Reilun vuoden mittainen parisuhteeni päättyi huhtikuussa ja nyt muutama viikko sitten aloin analysoida täydellisen mieheni ei-niin-täydellisiä puolia. Toivottavasti tästä on jotain hyötyä eroa suunnitteleville. Kutsun miestä nyt tässä miehekseni, vaikka emme olleetkaan naimisissa.
Tapasin alkuvuodesta 2010 toispaikkakuntalaisen miehen. Komean, fiksun, hauskan ja minua 8 vuotta vanhemman. Olen siis itse nyt 22. Meillä oli oikein hauskaa yhdessä ja tarkoitus oli pitää hauskaa yhdessä kevät 2010 kunnes toukokuussa 2010 miehen piti muuttaa takaisin omalle paikkakunnalleen. Noh, toisin kävi. Rakastuimme ja päätimme aloittaa etäsuhteen, ja muuttaa yhteen syksyllä 2011 kun saan opintoni tehtyä. Minä olin ensimmäistä kertaa rakastunut, vaikka minulla olikin ollut pari aiempaa poikaystävää. Oikeasti halusin rakentaa perheen tämän ihmisen kanssa ja muuttaa suunnitelmiani hänen vuokseen. Meillä oli usein hauskaa yhdessä ja tykkäsimme samoista asioita. Oli pitkiä keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Tutustuin hänen perheeseensä ja pidin heistä. Omat vanhempani pitivät hänestä. Kaikki oli lähes täydellistä!
Suhde kuitenkin päättyi huhtikuussa 2011 ja syyllistin itseäni. Olinhan tehnyt niin monta asiaa suhteen aikana väärin ja lopuksi menettänyt hermoni mieheen niin, että päädyin kopeloimaan muita miehiä yksissä juhlissa. Mutta nyt kesällä olen voinut paremmin kuin koskaan aiemmin. Tuntenut olevani vapaa, vaikka en olekaan parisuhteessa. Miten on mahdollista olla onnellisempi nyt, vaikka rakastin miestä ja ero oli vaikea? Koska itse asiassa olin tukahdutettu ja syyllistetty suhteen aikana, ja jouduin koko ajan puolustelemaan tekemisiäni. Luulin olevani onnellinen, mutta tunsin olevani täysin epäonnistunut.
Mies ei koskaan luottanut minuun, vaikka olin täysin rehellinen ja uskollinen huhtikuulle 2011 asti. Hän koko ajan epäili tunteitani. Hän suuttui pienistä asioista, usein siitä, että kännykästäni loppui akku, eikä hän saanut minuun yhteyttä. Jossain vaiheessa otin tavaksi ottaa aina laturin mukaan, jotta hän ei joutuisi taas pettymään minuun. Syytin itseäni.
Olen opiskelijajärjestössä, joka järjestää konferensseja pari-kolme kertaa vuodessa. Näissä konferensseissa on asiasisältöä, myös juhlat illalla. Jos en soittanut riittävän usein luentojen välissä (vaan juttelin kavereilleni, joita näin monen kuukauden tauon jälkeen), mies suuttui. Jos taas soitin jokaisessä lyhyessäkin välissä, mies suuttui, koska puhelut olivat liian lyhyitä.
Tilasin yhteiskuvia meistä itselleni ja pidin niitä pöydällä. Tämä johti siihen, että mies epäili, etten rakasta häntä, koska en laittanut kuvia kehyksiin. Hän itse piti (minun lähettämiäni!) kuvia kehyksissä. Mies suuttui ja syyllisti minua pienen pienistä asioita silloin tällöin, enkä huomannut kuviota ennen kuin eron jälkeen. Minä puolustin itseäni ja uskoin olevani huono tyttöystävä.
Kevään 2010 lopussa olin kertonut miehelleni harrastaneeni seksiä erään toisen miehen kanssa muutama viikko ennen kuin tapasin mieheni. Mieheni suuttui siitä, että kerroin suhteesta vasta kevään lopussa, enkä aiemmin. Hän muistutteli koko vuoden, että ei voi luottaa minuun, koska en kertonut tästä toisesta suhteesta aiemmin. Suhde siis tapahtui ENNEN kun edes tapasin tämän mieheni. Olisiko minun pitänyt heti tavatessani sanoa, että harrastinpa tuossa seksia muutama viikko sitten toisen miehen kanssa?? Vai onko kuukauden seurustelun jälkeen mainittava edellisistä suhteista? Vai kahden kuukauden? Missä kulkee raja, kysyin häneltä, eikä hän tiennyt. Ilmeisesti kolmen kuukauden seurustelun jälkeen on myöhäistä, ja miehellä on oikeus suuttua tästä valehtelusta ja muistutella siitä vielä kuukausien jälkeen.
