Kerronpa tarinani. Olen nelikymppinen nainen, takana pitkä avioliitto ja kaksi aikuista lasta. Rankasta erosta aikaa pari vuotta. Eron jälkeen sairastuin vakavaan masennukseen ja olen todella taistellut tervehtymiseni puolesta ja yrittänyt löytää tasapainoa "uuteen" elämääni.
Luulinkin pahimman olevan ylitse, kun tapasin aivan ihanan, myös eronneen, miehen. Tunsimme jo ennestään työn kautta, olemme molemmat hoitoalalla. Alusta asti suhteessamme oli parasta avoimuus, luottamus ja keskustelutaito. Kerroin rehellisesti masennuksestani ja kaikesta siihen liittyvästä. Kerroin myös pelkääväni miten selviän, jos suhteemme ei onnistuisikaan. Siksi yritin aluksi "jarrutella" suhdettamme, en ollut varma olenko ollenkaan valmis seurustelemaan, minulla ihan liikaa pettymyksiä ja menetyksiä lähimenneisyydessä. Puhuimme näistä asioista paljon ja vähitellen huomasin "heittäväni" varovaisuuden pois.
Rakastuin käsittämättömän voimakkaasti ja hän sanoi myös rakastavansa minua. Hän sanoi ja näytti rakkautensa päivittäin monilla pienillä asioilla, luulinkin löytäneeni sen toisen puoliskoni.
Mutta sitten tapahtui kaikenlaista erittäin ikävää, suhteeseemme täysin liittymättömiä asioita. Masennukseni paheni rajusti ja päädyin yrittämään itsemurhaa. Jouduin psykiatriseen osastohoitoon ensimmäistä kertaa elämässäni.
Ja mitä tekikään miesystäväni? Oli tukenani vaikeassa elämäntilanteessani? No, ihan näin ei käynyt. Mies jätti minut puhelimitse, oltuani muutaman päivän sairaalassa. Sanoi, ettei pysty jatkamaan enää. Se siitä, tarun loppu. Sen jälkeen hän ei enää kertaakaan suostunut puhumaan kanssani, ei vastannut puhelimeen, viesteihin, s-posteihin. Yhtä hyvin olisin voinut kuolla yrityksessäni ja sitä toivoinkin pitkän aikaa. En ollut enää miesystävälleni olemassa, oli vain täydellinen hiljaisuus ja tyhjyys. Hän ei koskaan suostunut selvittämään asioita, kertomaan miksi toimi niin kuin toimi. Hän pakeni ja laittoi päänsä pensaaseen odottaen että ongelma, eli minä katoaisin. Kuten sitten katosinkin, lopulta. Olisin vaan halunnut, että hän edes kertoo MIKSI? Siihen kysymykseen olisin halunnut vastauksen.
Tajusin olevani mielisairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen, niin pohjalla kuin ihminen voi olla, yksin ja jätettynä. Se oli elämäni pahin hetki. Vaihtoehtoina oli luovuttaa kokonaan tai nousta ja jatkaa elämää. Valitsin elämän.
Tyhjän elämän. Yksinäisen elämän. Masentuneen elämän. Mutta elämän kuitenkin. Ja päätin, etten enää koskaan, milloinkaan rakastu ja luota yhteenkään mieheen. En koskaan enää halua, että minuun sattuu niin lujaa, kuin nämä kuluneet kuukaudet on sattunut. Ja edelleen mietin kysymystä MIKSI?
Luulinkin pahimman olevan ylitse, kun tapasin aivan ihanan, myös eronneen, miehen. Tunsimme jo ennestään työn kautta, olemme molemmat hoitoalalla. Alusta asti suhteessamme oli parasta avoimuus, luottamus ja keskustelutaito. Kerroin rehellisesti masennuksestani ja kaikesta siihen liittyvästä. Kerroin myös pelkääväni miten selviän, jos suhteemme ei onnistuisikaan. Siksi yritin aluksi "jarrutella" suhdettamme, en ollut varma olenko ollenkaan valmis seurustelemaan, minulla ihan liikaa pettymyksiä ja menetyksiä lähimenneisyydessä. Puhuimme näistä asioista paljon ja vähitellen huomasin "heittäväni" varovaisuuden pois.
