Oon alkanu kyseenalaistamaan tätä suhdetta molempien osalta. En tiedä onko tässä mitään järkeä. Ollaan oltu reilu neljä vuotta yhdessä, joista kolme asuttu yhdessä. Erottiin kaksi vuotta sitten hetkeksi mutta palattiin kkden päästä yhteen taas asumaan. Olemme 23 & 25v.
Ollaan käyty niin paljon läpi.. Parisuhdeväkivaltaa, abortti joka oli mulle tosi vaikea ("lapsi" oli siis puolison), pettämistä. En oikeastaan tiedä, miten paljon vastoinkäymisiä suhteelta tulisi odottaa. Mä olen käyttäytynyt törkeästi miestäni kohtaan ja hän myös mua kohtaan.
Seurauksena on nyt sitten järjetöntä mustasukkaisuutta, toisen menojen rajoittamista yms yms. Henkinen ja fyysinen väkivalta jatkuu yhä. Multa myös mennyt seksihalut täysin.
En tiedä onko tässä mitään järkeä. Mitä varten mä/hän ollaan tässä suhteessa? hetkittäin on hyviä ja arvokkaita hetkiä mutta sitten kääntöpuolena sellanen kourallinen paskaa naamalle.
Mä olen niin hukassa, että ihan itkettää. Miten paljon pitää antaa anteeksi ja missä menee rajat ja mistä tietää ettei tulevaisuutta vain ole? Meillä on niin paljon hyviä muistoja, mutta toisaalta tuntuu että olisi helpompaa jos ei asuttaisi yhdessä kun ollaan paskoja toisillemme.
Äh. En tiedä. Hittovie. Tämä nyt oli tämmöinen tunteenpurkaus. Näin, miten ystäväni kärsi ja kärsii kun hänen avopuolisonsa käveli pois ovesta ja jätti hänet kuin nallin kalliolle. Musta tuntuu, että jos tuo kävelis lopullisesti pois se olis vaan helvetinmoinen helpotus. Mutta mistä sitä tietää?!
Ollaan käyty niin paljon läpi.. Parisuhdeväkivaltaa, abortti joka oli mulle tosi vaikea ("lapsi" oli siis puolison), pettämistä. En oikeastaan tiedä, miten paljon vastoinkäymisiä suhteelta tulisi odottaa. Mä olen käyttäytynyt törkeästi miestäni kohtaan ja hän myös mua kohtaan.
Seurauksena on nyt sitten järjetöntä mustasukkaisuutta, toisen menojen rajoittamista yms yms. Henkinen ja fyysinen väkivalta jatkuu yhä. Multa myös mennyt seksihalut täysin.
En tiedä onko tässä mitään järkeä. Mitä varten mä/hän ollaan tässä suhteessa? hetkittäin on hyviä ja arvokkaita hetkiä mutta sitten kääntöpuolena sellanen kourallinen paskaa naamalle.
Mä olen niin hukassa, että ihan itkettää. Miten paljon pitää antaa anteeksi ja missä menee rajat ja mistä tietää ettei tulevaisuutta vain ole? Meillä on niin paljon hyviä muistoja, mutta toisaalta tuntuu että olisi helpompaa jos ei asuttaisi yhdessä kun ollaan paskoja toisillemme.
Äh. En tiedä. Hittovie. Tämä nyt oli tämmöinen tunteenpurkaus. Näin, miten ystäväni kärsi ja kärsii kun hänen avopuolisonsa käveli pois ovesta ja jätti hänet kuin nallin kalliolle. Musta tuntuu, että jos tuo kävelis lopullisesti pois se olis vaan helvetinmoinen helpotus. Mutta mistä sitä tietää?!
Vastaukset 9
Vanhimmat
No kenekään ei kuulu joutua kestämään väkivaltaa, ei niin fyysistä kuin henkistäkään! Eli jos tämä tosiaan vielä vain jatkuu, niin en todellakaan suosittelisi sinua jäämään tuollaiseen suhteeseen...
Mieti mitä odotat ja haluat parisuhteelta ja täyttääkö nykyinen suhteesi ne kriteerit. Vaikea kuvitella että joku haluaisi tulla lyödyksi ja petetyksi, ja tämän lisäksi elää vielä täysin ilman luottamusta toiseen... Voimia!
Hei, kiitos vastauksesta.
Olen miettinyt ja haaveillut jaja.. noh. Tiedänkin jo vastauksen, ei tämä suhde ole sitä mitä haluan. Välillä se tosin siltä tuntuu, mutta mitä mä itseäni huijaamaan enää.
