AHDISTAA: avioliitto ulkomaalaisen kanssa, KOTI-ikava(ko)???

Oletko työelämässä vai kotona? Opiskeletko? Millä asioilla täytät päiväsi?

Tietämättä missä asut en pysty tietenkään päättelemään voisiko siellä olla muita suomalaisia. Jos on, niin varmasti löydät heidät netistä etsimällä tai ulkosuomalaisten sivuilta.

Kotimaahan ja sukulaisiin voi olla vaikka päivittäin yhteydessä Skypen välityksellä.

En jaksa uskoa, että miehesi rakastaisi sinua niin paljon että muuttaisi Suomeen. Kuka hullu tänne oikeasti haluaa..? Vuosia ulkomailla asuneena ihannoin kaikkea mikä liittyi kotimaahan, ikävöin ihan hulluna sukulaisia, ystäviä, suomen kielellä asiointia, elämän helppoutta..kun palasin niin voin sanoa, että enpä ole koskaan yksinäisempi ollut. Edes ulkomailla en kohdannut sellaista vihamielisyyttä, tylyä kohtelua, epäystävällisyyttä, välinpitämättömyyttä kuin Suomessa..

Jos sinulla on siellä ulkomailla muuten asiat kunnossa niin hoida asiat siten, että tulet vain pitkäksi aikaa tänne Suomeen lomalle. Se antaa sinulle vähän perspektiiviä asiaan ja ehkäpä huomaat, ettei täällä asiat ole mitenkään kovin hyvin. Ketään ei oikeasti kiinnosta asiasi saati kokemuksesi ulkomailta. Ihmiset ovat kovin kateellisia.

Rakastat miestä. No jos sen on tarkoitus kestää niin kestäähän se ne erossa olemisetkin. Jos se ei kestä, niin ei elämä siihen kaadu. Tunteesi miestä kohtaan eivät ehkä saa oikeita suhteita nyt kun olet ahdistunut ja ehkäpä masentunut. Todella näet vasta erossa ollessa ja kun pääset saamaan mielenrauhan, että onko hän sinulle oikeasti se oikea..et voi tietää jos et kokeile eli suosittelen että tulet Suomeen ja katsot miten elo lähtee kulkemaan.

Jos sinulla ei ulkomailla ole mitään järkevää tekemistä niin ei siellä kannata miehen takia olla. Mieti omaa elämääsi, omaa uraasi ja omia unelmiasi. Saatko ne toteutettua tämän ihmisen kanssa? Jos et, on aika jatkaa matkaa. En suosittele perheen perustamistakaan niin kauan kun et voi jäädä miehen kotimaahan vai asutteko kumpikin ulkomaalaisina siellä? Lapsi joutuisi ikävään asemaan ja lopulta tappelisitte siitä kumpi lapsen saa.

Sanonpa nyt senkin, että jos mies sinua tarpeeksi rakastaa niin hän tulee kokeilemaan myös asumista Suomessa. Mutta ilman työtä tänne ei kannata tulla.

Tsemppiä päätöksentekoon, ei ole helppoa, mutta suomalaisia on pitkin maailmaa ja varmaan löydät sieltä uusia suomalaisia ystäviä jotka ovat samassa tilanteessa? Kuitenkin, elämässä pitäisi kuunnella sydäntään ja jos sydämesi halajaa takas Suomeen niin ainakin kokeeksi kannattaa tulla tänne takaisin.

Perhettähän voi nähdä vaikka jokapäivä ostamalla webkameran koneeseen. Ei se tietenkään sama ole kuin näkemällä kasvotusten, mutta kun välimatkaa on paljon, tuo sekin paljon helpotusta.

Mieheni on ollut pari kertaa Suomessa aikasemmin, siella me alunperin tavattiin. Asumme Uudessa-Seelannissa. Minulla aika menny hukkaan enimmakseen viisumia odotellessa ja mieheni on tallahetkella myos tyoton joten molempien hermot on aika riekaleilla. Mina itse luulisin saavani tuon 2v. viisumin nyt aika pian muiden lisatestien jalkeen. Sitten paasisi kokeilemaan kuinka tyoelama luistaa(olen ollut aikaisemmin taalla jonkun aikaa toissa) ja miten asiat etenee/sujuu.

