Runonurkka 34

Sydän syrjällään
huomasin
runonurkka uusi kutsuu
minne jäi
unelmat entiset
tulevasta haaveet nuo
arkistoon luulen
kaivaten menneitä runoja
lirkutellen
uudet toiveet
maalilmaan lauleskelen
syksyn kauneutta ihastellen
vielä vanhuutta paeten

Kirjoissa ja kansissa säilyy
ihanat mummin runot.
Taaksepäin kun selailee
löytyvät edelleen nuo
ja kaikkien kirjoitetut.
Siellä voi niitä selailla
ja sivuja kelailla.
Ei huku ei katoakkaan
ovat piilossa odottain lukijaa.

Havupuun tuoksussa metsässä tiheässä
haluan tietäni jatkaa.
Syvälle korven tietämättömiin
valmistelen matkaa.

Opas on seuranain, luonto ja tuuli
niitä tajuten hymyyn käy huuli.
Oppaani luottaen, turvassa kuljen
sen helmahan sieluni suljen.

Suuntaan askeleet
rantaan
meren ihanan
laineet hiljaa liplattaa
kutsuu aaltojen syleilyyn
varpaat veteen upotan
kesä kuuma ja aurinko
lasten iloinen kirkuna
tuulen hellä henkäys hiuksilla
iholla kuin hellä suudelma
pian ohi on päivät nuo
alkaa arki ja työ

Syksy, koululaiset ahkeroi
koulun kello käskevästi soi.
Nahistelee kaksi poikalasta
pihassa kovin äänin.
Opettaja metelin lopettaa
sisään siitä et voin opettaa.

Lennä luoksein metsänlintu
livertele tullessasi
liihoittele siivilläsi
suhinalla hiljaisella
säveltele lohdun sointu
kulkijalle maailmalla

Kultakurkku iloisena
visertäen säveltele
ystävänä lohduttele
iloisilla lauluillasi
onnestakin sointuvilla
sävelillä omillasi.

Etpä tullyt lintu pieni
laulelemaan kämmenelle
livertämään oottavalle
lensit metsäin oksistohon
Yksinäinen on nyt tieni
ja luontokin niin lauluton.

linnun lailla lirkuttelen
tiellesi esteeksi lehahdan
otatko vastaan
kauno sielun
käsin hellin kosketellen
laitatko kukan ikkunalle
annatko mettä kukkivalle
vai lennänkö etelän maille

Harakka frakissaan mahtipontisena
polun yli poukkoilee.
Heiluu pyrstö nokkakin
ruokaa hakee tietenkin.
Polkupyörällä poika kiirehtää
harakka lentoon pyrähti
pyörän kanssa poika
ylös alas kierähti.

Ilta korvessa

Katselen veneestäni peilityyntä järven selkää
aurinko laskeutuu korkean vaaran taakse
oransssin kirkkaat säteet hehkuvat taivaalla
järveen laskeutuvat metsärinteet tummenevat
ne näyttävät melkeinpä uhkaavan lähestyviltä
Viimeiset kuvajaiset heijastuvat järveen,
joka näyttää pohjattoman syvältä

Aika ei pysähdy, se hiipii hiljalleen muutoksissa
sumu nousee järvestä harmaana harsona
se kipuaa ylös metsärinnettä
Kauan katselen muutosta näytelmässä
tunnen itseni pieneksi pisaraksi osana luontoa
merkitykseni elämässä... ajatukseni hapuilee.

Olenko sittenkin tarpeeton hetken ihailija?
Ehkä vain luonnon tuholainen toisten joukossa...
Tai olento elämän taistelussa, jossa tarpeellisuus punnitaan
Niinhän luonto hoitaa ongelmansa
moninaisen, vivahdekkaan rikkautensa ja rikkansa
Pelkkä aika on huono mittari, minutti voi olla pitkä tai -
tuhat vuottakin lyhyt!

Hätkähdän ajatuksistani - onkivapani notkuu!
ahvenköriläs haraa vastaan - nyt kalat jo riittää.
Luonnon näytelmän esirippu laskeutuu hämärään.
...
Savu kiipeää suorana putkena taivaalle.
hajoaa siellä ohentuen ja katoaa
Ahvenet tirisevät paistinpannun rasvassa
muutama itikka tarraa niskaani
Saakoon nekin nyt - tarkoituksensa se on niilläkin.
Tulevat itikkaparvet jatkavat keväällä kiertokulkuaan
vaikkapa joillekin pyypaistin lihottajana.