Huhtikuun konferenssissa minulta meni hermot. Olin ensimmäisten juhlien jälkeen mennyt nukkumaan ja unohtanut laittaa puhelimeni lataukseen. Yleensä herään aamulla sopivaan aikaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa ikinä nukuin pommiin luennolta. Heräsin vasta kello 12 ja vastaajani oli täynnä vihaisia viestejä. Mies luuli minun pettäneen häntä, koska en ollut soittanut aamulla. Oli vihainen siitä, että olin täysin vahingossa nukkunut pommiin. Koko päivä meni masentuneena, mutta tajusin sentään, ettei vika ollut minussa. Puhuimme puhelimessa pitkään ennen viimeisiä juhlia ja oloni oli puhelun jälkeen yhä vihainen. Silloin päätin, että vedän naamat ja teen ihan mitä tahansa kenen kanssa tahansa. Jos minuun ei luoteta, on minun turha olla luottamuksen arvoinen. Tämä johti lopulta eroon.
Eron jälkeen hän kertoi minulle, että taitaa tietää kenen kanssa alan seurustella. Hän oli lukenu Facebook-seinääni ja päätellyt miespuolisten kavereideni kirjoituksista ties mitä. Vähemmän yllättäen hän oli väärässä. Nämä hänen nimeämänsä kaverini ovat aina olleet ja tulevat olemaankin vain kavereita.
Kanssasisaret ja -veljet. Analysoikaa suhdettanne ja jos kaiken sen ihanuuden mukana tulee ahdistusta, on jokin pielessä. Minä olen ollut nyt onnellisempi ja tasapainoisempi sinkkuna, kuin ollessani suhteessa tähän mieheen.
Tapasin alkuvuodesta 2010 toispaikkakuntalaisen miehen. Komean, fiksun, hauskan ja minua 8 vuotta vanhemman. Olen siis itse nyt 22. Meillä oli oikein hauskaa yhdessä ja tarkoitus oli pitää hauskaa yhdessä kevät 2010 kunnes toukokuussa 2010 miehen piti muuttaa takaisin omalle paikkakunnalleen. Noh, toisin kävi. Rakastuimme ja päätimme aloittaa etäsuhteen, ja muuttaa yhteen syksyllä 2011 kun saan opintoni tehtyä. Minä olin ensimmäistä kertaa rakastunut, vaikka minulla olikin ollut pari aiempaa poikaystävää. Oikeasti halusin rakentaa perheen tämän ihmisen kanssa ja muuttaa suunnitelmiani hänen vuokseen. Meillä oli usein hauskaa yhdessä ja tykkäsimme samoista asioita. Oli pitkiä keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Tutustuin hänen perheeseensä ja pidin heistä. Omat vanhempani pitivät hänestä. Kaikki oli lähes täydellistä!
Suhde kuitenkin päättyi huhtikuussa 2011 ja syyllistin itseäni. Olinhan tehnyt niin monta asiaa suhteen aikana väärin ja lopuksi menettänyt hermoni mieheen niin, että päädyin kopeloimaan muita miehiä yksissä juhlissa. Mutta nyt kesällä olen voinut paremmin kuin koskaan aiemmin. Tuntenut olevani vapaa, vaikka en olekaan parisuhteessa. Miten on mahdollista olla onnellisempi nyt, vaikka rakastin miestä ja ero oli vaikea? Koska itse asiassa olin tukahdutettu ja syyllistetty suhteen aikana, ja jouduin koko ajan puolustelemaan tekemisiäni. Luulin olevani onnellinen, mutta tunsin olevani täysin epäonnistunut.
Mies ei koskaan luottanut minuun, vaikka olin täysin rehellinen ja uskollinen huhtikuulle 2011 asti. Hän koko ajan epäili tunteitani. Hän suuttui pienistä asioista, usein siitä, että kännykästäni loppui akku, eikä hän saanut minuun yhteyttä. Jossain vaiheessa otin tavaksi ottaa aina laturin mukaan, jotta hän ei joutuisi taas pettymään minuun. Syytin itseäni.