Olemme molemmat about 25v ja miehellani on yliopiston tason koulutus. Itse haluisin opiskella viela lisaa jossain vaiheessa.

Se on se koti-ikava enimmakseen mika mua vaivaa, ja muuten masennus. Tai no.. en tieda. Mieheni haluiaisi tietenkin viettaa loppuelamansa kanssani ja haluaa lapsia kanssani, mutta kun ajattelen omaa tulevaisuutta en tieda mita naen. Han on ostellut meille jo kaikenlaisia vauvatarvikkeita, nalleja, vauvanvaatteita, vauvakehyksia ym. ja mulle meinaa tulla itku silmaan ku niita kattelen. Onko mussa itessani jotain vikaa??

Tuomitsen kumppaniani valilla liian ankarasti, mita han nyt tekeekaan/sanookaan, mutta kun han on turhautunut han akisti voi nimitella minua milla nimilla sattuukaan eika edes aina pyyda anteeksi vaan jotenkin 'unohtaa'.

Ollaan oltu naimissa melkein kohta vuosi.

Han haluisi menna Suomessa minun kanssa kaymaan perheeni luona jouluna, mutta ei haluaisi siella pitempaa aikaa viettaa, ja sanoi etta jos mina aijon olla siella yli 4kk niin sitten se olisi ihankuin me ei edes oltaisi naimisissa/yhdessa enaa. Sanoin hanelle etta haluisin ainakin kahden vuoden valein, ehkapa n. 4-5kk kerrallaan, kayda perheeni luona kylassa, mutta han sanoi etta max. 3kk, muuten liian pitka aika erossa hanesta ja han haluaa enimmakseen olla yhdessa minun kanssa mika tietenkin on ymmarrettavaa.

Han haluaa ostaa meille yhteisen asunnon, mika olisi todella hienoa, mutta miten kay jos haluankin takaisin Suomeen ja hanelle jaa asuntovelka yksin maksettavaksi? Kaikki nama ajatukset pyorii siis paassa ja en halua todellakaan hanelle vaikeuksia.

Han kertoi mun ajatuksistaan jopa omalle aidilleen(mista en ole varma tekiko ihan oikein mutta...) ja han sanoi etta mun pitaa itse tehda se paatos, ja ennenkuin tehdaan lapsia. Kun ollaan viela nuoria niin jos ei homma toimi niin ainakin voidaan aloittaa toisen ihmisen kanssa suhde ja perustaa perhe.

Mulla ei Suomessa oikein ollu minkaanlaista elamaa, niinsanotusti. Olin aika masentunut siella, varsinkin talvisin. En oikein ollut seurallinen mutta nyt olen jonkinverran muuttunut puheliaammaksi ja ulospainsuuntautuneeksi.

No jos tassa nyt kattelis miten homma siis etenee kunhan saan viisumi-asian kuntoon(toi viisumi ongelma on tuhonnu kylla 'jotain') ja kun saan toita? Ja kun menen Suomeen kylaan niin kai senkin jalkeen sitten tiedan mita haluan, mutta mita jos en??

En halua mieheni luulla etta haluaisin hanesta heti erota nyt ja nain, mutta olen siis sanonut etta on tosi kova koti-ikava, ja etta mita jos haluankin jaada sinne kun menen perhetta tapaamaan. Han sanoi etta sille ei sitten voisi mitaan. Samalla asenteella?

Han myos sanoi etta jos olisin pitemman aikaa Suomessa, voisin rakastua johonkin toiseen, tai han johonkin toiseen, mutta olemme aikaisemmin olleet erossa max. 7kk ja asiat oli hyvin vaikka kova ikava olikin.

Jotenkin mua piinaa ajatus etta jatan oman perheeni kaikesta pois.. Mieheni on oikein aidinpoika, ja haluaa viettaa aikaa aitinsa kanssa. Aitinsa on aika sairas, mutta pystyy silti liikkumaan ja tekemaan suhtkoht normaaleja askareita. Mutta mulle tulee aina kova ikava oman aidin seuraa, ja ei mun anoppi ole sama kuin oma aiti. Perheeni ei olleet edes haissamme, eivat voineet tulla.