Kuulaaseen harmauteen hiipui tämäkin päivä,
oli kuitenkin täyttä elämää!
Ja jäihän muistoihini pieni onnen häivä!

Hetkessä elämän kauneus
maailman parhaat aarteet
metsän tummuuteen
taivaan sineen ja
auringonlaskuun saa sulaa
kuun hopeaan solahtaa
kalan suomu toistaa
sateenkaaren värit


Vesi kantaa uimaria
kun siihen luottaa
se ympäröi hellästi
samalla vastustaa
virtauksellaan
liikkeeni saavat
sen vastaamaan
myötäillen toistamme
olla yhtä veden kanssa

Kun nousen vedestä
pinta taas rikkoutuu
renkaat leviävät
sulavat ehjään pintaan
iholle jää muisto
virkistynyt olo
veden hento tuoksu





kun nousen vedestä

Linnun lailla liitelen
taivaita tavottelen
nähdäkseni maailmaa
etsin paikkaa parempaa
missä riemu onni raikaa
mua rakkaus kaipaa
sinne pesän rakennan
unelmien maailmaan

Sumuinen on ilma
sumuinen on mieli.
Ei paista päivä
on eessä pivihäivä.
Sumua sydämessä
se ajatukset peittää.
Tule tuuli ja puhalla
sumu äärettömyyksiin,
anna hyvän paistaa
ja sydän voi hyvin

Katselen kuunsiltaa,
järvi ympärillä musta,
pimeys joka puolella.
Kuunsilta kirkkaana loistaa.
Houkuttava ajatus,
astun sillalle,
minne se vie?
Mitä onkaan sillan toisessa päässä,
iloja, suruja, vai ei mitään.
Odottaako siellä joku,
tuleeko vastaan - ei mitään,
pelkkää harhaa vaan.
Sateenkaaren päässä sanotaan olevan aarre,
tuskin, sama pettymys siellä odottaa.
Kuunsilta, sateenkaari,
antavat ajatuksen lentää, haaveilla,
sitä ei kukaan kiellä.
Siksi edelleen ihailen,
kuljen haaveiden siltoja,
ne antavat toivon unelmien olemassa oloon.

Luottamus- tuo sana kallis
niin ehjä hyvä ja tärkeä.
Sen rikkontua ei millään sallis
joku joskus sen vois särkeä.
Siis varjele ja säilytä
se silti aina koita.
Kun aina uskot hyvään
vaikk' pahalta voikin näyttää.
Tuohon pieneen kultajyvään
niin rakkaus syömmen täyttää.

Oon vanki rakkauden
en voi en voi en voi
kuulin kutsun kiihkeän
tulla tahtoisin
tiedät tiedän toisen oot
en tulla voi
on rakkaus kuuma polttava
kielletty hedelmä
kiusaus suuri tiellemme
kuin salama taivaasta
pakoon päästävä
on kiusausta
vain luoja auttaa voi
rukoilen vapauta
miksi oi miksi tiellemme toit
kielletyn rakkauden

Tuuli kesähatun päästä kiskaisi,
neiti sievä äänekkäästi kirkaisi.
Nuorimies apuun ryntäilee
hatun perään sänttäilee.
Hattu hetkeksi pysähtyy
tuuli uuteen koittoon rynnistyy.
Kiinni oli juuri saamassa lieristä
kun jatkoi hattu vierimistä.

Neiti sievä suutaan muikistaa
vahingot pitää tarkistaa.
Vatsalleen lensi nuorimies
hatunlieri kädessä kenties.
Saitko neitisievä kysyy,
siinä on ja siinä pysyy.
Hattu päässä, törröhuulet
salaisen muiskauksen kuulet.

Alkoi romanssi kesänlopun
aloitti tuuli tuon hattuhopun.
Katseissa lämmin hyväily
suuri onnentunteen säteily.
Kahvilla itsestään kertoilevat,
huomenna taas tapailevat.
Hääkellot mielessä soivat
tuulesta alkoi rakkauden voimat.
,

Tuska kalvaa
olit keikkeni
sanaton suru viiltää sisälläin
kuihdut hiljaa pois
kuinka ymmärtää voi
luoja
auta

Toisen tuskan voi vain aavistaa,
kyynelten pestessä surunkasvoja.
On taakka raskas kantaa
paljolti paksuja peittäviä verhoja.