Rakastuin käsittämättömän voimakkaasti ja hän sanoi myös rakastavansa minua. Hän sanoi ja näytti rakkautensa päivittäin monilla pienillä asioilla, luulinkin löytäneeni sen toisen puoliskoni.
Mutta sitten tapahtui kaikenlaista erittäin ikävää, suhteeseemme täysin liittymättömiä asioita. Masennukseni paheni rajusti ja päädyin yrittämään itsemurhaa. Jouduin psykiatriseen osastohoitoon ensimmäistä kertaa elämässäni.
Ja mitä tekikään miesystäväni? Oli tukenani vaikeassa elämäntilanteessani? No, ihan näin ei käynyt. Mies jätti minut puhelimitse, oltuani muutaman päivän sairaalassa. Sanoi, ettei pysty jatkamaan enää. Se siitä, tarun loppu. Sen jälkeen hän ei enää kertaakaan suostunut puhumaan kanssani, ei vastannut puhelimeen, viesteihin, s-posteihin. Yhtä hyvin olisin voinut kuolla yrityksessäni ja sitä toivoinkin pitkän aikaa. En ollut enää miesystävälleni olemassa, oli vain täydellinen hiljaisuus ja tyhjyys. Hän ei koskaan suostunut selvittämään asioita, kertomaan miksi toimi niin kuin toimi. Hän pakeni ja laittoi päänsä pensaaseen odottaen että ongelma, eli minä katoaisin. Kuten sitten katosinkin, lopulta. Olisin vaan halunnut, että hän edes kertoo MIKSI? Siihen kysymykseen olisin halunnut vastauksen.
Tajusin olevani mielisairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen, niin pohjalla kuin ihminen voi olla, yksin ja jätettynä. Se oli elämäni pahin hetki. Vaihtoehtoina oli luovuttaa kokonaan tai nousta ja jatkaa elämää. Valitsin elämän.
Tyhjän elämän. Yksinäisen elämän. Masentuneen elämän. Mutta elämän kuitenkin. Ja päätin, etten enää koskaan, milloinkaan rakastu ja luota yhteenkään mieheen. En koskaan enää halua, että minuun sattuu niin lujaa, kuin nämä kuluneet kuukaudet on sattunut. Ja edelleen mietin kysymystä MIKSI?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Älä tässä vaiheessa parantumistasi edes ajattele miehiä tai rakkautta, rakastumista. Sen aika tulee jos on tullakseen. Keskity kaikkeen muuhun, elämässä on paljon paljon muutakin kuin miehet. Se oikea kumppani tulee vastaan kun sitä vähiten odotat ja parempi kun et odotakkaan, se tapahtuu jos niin on tarkoitettu. Elämä voi olla täysipainoista ja tasapainossa ilman parisuhdettakin. Aloita harrastus, joku sellainen joka oikeasti kiinnostaa. Tapaat siellä ihmisiä, saat mahdollisesti uusia ystäviä. Kävele, kulje luonnossa ja nauti sen kauneudesta. Selviät kyllä, koska olet tehnyt viisaan valinnan, elämän, kuten itse kirjoitit.
Jonain aamuna herätessäsi huomaat, että onkin helpompi hengittää ja elämä hymyilee.
Kaikkea hyvää ja voimia sinulle
Kiitos. Noin mä olen itsekin aika pitkälle yrittänyt ajatella. Minulla on kaksi koiraa, jotka tuovat paljon iloa elämään. Olen myös hankkinut uuden harrastuksen. Käyn terapiassa. Ja käyn töissä, vaikka välillä joudun olemaan sairaslomalla huonompina kausina. Ja tiedän, että elämässä on paljon hyviäkin asioita.
Mutta silti on todella, todella vaikeata jatkaa eteenpäin ja yrittää unohtaa. Osaltaan koska edelleenkin rakastan tuota miestä ja osaltaan koska haluaisin kovasti tietää miksi noin tapahtui.
Mutta elän päivän kerrallaan ja toivon, että joskus tulee se päivä jolloin huomaan kivun olevan poissa.
Miksi? Älä loukkaannu, mutta arvailen...