Mieheni sanoo etta voin taalla ansaita paljon rahaa, kun maksetaan parempia palkkoja, mutta sanoin hanelle etta en rahasta valita niin. Han sanoi etta kylla kannattaisi jos oman asunnon haluaa ym. mukavaa elamaan. Mutta ei raha voita oman perheen kanssa olemista. Ja vaikka sita rahaa olisi vahemmankin kylla sita aina jotenkin toimeen tulisi, ja voisi asiat parantua.

Han on myos usein mulle sanonut etta on mun tyo siivota meijan kamppa, ja jos vaikka ma jotain apua pyydan niin ei tule auttamaan ku sanoo et mun pitaa tehda se kun olen 'siivooja'. Se sanoi et sen tyota on etsia nyt uusi tyopaikka et voi tuoda meille leivan poytaan. Han on siis viettanyt enimmakseen aikaa tietokoneella, ei aina toita etsien, mutta muuta tehden. Han kylla sanoo etta hakee toita kovaa tahtia.

Puhumme siis englantia.


Kiitos vastauksista ja kai taa jotenkin tasta sit :-)

Kuulostaapa hankalalta :( Mies kuulostaa hieman itsekkäältä, kun ei osaa/halua ajatella asiaa sinun kannaltasi. Ei tullu kiinnostavan sinun perheesi ja ikävä jota joudutte kokemaan pitkän matkan vuoksi. Kunhan saa olla oman äitinsä ja perheensä lähellä, sinun ei hänen mielestään ole niin tärkeää nähdä omaa perhettä. Kuuluuko tuo sitten siihen kulttuuriin, en tiedä, ja mikä lie miehen uskonto.

Minä pakkaisin kyllä kimpsuni ja kampsuni nopeasti ja lähtisin suomeen viimeistään tuossa vaiheessa, kun minusta alettaisiin tehdä tuollaista kotiorjaa; sinä siivoat kun olet nainen, sinä teet ruuan koska olet nainen. Mies tuntuu ajattelevan aika paljon rahaa ja omaa parastaan tuossa. Tilanne voi vuosi vuodelta pahentua, mies voi alkaa alentamaan sinua entistä pahemmin viimeistään kun saatte lapsen.

Lähde ihmeessä suomeen, vaikka sitten kolmeksi kuukaudeksi, onhan sekin jo mukava aika hengähtää ja miettiä asioita. Suomessa ollessa ja perheesi kanssa ollessa ajatukset todennäköisesti selvenevät, näet onko helpompi hengittää omilla juurilla kotosuomessa vai sielä miehen kotimaassa. Perheelläsi on varmasti kova ikävä ja huoli sinusta, jota eivät vaan uskalla sinulle näyttää etteivät tuottaisi sinulle tuskaa ja huolta... ota riski ja lähde, vaikka mies uhkailisi ettei paluuta välttämättä olisikaan. Se saattaa ratkaista paljon sinun elämässäsi, selkeyttää mitä elämältäsi haluat oikeasti syvällä sisimmissäsi.

Kyllä tuon tarinan jälkeen kannattaa vielä miettiä tuhlaako elämäänsä siellä vaiko kotosuomessa. Olet tietysti sinne vapaasta tahdostasi lähtenyt, mennyt naimisiin (rakkaudesta vai viisumin toivossa?). Mies on mielestäni vastuussa siitä, että voit hyvin koska te olette hänen kotimaassaan ja sinä olet siellä vieraassa kulttuurissa. Joko hän opiskelee ymmärtämään sinua tai sitten teille tulee ero. Olet vielä nuori eikä lastenhankinnalla ole (ehkä) kiire.