Vain rakkaus kestää tuskan yli
se voimaa kipuun valaa.
On muistoja täynnä syli
varovasti surunkasvot palaa.
Luoja rakastaa ottaa, antaa
sylissäänkin kantaa.

Kyllä silloin tällöin kurkkaan
tänne runojen nurkkaan.
Itse en runoja aikaan saa,
yritys Pegasostakin naurattaa.
Pahuksen kaakki ja humma!
On se nyt vietävän kumma,
auttaisi yrittäjää edes vähän,
niin ei tämäkään päätysi tähän.

Sairas sydän !

Sydän sairas kipee
askel raskas lyhenee
tie pitkä päättyy
kohtaa sen jokainen vuorollaan
raskasta taakkaa kannan
sydä kipee on

Eläman lahjoja

On elämä kuin meri ääretön,
se paljon sisällään pitää.
Hiljainen joskus ja äänetön,
vaik pinnan alla kuohut itää.
Kylpee auringon ja säteissä kuun,
kuin piiloittain tulevaisuutta.
Jää paljon mielen arvailuun
kokeillessa elon mahtavuutta.

Meri valtavasti myrskyää
aallot pesee rantoja kovin,
tunteet sydämen tyrskyää
rakkaudesta avatuin ovin.
Meri on kuin itse elämä
täynnä kaarteita, mutkia, polkuja.
Uusien, vanhojen tuulien lennättämä
on poloinen yksin, kulkija.

Polokee, polokee, polokee
ja huutaa yhtäsolokee
alta poies äkkiä justnyt
jarrut,jarrut oo häipynyt.
pusikko se rasahtaa
oksalla puun nyt ratsastaa.
Eukko parka ujeltaa
kuka nyt mua kulettaa...

Kiva kuulua eurooppaan
mutt` onko
maksaa en tahdo toisten velkaa
kaaos kamala
kreikka katala
pikku suomi kauhuissaan
rahaa joutuu antamaan
mistä raha revitään
pussinpohja tyhjää näyttää
millä pussin täyttää
pakoon paras pötkiä
silmä paha tuijottaa
seuraa jotain kauheaa
luoja auta meitä
pelottaa

Huomisen menoja

Oiskos jotain asiaa
jonka voisi toimittaa,
jotta hyötyliikuntaa
voisi jälleen harrastaa.

Metsään en nyt toistaiseksi
marjastamaan lähtisi,
sillä marjoja on mammalla
jo aivan kylliksi.

Nytpä keksin asian
jonka huomenna toimitan.
Torillepa lähden
kalanhaun tähden,
toki ostan muutakin
ja maistuu torikahvitkin.

Suunnitelmat lahoaa
jos taas sataa ropistaa.
Tule meille kaunis päivä
älä tule sadepäivä.

Vuosi tarkastus!

Pillerin nautin
unta ootan
aamulla labraan
pissatakki tarvis varmaan
unohtu purkit
voi sentään
nooh sitte myöhemmin
verta tahtoo hoitaja
jotain kai näkevät
ainaki luulevat
sydän pompii kivasti
painetta on riittävästi
joten elossa ollaan vielä
pitkään aion marssia
elontietä mutkaista
loppusuora häämöttää
en aio kiirehtää
perille ehtii kyllä

Silloin
syttyi sota
syntyi lapsi
kauan siitä on
silloin nuori isäni
itsenäisyyden taisteli
sotavelat venäjälle
maksoi suomen mies
nyt kansa kauhuisaan
itsenäisyyden menttää
eurooppa on isänmaamme
velka heidän maksakaamme
kansa vaikertaa
tulevaisuus pelottaa

Voisinko,uskallanko
kertoa elämästä eletystä.
Pelkään peukuja noita,kuin
joku päälleni kiskoo,
ja tietty,ei mielitietty,
saa katoamaan sitä tuskaa,
joka pahoittaa mielen

Jos kertoisin teille,kuinka
katiskoita koimme,
samosimme
sienimetsässä
muistihöperöni kanssa
sain kokea,että voisin sanoa taivas repeää
sain tuntea kosketuksen,sen rakkaan
ohikiitävän hipaisun,kun melkein rähmälleni
lensin puolukkamättääseen

oli rikkaus
rakkaus
lapset
lapsenlapse
nyt
yksinäisyys
köyhyys
sairaus pelko
herra antaa
herra ottaa
kiitetty olkoon herran nimi

Mummin paras ystävä !

