksensä olivat keskeisiä oman työni lähteitä, olin tietenkin punninnut hänen väitteitään ja kirjoittanut lisuriini kritiikkini ja sen, millä ehdoin tuon tiedenaisen tekstit soveltuvat käyttööni. Hän kimmastui kritiikistäni niin että kieltäytyi tarkastamasta työtäni. Enkä minä edes mitenkään moitiskellut hänen työtään, halusin vain osoittaa kriittisyyttä ja omaan työhöni liittyvistä teknisluontoisista syistä osoittaa, miltä osin hänen näkemyksensä soveltuvat tai eivät sovellu minun työhöni. Onnekseni toinen tarkastaja työlleni löytyi hyvinkin vaivattomasti eikä tutkintoni valmistuminen venähtänyt kuin muutamalla viikolla.

Sanoisin, että kyllä varttuneimmilla tieteentekijöillä on valtaa, eivätkä he kaikki käytä sitä erityisen viisaasti. On myös valtava määrä viisaita ja suopeita tieteen veteraaneja, jotka ovat yhä innostuneita työstään ja tavoittelevat vilpittömästi tieteellisen työn ihanteita. Usein nämä jälkimmäiset ovat myös hyviä työkavereita ja taitavia esimiehiä ja ohjaajia.

Minusta moni asia ei ole ollenkaan mustavalkoista vaan totuus riippuu näkökulmasta ja se ohjaa ajattelua ja käytöstä.

Jos otetaan ihan konkreettinen esimerkki vaikkapa lääketieteestä, niin tutkimusta varten pitää saada rahoitus. Rahoitusta ei saada enää automaattisesti valtiolta, vaan rahoitusta nimenomaan laitokset ja osastot saavat/joutuvat hankkimaan itse. Tämä rajoittaa tutkimuskohteita. Tutkijakaan ei elä ilman rahaa ja laitos vielä vähemmän. Tämä ohjaa tutkimuskohteita hurjasti.

Jos ajatellaan vaikkapa rokotteita, niin niihin voidaan ottaa farmaseuttinen tai lääketieteellinen tutkijanäkökulma, kansanterveydellinen, yhteiskunnallinen näkökulma tai sitten inhimillinen näkökulma ja ne voivat poiketa toisistaan erittäin paljon.

Minä itse maallikkona (mutta työni kautta tutkimustyössä tekemisissä olevana) haluan uskoa tiedemiehiä unohtamatta kuitenkaan sitä, että on oikeus ajatella myös omilla aivoillaan ja kyseenalaistaa asioita. Itsekin olen esim. omat lapseni rokotuttanut aikoinaan sikainfluenssaa vastaan, vaikka se uniapneaa aiheuttikin ja vaikka tutkimuksissa ei riskitekijöitä löytynyt. Myös jatkossa aion rokotuttaa lapseni kansanterveydellisten syiden vuoksi.

Tiedemiesten enemmistön konsensus ei ole täydellistä tietoa, mutta parasta mitä on saatavissa. Kyllä tiedemiesten enemmistökin voi erehtyä, mutta paljon harvemmin kuin yksityisajattelija. Valinta on todennäköisyysvalinta.

Tiedemiesten enemmistön kanta ei ole demokratiaa, sillä heitä on pieni vähemmistö. Jos tiede olisi todella demokraattista, tulokset joutuisivat kansanäänestykseen ja olisivat aivan kummallisia. Tiede perustaa tutkimukseen, ei yleiseen hyväksyttävyyteen.

Tieteen rahoituksen vinouttava vaikutus on tunnettu, mutta se koskee enemmän tutkimusalueen valintaa kuin tuloksien luotettavuutta. Lääketieteessä lobbarit ovat saaneet läpi vähämerkityksisiä tai jopa haitallisia lääkkeitä. Tunnettu asia, joka johtuu suurista taloudellisista intresseistä. Varsinaisissa luonnontieteissä tämä ilmiö on vähäinen.

Tiedejournalismin taso on luokattoman heikko. Johtunee siitä, että toimittajaa kiinnostaa enemmän lehden myynti ja paikkansa säilyttäminen kuin tiedon totuusarvo. Eihän huhukaan elä totuuden vaan mielenkiinnon varassa.

Tiedemiehet ovat toisilleen kilpailijoita ja tappelevat keskenään. Onneksi tällä ei ole suurta merkitystä luonnontieteissä, joilla tulokset ovat melko yhtenäiset ja koko ajan tarkentuvat.

Minusta on aivan ihmeellistä, että yleensä saavutetaan mitään tietoa. Kuinka kansa suostuu kustantamaan tutkimusta, josta se on eri mieltä?

"Olen ainoa täällä joka on suorittanut tutkinnon fysiikasta, joten teidän on parasta jättää ajan ja avaruuden olemuksesta puhuminen sikseen ja yksin minun mietittäväkseni."

"Olen ainoa täältä joka on suorittanut tutkinnon taloustieteestä, joten teidän on parasta olla esittämättä omia näkemyksiänne vakavastiotettavina vaihtoehtoina minun näkemyksilleni."

"Sain yläasteella stipendin historiasta, joten historiaa koskevissa väittämissäni olen aina enemmän oikeassa kuin sellainen, joka ei ole saanut ja jonka koulutustaso on itseni kanssa sama."

"Kuulun Mensaan, joten voitan kaikki väittelyt, joten minun ei tarvitse edes aloittaa!"

Hienoja argumentteja kaikki.