Tiedän precis mistä puhut. Olin hieman nuorempi kun tapasin silloisen poikaystäväni, jonka perässä rakkaudesta tai uteliaisuuttani muutin toiseen Euroopan maahan. Olin siellä ihan yksin, työttömänä kun ei koulutusta ollut, kotona kaiket päivät kun mies oli töissä hankkimassa meille elantoa. Juuri näin, olin se orja siellä kotona ja sain kuulla jatkuvasti moitetta siitä etten ollut siivonnut, pessyt pyykkiä, silittänyt miehen vaatteita ja kokannut maittavia aterioita päivieni kuluksi..kun minullahan oli aikaa kun mies hankki elantoa selkä vääränä ja hiestä märkänä..

Mies oli kaikin puolin dominoiva. Kävin kyllä Suomessa ehkä kerran kahdessa vuodessa, kolmen viikon lomalla. Usein kävimme yhdessä lomalla sukuloimassa, mutta eihän se lomaa ollut. Tuohon aikaan oli vaikeaa olla poissa kun ei ollut kunnon yhteyksiä, nykyään se on helppoa kun muistaa vain aikaeron.

Itsekäs on se sana, jolla kuvailisin miestäsi. Nuori ja itsekäs. Ei osaa asettautua ollenkaan asemaasi. Kulttuurieroja varmastikin on, mutta älä alistu, pidä kova suomalainen pääsi :) Sinun tulisi olla tasavertaisessa asemassa eli älä jää myöskään työttömäksi. Asuntoa ja lapsia en lähtisi hankkimaan. Luulisi kuitenkin miehen tietävän mitä mielessäsi liikkuu, jos hän on itse asunut Suomessa ja ollut maahanmuuttajana kokemassa yksinäisyyden ilman perhettä?

Mies on ihan yhtälailla vastuussa teidän kodistanne. Älä vaan tee sitä virhettä, että ostat asunnon ennen kuin hän tajuaa että te olette yhdessä siinä tai ette ollenkaan..Pahimmassa tapauksessa velat jää sinun kannettavaksi, jos mies ei löydä töitä. Siinähän sitten mietit kaukana kotoa mitä teet..

Luulenpa, että olet oikeasti masentunut. Voisitko löytää sieltä suomalaista lääkäriä, suomalaisia ystäviä? Tarvitset selvästikin seuraa, missä voit peilata ajatuksiasi. Netissähän on näitä palstoja, mutta sinun pitäisi päästä juttelemaan ihan kunnolla. Tsekkaa onko siellä mitään eurooppalaisia kouluja, kysele paikallisilta missä voisi olla muita eurooppalaisia.

Kyl se siitä!

Olen asunut ulkomailla nyt 6 vuotta ja nyt parisuhteessa paikallisen miehen kanssa viimeiset 1.5 vuotta. Antaisin sellaisen vinkin että aika usein lieventää Suomi-ikävää ja auttaa sopeutumaan uuteen kotimaahan. Itse olen asunut nyt kolmessa maassa ja kaikki ovat tuntuneet omalta. Lapsuuteni on Suomessa mutta nyt en enää osaisi muutta takaisin, loskan ja hymyttömien kasvojen keskelle. Mieheni on täällä hyväpalkkaisessa työssä jolla elättäisi meidät molemmat helposti. Minä valmistuin juuri paikkallisesta yliopistosta ja nyt työnhaussa. Joskus olen leikilläni kysynyt että haluaisiko hän muuttaa Suomeen kanssani ja vastaus on aina ollut suora ei, mitä en yhtään ihmettele. Mies on etnistä alkuperää vaikka onkin eurooppalaistunut ja syntynyt täällä paikanpäällä, ja hän kyllä erottautuisi massasta Suomessa. Lisäksi hänen olisi erittäin hankalaa saada töitä Suomesta kielen puutteen vuoksi. Me asumme täällä suuressa kaupungissa jossa on loistava ravintolatarjoilu, mittavat harrastusmahdollisuudet, hyvät työmarkkinat ja hyvät kulkuyhteydet. Sää ei ole loistava mutta toisaalta vältymme Suomen talvelta. Toisaalta ihmiset täällä ovat aivan uskomattoman ystävällisiä ja kohteliaita ja heti ensi viikoista alkaen tunsin oloni täällä hyvin kotoisaksi.