On yö
ajatus kiertää
yksinäisyys tuottaa ystävän
se istuu vieressäni
sillä on viitta harteilla
viikate mukana
se odottaa
lähtisinkö mukaan
se juttelee kanssani
tai minä juttelen sen kanssa
sanon
tuossa on kipua
se sanoo tiedän
sanon en vielä tahdo tulla
voitko oottaa
se sanoo
kyllä voin odottaa
sitten se on hiljaa
ja odottaa
katselee mua lempeästi ja hymyilee
se rakastaa minua
ihmiset ei ymmärrä
ne sanoo
tee tuota, tee sitä , mikset yhtään yritä
en vaan jaksa yksin
onneksi on ystävä vierelläni viikate mukana
menen nukkumaan

Mummin toinenkin paras ystävä !

On yö
ajatus keiertää
toinenkin ystäväni on tullut
se istuu mun vierelläni
tiedäthän
toisella puolen
sillä on valkoiset vaatteet
ei tahran tahraa
se rakastaa minua
antaa aina kaiken anteeksi
antaa kaiken mitä pyydän
se suojelee kaikelta pahalta
kerron sille kaiken
tai ei munun tarvi
se tietää jo kaiken etukäteen minusta
siis minun ei tarvi kuin panna pää se olkaavasten
käperryn sen lämpöiseen syliin
joskus se on surullinen
kun olen langennu syntiin
kun pyydän se antaa taas kaiken anteeksi
on hyvä elää kun on ystävät vielelläin
päivin öin
ne on veljeksiä
toinen mustissa vaatteissa, viikate mukana
toinen valkoisissa vaatteissa
sädekehä ympäröi hänet
hän on enkeli
ne taitaa kilpailla minun suosiosta
rakastan molempia
vaadin saada pitää molemmat
ne sanoo se sopii hyvin
kun aika on tullut , lähden niitten mukaan
on turvallista elää elämää
kun on viikatemies ja jeesus
jokahetki rinnalla kulkemassa

Sanoitko jotakin...
sanoitko että välität...
Kiitos se oli kaunista,
mutta onko se totta...
Sinä, siis kiusaat,
miksi teet niin?

Sekö on sinusta hauskaa
tykkäät epävarmuudesta...
Miksi, jännitystäkö,
ei vaan kiusaamista.
Kiitos, minulle riitti
irroita välittämisen niitti.
Kaipaan en omista,
välitän tai en,
opetit sen, olen onnellinen.

Enkelin suru

huoneen nurkassa,
pimeimmässä kolossa
istui pieni kultasiipi enkeli

nurkkaan suremaan
rakkauden murheitaan
ehkä riensi enkeli

rikki särkyi siipensä
lentää ei se voi
lämpöön auringon

pois heitä pieni enkeli
kaipuut, murheet sydämen
virtaan tuulien

saapuu tähtönen
iloisesti tuikkiva
luokse pienen enkelin

nostaa syliin
nurkan pimeästä
kantaa valoon
aurinkoon

Kesästä syksyyn,,,,,,,,

Kesä on ohi,,, onko,
vielä kauniisti aurinko paistaa,
lämmintä riittää.
Lintujen muuto edessä,
kohta kurkiaurat taivaalla
hyvästejä jättää.

Syksy kuitenkin henkii,
se on ilmassa, sen aistii.
Hitaasti värittyy luonto,
kukkaset kuihtuvat,
luopuminen on alkanut.

Luonto alistuu, siirtyy lepoon,
sitä kaipaa myös ihminen.
Kiireinen kesä, matkoineen,
puuhineen, on aika levon.
Syksyn väreistä saamme ilon,
se kertoo luonnon ihmeelisyydestä,
aika on kukkia, aika kuolla,
asettua lepoon,
alkaakseen kaiken alusta.

Mitä olisikaan ainainen kesä,
tarvitsemme syksyn, talven, kevään,
taas jaksamme nauttia,
uuden kesän tulosta.
Kiertokulkua todella, sitä on elämä.

Taivas pilvinen

Harmaa js sateinen
syksy pesee polkua
varalle talven.
Kirkastaa tummareunaisen
paksun pilven
pieni sädeauringon.
Syksyn haileaa lämpöä
vielä maa huokuu.
Syksyn tuuli
korvissa puhaltaa
ja auringonkukka
pitkänvartensa päässä
hiljaa nuokkuu.