Olen opiskelijajärjestössä, joka järjestää konferensseja pari-kolme kertaa vuodessa. Näissä konferensseissa on asiasisältöä, myös juhlat illalla. Jos en soittanut riittävän usein luentojen välissä (vaan juttelin kavereilleni, joita näin monen kuukauden tauon jälkeen), mies suuttui. Jos taas soitin jokaisessä lyhyessäkin välissä, mies suuttui, koska puhelut olivat liian lyhyitä.
Tilasin yhteiskuvia meistä itselleni ja pidin niitä pöydällä. Tämä johti siihen, että mies epäili, etten rakasta häntä, koska en laittanut kuvia kehyksiin. Hän itse piti (minun lähettämiäni!) kuvia kehyksissä. Mies suuttui ja syyllisti minua pienen pienistä asioita silloin tällöin, enkä huomannut kuviota ennen kuin eron jälkeen. Minä puolustin itseäni ja uskoin olevani huono tyttöystävä.
Kevään 2010 lopussa olin kertonut miehelleni harrastaneeni seksiä erään toisen miehen kanssa muutama viikko ennen kuin tapasin mieheni. Mieheni suuttui siitä, että kerroin suhteesta vasta kevään lopussa, enkä aiemmin. Hän muistutteli koko vuoden, että ei voi luottaa minuun, koska en kertonut tästä toisesta suhteesta aiemmin. Suhde siis tapahtui ENNEN kun edes tapasin tämän mieheni. Olisiko minun pitänyt heti tavatessani sanoa, että harrastinpa tuossa seksia muutama viikko sitten toisen miehen kanssa?? Vai onko kuukauden seurustelun jälkeen mainittava edellisistä suhteista? Vai kahden kuukauden? Missä kulkee raja, kysyin häneltä, eikä hän tiennyt. Ilmeisesti kolmen kuukauden seurustelun jälkeen on myöhäistä, ja miehellä on oikeus suuttua tästä valehtelusta ja muistutella siitä vielä kuukausien jälkeen.
Huhtikuun konferenssissa minulta meni hermot. Olin ensimmäisten juhlien jälkeen mennyt nukkumaan ja unohtanut laittaa puhelimeni lataukseen. Yleensä herään aamulla sopivaan aikaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa ikinä nukuin pommiin luennolta. Heräsin vasta kello 12 ja vastaajani oli täynnä vihaisia viestejä. Mies luuli minun pettäneen häntä, koska en ollut soittanut aamulla. Oli vihainen siitä, että olin täysin vahingossa nukkunut pommiin. Koko päivä meni masentuneena, mutta tajusin sentään, ettei vika ollut minussa. Puhuimme puhelimessa pitkään ennen viimeisiä juhlia ja oloni oli puhelun jälkeen yhä vihainen. Silloin päätin, että vedän naamat ja teen ihan mitä tahansa kenen kanssa tahansa. Jos minuun ei luoteta, on minun turha olla luottamuksen arvoinen. Tämä johti lopulta eroon.
Eron jälkeen hän kertoi minulle, että taitaa tietää kenen kanssa alan seurustella. Hän oli lukenu Facebook-seinääni ja päätellyt miespuolisten kavereideni kirjoituksista ties mitä. Vähemmän yllättäen hän oli väärässä. Nämä hänen nimeämänsä kaverini ovat aina olleet ja tulevat olemaankin vain kavereita.
Kanssasisaret ja -veljet. Analysoikaa suhdettanne ja jos kaiken sen ihanuuden mukana tulee ahdistusta, on jokin pielessä. Minä olen ollut nyt onnellisempi ja tasapainoisempi sinkkuna, kuin ollessani suhteessa tähän mieheen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kanssasisaren analysointi on, että koko tarinasi on lauseessa, "Mies suuttui ja syyllisti minua pienen pienistä asioita silloin tällöin, enkä huomannut kuviota ennen kuin eron jälkeen. Minä puolustin itseäni ja uskoin olevani huono tyttöystävä." Aivan kuten kirjoititkin, Sinä LUULIT olevasi onnellinen, koska nuo syyllistämiset tapahtuvat niin hienovaraisesti. Olen itsekin eronnut samantapaisesta suhteesta, jossa kaiken ihanuuden lomassa oli ahdistunut olo ja tunne, että jokin on pielessä. Minulla vaan kesti useamman vuoden myöntää, että ero on ratkaisu.