Toki alussa oli ikävä Suomeen mutta kyllä se ikävä helpottuu, ajan kanssa kun alat tutustumaan ja sopeutumaan uuteen kotimaahasi. Yritä tavata paikallisia harrastusten kautta, esim Punainen Risti tai urheilu. Vapaaehtoistyö varmaan onnistuisi sinulta ilman viisumiakin ja samalla löydät samanhenkisiä ihmisiä. Itse löysin monta uuttaa ystävää juuri punaisen ristin kautta. Ole yhteydessä miehesi perheen kanssa ja harrasta vaikka heidän kanssaan esim. leffat, lenkkeily. Sanoisin myös sen verran että kommunikointi helpottuu myös kun totut englanninkieleen. Nyt en enää osaisi seurustella suomalaisen kanssa koska olen puhunut englantia äidinkielenä viimeiset 6 vuotta. Toki perhettä on ikävä mutta se helpottuu puheluiden, sähkopostien ja lomien kautta. Jos olet Suomessa lomalla 3 kk niin kyllä siinä ajassa kerkeät jo kyllästyä ja alkaa kaivata takaisin rakkaasi luo.

Tuosta kodin kunnossapidosta sen verran että meillä on aikalailla samanlainen tilanne nyt kun minä olen osa-aikaisena töissä ja vielä työnhaussa. Miehellä on pitkät ja väsyttävät työpäivät ja minusta on ihan oikein että laitan usein ruoan valmiiksi ja siivoilen kun olen päivisin kotona. Tilannehan muuttuu sitten kun olen päivisin töissä. Oikeastaa on välillä aika ihanaa olla "pikkuvaimo" ja pitää huolta miehestä. Hän sitten osoittaa paljon kiitollisuutta tätä huolenpitoa kohtaan ja on minua kohtaan huolehtiva ja arvostava avomies.


Alkuvaikeuksien jälkeen edessä voi olla ihana elämä uudessa kotimassa joten koita nauttia elämästäsi ja löydä pieniä päivittäisiä ilonaiheita. Ystäviä voi löytää mistä tahansa. Rohkeutta ja tsemppiä.

Ja napanuoraa sitten poikki! Aviomies ei ole mikään lemmikki, joka otetaan ja josta luovutaan kun tulee allergiaoireita. Tuo mies on elämäsi tärkein henkilö. NUMBER ONE, joka menee perheesi ja itsesi edelle. Toki hänen pitää kohdella myös sinua hyvin.

Teidän on päästävä yhteisymmärrykseen siitä, että miten Suomen vierailut hoidetaan. Kolme kuukautta on todellakin liian pitkä aika erossa. Ehkä SINÄ kestät sen mutta hän ei. Hän on miehesi.

Hoitakaa niitä Suomen vierailuja ja suku kylään teillekin päin. Niin ... sinulla on nyt oma "perhe". Se mistä puhut on "suku". "Kotisi" on siellä missä nyt asut miehesi rinnalla. Se ei ole enää Suomi. Suomi on vanha kotimaasi. Entinen perheesi ovat nyt vanhat vanhempasi ja sukusi.

Toki Euroopassakin on läheiset välit sukuun ja siellä varmasti sitä meininkiä katsellessa voi ikävä tulla. Kaksi vuotta on pois Suomesta on semmoinen ihan normaali aika. Nyt alkaa olla aika käväistä Suomessa. Sinun kannattaa mieluummin käydä useammin lyhyitä aikoja. Ja mies ehdottomasti mukaan.

Kylla minustakin 3 kk on maksimiaika - oiekastaan se olisi minulle liikaakin. Miehesi on elamasi kiinnekohta ja se, jota kohtaan lojaalisuutesi tulee olla suurin (lapsia lukuunottamatta).

Minusta ongelmasi on vain kaytannonjarjestelyita, ei muuta. Lentskarit lentaa, junat rullaa ja autot kulkee. Puhelin, skype, messenger, sposti ja posti ovat olemassa.

Mutta mikähän maa on kyseessä, mikä kulttuuri ... jos kyse on esim. muslimimaasta, niin sitten ymmärrän ongelmasi erittäinkin hyvin ja suosittelen heti kotiinpalaamista.