Hetkien runokuvat

Runot paljosta kertoilee
elon tarinoita availee.
Ajasta poistuvan kesän
kun linnut jättävät pesän.
Vaan runot puhtia antaa
ja ilon siementä kantaa.

On mukana surun tunteita
paremman tulevan toiveita.
Runot elää hetkissä
luonnon omissa retkissä.
Siitä laulaa lintunen
se on silmissä lapsosen.

On ihana runojanne lueskella
polkua runonurkan kujleskella.
Mielenmaiseman kuvausta hienoa
kuin musiikkia vienoa.
Sen runomme aikaan saa
hetket ajatusten on antoisaa.
Kiitoksin siel vaeltaa voi
runot kuin kannel soi.

Yö silmiä painaa
uni on vain lainaa
väsy
kulkee yli kropan
pillerinkö otan.
Uni karkuteillä
- -Kylässä teillä?

Sykkii sykkii
sydän pieni
rytmi hiukan hukassa
se tietää
lähtö lähestyypi
on loppusuora menossa
usein mietin
kuinka lähden
onko tie tuskainen
vai on luoja armollinen
sammutta vain
lampun sen.

Syyskuu


Näin pitkälle on päästy,
luonto sateilta ei säästy.
Vähän päästä ripottelee
välillä jopa kaatelee.

Vedestä ei ole puutetta,
sitä löytyy joka purosta.
Kaivotkin on kunnossa,
ei ole mökit pulassa.

Koivuja nyt ihastelen,
puvun kauniin kirjavaisen
ovat ylleen saanehet,
värit vihreät ja keltaiset.

Entäs sitten pihlajaiset,
marjat kauniin punaiset.
Ruoka riittää lintusille,
vaikka poies muuttaville.

Nautimme nyt syksysäästä,
mukavasta, lämpimästä.
Iloitsemme kukkasista
sekä maista marjaisista.
___________


Kauan, kauan on siitä,
kun tervehdin mä teitä.
Nyt lähden unten maille,
Hyvää Yötä toivon teille!

Elämä on taistelu
tunteet loimuaa
liekehtii kuin revontulet
piiskanlailla lyö läpi taivaitten rakkaus
pettymys
kun meri myrskyää
kaarna laiva
katoaa syvyyksiin
epätoivo valtaa
menetin
ihminen haukko henkeään
noustessaan jällen pintaan
elämän myrskyt
särkee lopulta ihmisen

Leijuisin irronneen lehden lailla
kieppuen riemulla korkealle! Sinne
missä raikkaat tuulet virvoittavat
huikaisevan sinisen taivaan alla.
Allani näkisin niittyjen lempeyden ja puiden
vehmauden metsän tummuuta vasten.

Nousevan kuun uskomattoman lämpimän
hohdon, hiljaa liitäisin häiritsemättä.
Tumman taivaan tähtivyössä
koko oranssin punaisella hehkullani
kiittäisin elämän ja illan kauneudesta!

Rukous

Tie oli pitkä
mutkainen
tahdon unohtaa sen
taistelun elämän
ja rakkauden
surullisena katson taakseni
sinne jäi elämäni
usein nostan katseeni
taivaisiin
huudan kuule
kuolen ikävään
anna tarkotus
elämään

Vieraat kasvot !

Tahdon uuden maailman
ei ole totta
vanhus kolukttaa ovella
onko kaikki myöhästä
ei , ei voi olla
ajatus lentää kauas pois
olen nuori vielä
käänyn
katson peiliin
vieraat kasvot tuijottaa
sanon
en tunne sinua
voitko esittäytyä
minne veit kuvani
tahdon
palauta se.

On yö
hiljaisuus hiipii nurkissa
uni juoksee karkuun
en tiedä mitä se pelkää
jos se pelkää etten herää
voin vakuuttaa
turha on pelko
herään kuitenki
elämä taistelee sisälläni
tahtoo oikeuden eläämään
mä en tahdo
kuristaisin sen jos tietäisin kuinka
olin virhe
miksi luoja ei korjannu virhettä
kirjoitan teille
elämä oli pettymys
silloin rakastuin
nuorena
olin uskollinen
elämä ei ollut
elämä ei mennyt kuin suunnittelin
taistelin oikeuksistani
menetin sairaudelle puolisoni
yksin en jaksa
tahdon pois
miksi luoja ei korjata virhettä vois ?

Lahonneet.