Hän koki tilanteen pelottavana. Ei halunnut joutua hoitajaksi. Masentuneen kanssa käy äkkiä niin, että masentuu itsekin. Masentunut on itsekäs ja negatiivinen, eikä siltä saa mitään takaisin. Jos suhde ei ole vahvalla pohjalla kun toinen sairastuu masennukseen, ei se varmastikaan kestä. Ehkä hän ajatteli, että sairaalaympäristö on turvallinen suhteenlopetuspaikka. Ehkä hän oli jo väsynyt aikaisemmin masennukseesi.
En loukkaannu. Toi oli mielenkiintoinen näkökulma, jopa täysin mahdollista. Hän ei tietääkseni ikinä ole halunnut kenellekään pahaa, joten tuo turvallinen sairaalaympäristö suhteenlopetuspaikkana voi hyvinkin pitää paikkansa. Ja varmasti koki tilanteen pelottavana. Sitä en kuitenkaan usko, että hän oli jo aiemmin väsynyt masennukseeni, koska olisin huomannut sen. Ja sitäpaitsi voin melkoisen hyvin pitkän aikaa ennen tuota romahdusta. Mutta vaikka tuo kaikki sanomasi olisi totta, miksi hän ei suostunut keskustelemaan asiasta kanssani? Aiemmin puhuimme kaikesta mahdollisesta, jopa hyvin henkilökohtaisista ja kipeistä asioista. Kerran hän sanoi minulle, ettei ole koskaan aiemmin puhunut niin paljon kenellekään kuin minulle.
Voisitko ajatella, ettei hän ollutkaan niin aito ja rehellinen kuin mitä olet hänestä luullut?
Et kertonut kauanko suhteenne kesti, mutta olisiko hän voinut olla tavallinen häntäheikki, joka osaa sanoa ja tehdä juuri ne asiat joita nainen toivoo. Jotenkin kuulostaa siltä tuo kuvailusi. Ei sillä etteikö joku voisi olla noilla kuvilla jotain muutakin!
Poissa silmistä, poissa mielestä. Hänen ei tarvitse myöntää itselleen tehneensä raukkamaisesti, kun ei tapaa sinua tai keskustele kanssasi. Joillekin se on kova paikka joutua tuomarin eteen huonon omantunnon kanssa. Silloin mielellään jättää sellaiset asiat hoitamatta jos vain pystyy.
Eikä todellakaan ole ainut mies tai naishenkilökään, joka ei jaksa elää masentuneen ja itsetuhoisen ihmisen kanssa. Sellainen vie älyttömästi toiseltakin osapuolelta voimavaroja. Ei se vaan ole niin helppoa.
Hän EI ollut tavallinen häntäheikki, tai en halua ainakaan niin uskoa...Tiedän, että hänelle oli järkytys sairaalaan joutumiseni. Tiedän, että hänellä oli itsellä selvittämättömiä asioita menneisyydessä, jotka saattoivat vaikuttaa noin voimakkaaseen reaktioon. Tiedän senkin, ettei ole helppoa elää masentuneen ihmisen kanssa.
Eräs miespuolinen ystäväni sanoi, että jos hänen vaimonsa yrittäisi itsemurhaa, hän jättäisi vaimonsa heti. Koska hänen mielestään se, että yrittää itsemurhaa on sama asia kuin se, että aikoo jättää tai pettäisi puolisonsa. Tavallaan se absurdilla tavalla onkin niin, mutta taustalla olevat syyt on ihan eri asia. Ei kai se nyt oikeasti voi olla noin yksiviivaista?
Jos asia olisi ollut toisinpäin, mä en todellakaan olisi jättänyt häntä puhelimitse täydelliseen hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. En ikinä.
Voi hyvät hyssykät!Toinen jos sairastuu vakavasti,hänet jätettäisiin heti?!!!Tätä nää tän päivän suhteet on,eivät kestä vastoinkäymisiä,pitäis olla aina HELPPOA JA MUKAVAA.Mielensairaus on kuin syöpä ruumiissa.Yhtä vakava,yhtä kuolettava ja tahdosta riippumaton useimmiten,varsinkin jos itsemurhaa yrittää.Kuinka itsekeskeistä.Ei se itsemurhaa harkitseva tahdo muita jättää,satuttaa tai loukata!Hän ei vain enää JAKSAISI ELÄÄ OMAA ELÄMÄÄNSÄ.Ja silloin tarvitsee muiden apua ja kipeästi.MYÖTÄ-JA VASTOINKÄYMISISSÄ unohtuu näemmä valitettavan usein.