Sinulla on aivan liian paljon tyhjää aikaa. Tuo saa kenet tahaansa hulluuden partaalle!

Miksi et kohoaisi ylos tuosta itsesäälin suosta ja alkaisi tekemään mitä tahaansa positiivista. Vapaaehtoistyotä, kirjottautumalla oppimaan mikä sinua kiinnostaa, lähestymällä naapureita, alkamalla aktiivissesti kohentamaan omaa kuntoasi (jumppaamalla, liittymällä mihin tahaansa joukkueurheiluryhmään - siinä ei monta sanaa englantia edes tarvitse!) ja tukemaan tyotontä miestäsi! Hän tarvitsee tukea , kenties enemmän kuin sinä. Onhan hän tuonut riesakseen parkuvan pikku kakaran kaukaisesta Suomesta.

Unohda itsesääli ja ala huomioimaan muitakin kuin vain sinä, sinut itsesi ja säääääääää.
Poistua omasta kodista 3 kuukaudeksi oman äidin helmoihin ja jättää huolellisesti ja harkiten naitu aiviomies yksin - on todella asiaankuulumatonta. Eiko tuo tullut pieneen mieleesi ennenkuin lupasi aviomiehellesi luoda yhteisen kodin hänen kanssaan kaukana Suomesta?

Sinä joko lopetat naukumisen, pakkaat laukkusi ja palaat lopullisesti Suomeen. Annat täten tilaisuuden miehelle hankkia vaimo joka on valmis normaaliin yhteiskuntaa, perhetta ja itseään rakentavaan elämään kotimaassaan

tai

alat käyttäytymään kuin täysikasvuinen, itseään ja muita kunnioittava ihminen ja teet kaikkesi että orastava avioliittonne alkaa kulkemaan suuntaan joka on rakentavaa ja iloa tuottavaa teille kummallekin.

Mitä väliä sillä on mitä mies haluaa..? Elät sinun elämääsi ja jos sinulla on huono olla niin velvollisuutesi on ottaa askeleita, jotka edesauttavat onnellisuutta itsellesi. Olet masentunut ja sen vuoksi et uskalla ottaa riskiä. Pelkäät, että mies jättää sinut jos olet liian kauan poissa. Hei ei elämä siihen kaadu! Jos ei odota tai löytää toisen sinä aikana kun olet Suomessa, niin ei teidän rakkaus olisi kestänyt muutenkaan.

Tiedän mitä on olla noin kaukana kotoa. Kynnys Suomeen lähtemiseen on paljon paljon suurempi kuin Keski-Euroopasta nopsasti vain 3.5h lentäen kotiin. Rahakysymyskin se on. Mutta vähiten sinun tulisi miettiä sitä mitä mies haluaa, oikeasti. Jos sinä olet onneton niin ei teidän suhteennekaan voi olla onnellinen. Ihme, että mies ei tunnu haluavan, että SINÄ olet onnellinen. Hänelle tärkeintä tuntuu olevan hän itse.

Nyt kipin kapin vain lentoa varaamaan. Vain pois lähtemällä voit testata kestääkö suhde ja pysyykö rakkaus.

Hei, kiitos paljon vastauksista. En minä kyllä ajettele vain itseäni, en voi tunteilleni mitään, siksi minua surettaakin että miten tässä tulee käymään. Haluisin olla samaanaikaan mieheni ja perheeni kanssa, mutta tiedän että se ei ole mahdollista. Kun olin teini, en ollu niin paljon yhteydessä mun isän kanssa, joten haluisin korjata sen vielä kun voin. Mä olen vaan semmosta tyyppiä joka ei pidä siitä kun toinen sanoo miten pitää tehdä. Luulisi että tuo 4kk olisi ihan sopiva aika - jos mieskin on töissä niin ehkä hän ei minua niin ikävöisi.