Poikkesin metsä polulle
jalkani väsähtivät
istahdin lepäämään
kannolle lahonneelle,
viereisellä kannolla...
myös lahonneella...
tuijotti minua kuin ilkkuen
koukeroinen juurakko
hylättynä lahonneena
näinkö kaikki lahoaa… mietin!!!
tietenkin lahoaa
ilkkui juurakko
tyydy osaasi väsynyt
kaikki lahoaa
sinäkin polullesi väsähtänyt
----------
Tämä on täällä ennenkin, ollut mutta minusta se on paraimpia minun kirjoittamiasta,

Kaikkeuden kertomaa

Kaikista lahonneista syntynyttä
pienistä suurista elollisista
versoo uutta, sientä rihmastoa
ötökkää tuhat - neli ja kaksjalkaista
tallaajaa. Siivekkäitä, jopa pää ja vaatetäitä
onhan näitä, sukeltavaa parvikalaa,toistaan syöpi
jotkut myöpi, pelloillansa kasvattaa.
Kaikki samat aikanaan, metsän pohjaa kasvattaa
niin on elon kiertokulku, tulleekohan sille sulku.
Uutta vyöryy avaruuskin, meteoriitit juninaan
paikkaan uuteen saapumaan. Suuret on salit Luojallamme
alkuaineiden hyvä amme, aurinkoja jossain monta, lannoitteena aina sonta. Joskus on hyvä kellahtaa, täällä
missä vilkuttaa, meille menneet elot rakkaan maan.

Katselin arkistoa huviksein
millaisen runon 2007 tein,
näin mietin itseksein.
Vaikk siit onkin monta vuotta
juttu tuo oli ihan totta.

MOKA

Vie mennessäs tuo tullessas
Siis kun kauppaan meen
vien roskapussin roskikseen.

Kun kaupasta kotiin palasin
heti kohta mä huomasin,
ett siinä ne roskat edelleen on
voi kun olin muistamaton.

Kaksi muovikassia vierekkäin
nyt keittön lattialla näin.
Toisen niistä nappasin
ja roskikseen sen kuskasin.

Nyt sisälle pian kiiruhdan
ja kauppakassiin kurkistan.
Voi kauhistus on roskapussi tää
ja kaikki ruokatavarat
siell' roskiksessa nään.

Mä Mäkilän naapurista hain
ja häneltä minä avun sain.
Autotallistaan kepin taittoi
ja koukun kepin päähän laittoi.

Nosti kassini syvyyksistä
kaikki tallella ostoksista.
Kyllä mulla oli aika hätä
en tiedä seurasko joku tätä.

Kertoiko juurakko
mikä maata on
se maahan jää

tarua kerron pitempää
olin minäkin aikani
osa luomakuntaa
lehtevä puu tai humiseva honka
sisällä kipinä elon tulta

tuo kipinä palaa voimaan suurempaan
vain mikä maasta on
se maahan jää

vaeltaja pieni
sun uuvutti elon myrskyt
lepää hetki
ja jatka matkaa
ei hyödytön ole sunkaan elos
kun viereltä joku kuolee
tuntuu kuin vajaa oma kehokin ois
tuska niin syvä
etten edes hengittää vois
kuin äänetön kauhu
kaikki on pois

tuo pieni elon liekki
sinussa vielä ois
sitä vaali ja hoida

kuin pitkä pimeä matka
on kulkea surun läpi
annanko periksi kuljenko kuoleman porttia kohti
vai palaanko takaisin
kotiinko johti tämä tie
missä mietteeni lie

rauhaan ja lepoon
iloon ja valoon
tyyntyköön mieli
ei osana mulla
taistella eloa kuoloa vastaan

mietin maailman
valtaisaa voimakenttää
minä pikkuinen hippu
joskus kärähtäneitä käämejä
nupissa iso nippu

ei valtaa ei voimaa
ja kuitenkin on
voimani vain palaa
kuollessa voimaan suurempaan

jaksan matkaa jatkaa
vielä jalkaisin
ja kuoltuani
maaemon kyydissä
reissuni vähän pitenee
taivaan tähtitarhoihin
joista aina haaveilin.

En minä enää sure
olenhan kauniista maasta
kantojen ilkkua annan
jo vaellan kotia kohti.

Syksykö.

Alkoi talvikauden eka kuukausi
ei näy jäätä, ees pihan riitteksi.
Lehdet puiden vihertää
kuitenkin puna niissä jo häivähtää.
Keltainen harso jo peittää puun
väriä oottelen niiden koristeluun.