Olen samaa mieltä kanssasi! Todellakin! Masennus on vakava sairaus siinä missä muutkin vakavat sairaudet.
Ja niin totta, etten todellakaan halunnut jättää läheisiäni itsemurhayrityksessäni. Vaan halusin että OMA PAHA OLONI loppuu. Se oli KESTÄMÄTÖNTÄ, jonka vuoksi päädyin noin lopulliseen ratkaisuun. Nyt jälkikäteen olen tietysti tyytyväinen, etten onnistunut, vaikka aluksi olinkin suunnattoman pettynyt ja vihasin itseäni entistä enemmän.
Mä ymmärrän aloittajan epätoivon, mutta ymmärrän myös miehen. Psyykkisesti sairaan ihmisen kanssa eläminen on hyvin raskasta. Tiedän sen kokemuksesta. Vaikka lääkitys oli kohdallaan, ja hyviä jaksoja oli suurin osa, eli elettiin ihan normielämää, niin se pelko/huoli siitä yhdestä huonosta hetkestä painoi todella paljon. En vain koskaan oppinut tulemaan sen kanssa toimeen. lopulta aloin jo itsekin oireilla, ja päätimme yhdessä, että pysymme ystävinä, mutta turha on molempien kärsiä sairaudesta. Itsekästä? Kyllä, mutta jos minä en suojele itseäni, ei sitä tee kukaan muukaan. Osa taas on henkisesti vahvempia, ja jaksaa ja kestää paremmin. minulle oli kova paikka myöntää olevani heikko ja itsekäs. Vahvempaa ei minusta tullut vaikka kuinka yritin.
Ehkä ap:n mies päätti myös, että ei ole valmis sitoutumaan noin suuriin ongelmiin. Sillä itsemurhayritys ja masennus ovat isoja haasteita parisuhteelle. Sitä ei voi kieltää.
Toivon silti ap:lle voimia ja uskoa tulevaan. Rakkaudesta ei kannata päättää luopua. Se tulee, jos on tullakseen. Kun on sen aika ja paikka. Joskus se kestää, ja joskus siitä saa vain siivun. Minusta se siivukin on aina menetyksen arvoinen.
Kun ihminen eroaa pitkästä liitosta,ollut kauan kuluttavassa,ahdistavassa ja raskaassa elämänvaiheessa,tapaa sitten ihmisen,joka oikeasti kuuntelee,oikeasti ymmärtää ja pitää viehättävänä ja mielenkiintoisena,elämä heittää "häränpyllyä".Surun ja ahdistuksen tilalle tulee ripaus onnea,iloa ja toivekkuutta.ja se jos jokin tekee nannaa haavoitetulle sielulle ja sydämmelle!Kuin vastaus rukouksiin.Näitä suhteita kutsutaan usein "ylimenosuhteiksi".Siinä juuri eronnut,sekaisin tunteistaan oleva rakastuu silmittömästi,järjettömän palavasti suuret vaaleanpunaiset lasit silmillänsä.Näkee toisen,mutta hieman vääristyneenä.Toinen ei ehkä olekkaan yhtä palavasti ihastunut,yhtä tosissansa ja innokas tiiviiseen yhteiseloon,kuin miltä se rakastuneesta näyttäisi.Ei ehkä ole tilaa,ei halua mihinkään vakavampaan.Rakastuneena siihen vain on kova halu uskoa,koska sillä hetkellä ONNI tuntuu tulevan toisen ihmisen kautta elämääsi,hän tuo onnea ja iloa.Ja näinhän se onkin,sillä hetkellä,mutta pysyvä tyytyväisyys(onni)on ihmisen omassa sielussa,sitä ei voi kukaan antaa,eikä ottaa.Itseään kannattaa ja VOI hoitaa,panostaa omaan hyvinvointiin,olla terveesti itserakas.Unohtaa muut ja keskittyä itseensä täysillä.Miehet eivät kestä välillä pitkässäkään suhteessa" kovia"paikkoja.,saati sitten tuoreessa.Helpompi kestää omantunnon kolkuttelu,kuin nähdä toisen kärsimys ja ehkä syyttäväkin katse..Helpompaa lähteä,kuin jäädä "taistelemaan".Tsemppiä,osin samoja kokeneelta,tänäpäivänä tyytyväisenä ja seesteisenä elävältä,itseään ja muita arvostavalta ihmiseltä.Selviät kyllä,kunhan olet kärsivällinen,annat ajan hoitaa armollisesti tehtävänsä ja panostat omaan hyvinvointiisi.