Hyvää kesän jatkoa ja syksyn alkua sinnekin :)
Miksi maailmassa te kiusaatte noin sairaasti toisianne? Saateko te jotain primitiivistä tyydytystä käyttäytymällä kuin ilkeät ihmisvihaajat ja itseänne haavoittavat oliot?
Mitä kerrot, kuulostaa todella sairaalta!
Laske hyvä ihminen toinen menemään ja elä ja asu omillasi. Kehitä itseäsi sisältäpäin oppimalla uutta ja lakkaa olemasta kuin ameeba.
Olet saanut samat lahjat kuin muuttkin: aivot ja vapauden valita tehdäksesi omasta ja muiden elämästä kauniin ja arvostetun.
Miksi huolellisesti harkiten pilaat tuon lahjan ja heität se lokaan katuojaan?
Hei, kiitos vastauksesta.
Tiedän, että tämä on sairasta. Tai no, olen herännyt ymmärtämään, etten halua kohdella ketään rakasta huonosti, enkä ymmärrä miksi niin olen tehnyt. Oon vaan iskostettu siihen, että ihmiset muuttuu etc etc, suhteen eteen tehtävä töitä yms. Nyt oon alkanu miettimään, että vaikka muututaankin ehkä, niin onko suhteella siltikään tulevaisuutta.
En tiedä, miksi ollaan käyttäydytty näin. Se on kai ollut sellanen kostonkierre, mitä ei olla saatu katkaistua. Viimeiset kaksi vuotta ollut suht rauhallisia, mutta välillä myrskynnyt. Molemmille ollut eka oikea suhde ja siltä tämä lopputuloskin näyttää..
Viimeiset kolme kappalettasi sai miettimään ja itkemään. Kiitos, et usko mitä sait mut tuntemaan, hyvällä tapaa, herätit lisää.
kehoittaisin luopumaan avosuhteista kokonaan. en usko että Jumala siunaa avosuhdetta. opettele olemaan yksin. jos käy niin että sinulle annetaan aviopuoliso niin se on sitten eri asia. jos sellaista ei anneta niin sitten on vain se tilanne hyväksyttävä.
jos et pysty tekemään noin kuin neuvoin. jos haet suhdetta väkisin tms. kun hänet niin pidä ainakin vuosi välimatkaa hänen vähintäin yksi metri, sen lähemmäksi ette tule. se kyllä näyttää toisen todellisen luonteen , jos haluatte jatkaa,tai kumppani on sopiva niin yksi vuosi on helppo kestää.mutta ei tähtäyspiste saa olla avosuhde.
En ymmärrä miten mies katselee sua enää kun oot murhannu sen lapsenkin.. Luulis että olisitte eronnu jo aikaa sitten, jos ette kykene sietään toisianne ees sen vertaa että lasta ei tarvsi tapattaa. Tuollaista ihmistä kohtaan ei kyllä ole mitän sympatiaa, sitä saa mitä tilaa.
Lähde ennen kuin lapsia ainakaan hankitte!! Ne ei korjaa suhdetta, turha kuvitellakaan! Sit on vaikeempaa. Lähes sama tilanne täällä, mut lapsen kera.
Tosi vaikee lähtee pois...enkä oo lähteny, en tiedä miten pärjäisin taloudellisesti...
Helppo mun on toki muille sanoo, että lähde, mut jos rohkeutta on, niin mene ja lujaa! Älä jää katsomaan miten tilanne edistyy... En jaksa uskoa, että paranee, ei meilläkään niin käyny...............
Olette molemmat nuoria vielä, elämä edessä. Tietäisitpä kuinka moni pari minun suuresta ystäväpiiristäni vielä on yhdessä jotka aloittivat seurustelun alle kolmekymppisinä? Yksi pari! Heidän suhteensa olikin siitä poikkeuksellinen etteivät he tapelleet tai pettäneet!
Ihan varmasti tuntuu pahalta ja sydänkin saattaa vähän särkyä jos eroat nykyisestäsi mutta se kuuluu asiaan. Siitä pääsee yli. Mitä sen jälkeen teet on tärkeää. Älä hanki uutta suhdetta vaikka se tuntuisikin helpolta tavalta unohtaa entinen suhde. Kehitä itseäsi, ole sinkkuna muutama vuosi ja matkustele. Opettele uusia asioita.
Suurin syy siihen ettei suhteet kestä nuorina tai aina vanhoinakaan on se etteivät ihmiset tunne itseään. Valitettavan usein kuulee jonkun sanovan että olisin onnellisempi jos minulla olisi joku… Miksi? Miten joku vieras ihminen voi tehdä sinut onnelliseksi jos et pysty siihen itsekään??