Värin jälkeen lehdet putoo
kauniin maton puistoteille kutoo.
Kiitos kesästä,
sateestakin kuin helteestä.

Vuodenaika toinen tää
uusia mietteitä herättää.
Oispa syksy toisenlainen tää
kun vuosia kestänyt surujen jää.

Kesä vielä mieltä lämmittää
siitä saa sen voiman
kestää taas syksy tää.

Keltainen sade
.

Lentää lehdet
koivun haavan pihlajan
vielä perhosenkin
näen leijuvan.

Narskutus naakkain
tässä kuuntelen
siksi mietin
lähtevät kesään uutehen.

Vielä viipyy
kesän viimehetket
mieleen palautan
kaikki uintiretket.

Lennellään, liidellään
kuinka hauskaa matka tää.
Lehdet laulaa toisilleen
kiiriessään paikoilleen,
maahan, jälkiin kesäsäiden
sateiden ja poutaöiden.
Uusi loisto alta lumen
joskus nähdään, kevään tullen.

Muistojen ajatuksin

Ikäpolvemme kirkas tähti
nyt luojan luo lähti.
Kukin näin vuorollaan
pois täältä kutsutaan.
Vanha viihdetaivas uudistuu,
uudet tuulet voimistuu

Vanha sukupolvi kadottaa
palapalalta omaa maailmaa.
Muistoissa esitystä monta,
kadonneet on uskomatonta.
Lauloi Ola sinitaivaan ja täysikuuta.
Tapsa rakovalkeaa ja monta muuta.

Elvis lauloi ja kitaraansa soitti
teinityttöin sydämiä voitti.
Kuvia filmitähtien vihkoon liimattiin
heistä tietoja kirjattiin.
Voi sä aika entinen
hiljaa häipyy kadoten.

Ei elämä, ei ihmisetkään
ole jäädyttäneet sielun kukan
terälehtien viimeisiäkään.
Hennon kukkarukan
valoon lämpöön nousseet
sisimmät, läpi vaikeuksien nousseet
lehdykät avautuvat riemuiten
alati ihmeesti luottaen
uskoon, toivoon rakkauteen
Vain hetken avautuen
ja sisimpänsä varjellen
kääriytyvät uloimpien
vahamaiseen suojaan.

Löytöretki !




Arkistoa kaivellen
löysin vanhat sanat sen

monta kunista runoa
kertoo elämästä silloin

lämmöllä aikaa mustan nyt
on paljon elämä muuttunut

tulenlieska on kadonnut
häntä kaipaan nyt

Lähtö lähestyy !



Kauhun hetken koin
henki salpaantui,
luulin kuolen nyt

kädet ilmaa haroi
hetki oli ijäisyys

yllättäin
sain henkäyksen taas kulkemaan

yskän puuska hirmuinen
teki kurkkuun kipeää

sydän filmi otettiin
huomattiin
pysähtyneen

lääkkeitä annettiin
happinaamari tuotiin,

siitä taas selvittiin

milloin kohtaus viimeinen
jään miettimään.

Aamutuimaan!

Herätty on aamuun uuteen
unta riitti aamukuuteen
virkeys voittakoon.

Pimeys vielä viipyy tovin
auton valot kiitää kovin
kohti keskustaa.

Pakkasherra tulkoon pian
poistaa pimeyden ja lian
riite järven pintaan.

Tulkoon vielä maahan routa
ennustaisko Pekka Pouta
meille valkolumen.

Aamun virkeys valtaa mielen
irrottaapi salvat kielen
sormin tulkitsen.

(Aamupalaa valmistellen
tämän kaiken ajatellen
teille tarjoan)

Ajatukset päässä jauhaa
ei ne anna lainkaan rauhaa
pois pois tahtoisi ne ulos

suun jos avaa hiemankin
sanatulva valtavin
ilman tolkun häivää

siksi pidän suuni kiinni
että olisin kuin fiini
hämäys aikamoinen

"kynä paras kuuntelija"
sanonta on paikallansa
ihan tosissansa

paperille sanat laitan
taskuhuni sitten taitan
matkassani kulkee

ystäväni kynä pieni
valaiseepi nytten tieni
lailla auringon

tämä runo oli tässä
kunnes ihan hetken päästä
häipyy taivaan tuuliin

siellä kelluu pilven päällä
avaruuden aallokoissa
se on nykyaikaa