Mun Erosta oli aikaa aika tarkkaan kaksi vuotta, kun aloin seurustella ko. miehen kanssa. Sitä ennen minulla oli ollut ns. laastarisuhde, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa puolen vuoden seurustelun jälkeen. Tätä laastarisuhdemiestä en kaipaa ja me erosimme yhteisestä sopimuksesta. Siinä suhteessa ei kummallakaan ollut tunteet täysillä pelissä.
Mutta tässä viimeisimmässä todellakin oli KAIKKI tunteet pelissä molemminpuolisesti. Tai niin luulin. Hän oli eronnut reilua vuotta ennen seurustelumme alkua ja myös hänellä oli jo ollut ns. laastarisuhde, tosin lyhyt sellainen.
Tiedän, että laastarisuhteet ei yleensäkään toimi pidemmän päälle. Mutta meidän suhde ei ollut sellainen. Oikeasti ei ollut. Mutta jotain kuitenkin TÄYTYI olla pielessä, kun kerran hän hylkäsi mut sut silloin, kun olin heikoimmillani.
Mun pitäis päästä tästä yli ja jatkaa elämääni, mutta surutyö on pahasti kesken ja joka hetki edelleen sattuu. Sattuu välillä niin, etten saa henkeä. Ja toivon, että tilanne muuttuisi pian, koska tää rampauttaa mut. Rampauttaa ja hidastaa mun toipumista masennuksesta. Onneksi käyn terapiassa, jossa voin näistä asioista puhua.
Ajattelin vain,että jospa olet ollut vähän kuin samassa jamassa,ne kaksi vuotta eron jälkeen,kun kirjoitat taistelleesi masennuksen kourissa päästäksesi tasapainoon siitä saakka.Vieläkin heikoilla jäillä.Itselläni meni nelisen vuotta,jotta toivuin täysin erosta,vaikkakin luulin jo ennen eroa sen läpikäyneeni.Rakastuin myös,ihan järjettömästi myöhemmin,myös toisella kaikki tunteet pelissä,kaikki natsas ihmeellisellä tavalla yhteen,mutta,mutta ,taas tuli petyttyä.Olikin naimisissa,minä en tiennyt mitään.Luotin,uskoin,toivoin.Iski masennus(kaikesta kuormasta elämäni aikana,joita en ollut käsitellyt perinpohjin aiemmin),josta toipuminen kesti myös vuosia.No,jokatapauksessa,pidä huoli itsestäsi ja kaikkea hyvää.
Kyllähän tuo on totta siinä mielessä, että ensin pitää oppia elämään itsensä kanssa ja saada oma elämä tasapainoon, sitten vasta voi ja kannattaa ajatella uutta parisuhdetta. Meillä molemmilla oli vielä käsittelemättömiä asioita edellisestä elämästä, joka varmasti vaikutti myös. Nyt en edes pysty ajattelemaan, mitä tulevaisuudessa haluan, elän päivän kerrallaan ja yritän toipua. Tiedän, että on vielä pitkä matka siihen kun masennus on voitettu ja olen tullut "sinuiksi" elämän kipeiden asioiden kanssa.
Kunpa vaan voisin sammuttaa tunteeni tuota miestä kohtaan. Se helpottaisi kummasti.
Kiitos ja kaikkea hyvää myös sinulle sekä kaikille muille, jotka olette jaksaneet lukea ja kommentoida asiallisesti tilannettani. Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta positiivisessa mielessä!