Nyt on vaan semmonen että hän välillä kysyy multa että rakastanko häntä enemmän kuin hän minua.. ja siihen hän sanoo että en, koska mietin hänen jättämistä. En tiedä mitä sanoisin, asia on vaan niin että en tosiaan tiedä mitä teen. Luulin tänne muuttaessa että asiat olisi hyvin, olen ollut myös sairaana puoli vuotta, jolloin mies ei uskonut minua ja nauroi minulle, mutta jälkeenpäin hän ymmärsi. Silti nuo ajat on jättänyt minuun arpia. Hän ei välillä ymmärrä minua laisinkaan, ja tuntuu että hän pitää minua kuin piikanaan joskus. Asumme siis Uudessa-Seelannissa.

Kyllähän me aikasemmin joskus puhuttiin että jos muutettaisiin joskus Suomeen. Silloin siihen oli vielä toivoa, mutta ei enää kun mies suoraan sanoi että ei koskaan muuta sinne.

Ei niitä kaikkia asioita tule aina mietittyä kertaheitolla ja ei sille oikein mitään voi mitä itse tuntee.. Mulla on vaan niin kova kaipuu takasin kotiin ja haaveilen punaisesta tuvasta ja perunamaasta.

Kaikissa ihmisissä on tietty omat vikansa, en minäkään mikään täydellisyyden perikuva ole itse, mutta tarvitsisin enemmän ymmärrystä mieheltäni.

Rakastan häntä kovin, mutta joskus ajattelen että mitä jos hänen elämänsä olisikin parempi ihan oman maan kansalaisen kanssa, jotta välttyisi muilta ongelmilta eikä hänen tarvitsisi kärsiä ikävästä kun minä käyn perheen luona Suomessa.

En minä nyt omaa perhettäni haluisi hylätä kokonaan- edes miehen takia. Elämä on vaan liian lyhyt ja voisinko antaa itselleni koskaan anteeksi jos en ole ollut oman äidin tai isän apuna silloin kun he minua tarvitsisivat...heillä on ikävä on myös suuri ja sanovat aina että mitäs jos muuttaisimme Suomeen, kyllä mieheni oppisi Suomen kieltä ja saisi sieltä töitä. Mutta hänellä on liian suuria suunnitelmia tulevaisuutta nähden, eikä hän voi niitä toteuttaa Suomessa asuessa.

Olen sinusta aikalailla vanhempi mies, olen elänyt niin suomlaisen kui ulkomaalaisen naisen kanssa pitkässä parisuhteessa, niin suomessa kuin ulkomailla. Tällä hetkellä asun etelä-euroopassa.
Ensinnäkin, älä vaivu masendukseen jos elämä ei mene kuin joskus se kuvittelit menevän, toiveeet unelmat ei ole useinkaan sitä mitä todellinen elämä on. Meillä on odotukset elämälle ja parisuhteelle mutta elämän reaaliteetit tulevat vastaan, varsinkin näissä meidän kansainvälisissä suhteissa.
Ensinnäin, rule one: ole vahva, mieti mitä itse tahdot elämältä - ei vain tänään tai hiomenna mutta myös ylihuomenna
Toiseksi: kerro mietteesi kumppanillesi, odota hänen vastaustaan ja reaktiota. Kun olet varma mitä tahdot itse siitä voi aina keskustella - jos ei voi niin hän ei ole valmis teidän, kasainväliseen, suhteeseen.
Kolmanneksi kerro mitä itse tahdot ja odotat suhteeltanne! Hän voi haluta jotain muuta, esim helpompaa elämää hänelle - mutta jos hän oikeasti rakastaa sinua niin hän on valmis luopumaan periaatteistaan, sinun ja teidän hyväksnne
ja Neljänneksi: Sinä et ole mikään piika joka on kodinhoitaja päivällä ja se bitch yöllä vuoteessa! Kyllä myös UusSeelannin kulttuuriin kuuluu että mies hoitaa kotia! Silittäköön omat paitansa jne! Kodinhoitajia sa edullisesti, sinä et ole sellainen, tai ainakaan työsopimusta sellaisesya ei ole tehty :)
Ole vahva äläkä anna miehesi käyttää sinua hyväkseen. Nämä kansainväliset ja eri kulttuurien väliset liitot tarvitsevat paljon panostusta ja ymmärrystä - molemmin puolin! Jos se on vain yksipuoleista niin eihän se toimi..