Tilanne on siis tämä:
Olen jo vuosia seurannut sivusta mieheni ravin pelaamista. Ajoittain se on ollut hieman lievempää, mutta vain lähinnä sen aiheuttamisen riitojen vuoksi. Kun tuhka taas laskeutuu pelaaminen jatkuu kuten ennen. Mieheni tekee pääsääntöisesti töitä ulkopaikkakunnalla eikä siten ole viikolla kotona. Viikonloput kuluu pelatessa ravipelejä (pelaa myös reissussa ollessaan). Hän tulee kotiin, eikä edes kysy mitä minulle kuuluu tai miten jaksan, ensimmäisenä on tärkeää saada viikolla tulleet ravi-lehdet käteen ja perehtyä niihin. Myöskään "miesten työt" kotona ei kiinnosta kun ajatukset ja vapaa-ajan vie tämä harrastus. Oikeille harrastuksille kuten liikunnalle ei ole aikaa, ei myöskään ystäville, ellei ystävä satu olemaan kiinnostunut raveista. Nykyään tilanne on pahempi kuin joskus 3 vuotta sitten, sillä kannettavan mukana pelit kulkee kätevästi mukana ihan kaikkialle.
Mieheni ei koe olevansa peliriippuvainen vaikka se on ilmiselvää, jopa hänen kaverinsa ovat sanoneet hänen pelaamisensa olevan addiktoitunutta. Tämä ei siis vain ole "akan nalkutusta". Minun suhteeni säälittävyyden huippu tässä on hyvän ystäväni hankkima opas peliriippuvaisen läheiselle! Halusi olla avuksi edes jotenkin... Olen usein todella surullinen ja itken kun huomaan AINA jääväni kakkoseksi pelaamisen rinnalla -häviän pelille! en edes oikealle ihmiselle! Viikot odotan häntä innoissani kotiin, enkä enää edes tiedä miksi, ai siksi, että voin nauttia hänen palaamisensa seuraamisesta?! Taidan vaan joka perjantai kuvitella että tämä viikonloppu on erilainen vaikkei se koskaan ole.
Voiko asiaa mitenkään korjata vai onko ero ainut vaihtoehto? Puhuminen ei tunnu auttavan, ja jos joskus auttaa niin vain pienen hetken. Erota en haluaisi, paljon on pelissä ja tätä riivausta lukuunottamatta mieheni on tosi kultainen, aivan ihana. Onko kukaan koskaan päässyt tämmöisen tilanteen ohi niin, että mies olisi lopettanut pelaamisen? Tai osaako kukaan antaa mitään vinkkejä tilanteeseen?
Jonkin verran vielä kestän, mutta ainakaan tämän tilanteen hyväksyminen ja sen kanssa eläminen ei ole lopullinen vaihtoehto!!! Jossain vaiheessa tulee mitta täyteen ja sitten lähden lopullisesti ellei tilanteeseen tule parannusta...
Olen jo vuosia seurannut sivusta mieheni ravin pelaamista. Ajoittain se on ollut hieman lievempää, mutta vain lähinnä sen aiheuttamisen riitojen vuoksi. Kun tuhka taas laskeutuu pelaaminen jatkuu kuten ennen. Mieheni tekee pääsääntöisesti töitä ulkopaikkakunnalla eikä siten ole viikolla kotona. Viikonloput kuluu pelatessa ravipelejä (pelaa myös reissussa ollessaan). Hän tulee kotiin, eikä edes kysy mitä minulle kuuluu tai miten jaksan, ensimmäisenä on tärkeää saada viikolla tulleet ravi-lehdet käteen ja perehtyä niihin. Myöskään "miesten työt" kotona ei kiinnosta kun ajatukset ja vapaa-ajan vie tämä harrastus. Oikeille harrastuksille kuten liikunnalle ei ole aikaa, ei myöskään ystäville, ellei ystävä satu olemaan kiinnostunut raveista. Nykyään tilanne on pahempi kuin joskus 3 vuotta sitten, sillä kannettavan mukana pelit kulkee kätevästi mukana ihan kaikkialle.
Mieheni ei koe olevansa peliriippuvainen vaikka se on ilmiselvää, jopa hänen kaverinsa ovat sanoneet hänen pelaamisensa olevan addiktoitunutta. Tämä ei siis vain ole "akan nalkutusta". Minun suhteeni säälittävyyden huippu tässä on hyvän ystäväni hankkima opas peliriippuvaisen läheiselle! Halusi olla avuksi edes jotenkin... Olen usein todella surullinen ja itken kun huomaan AINA jääväni kakkoseksi pelaamisen rinnalla -häviän pelille! en edes oikealle ihmiselle! Viikot odotan häntä innoissani kotiin, enkä enää edes tiedä miksi, ai siksi, että voin nauttia hänen palaamisensa seuraamisesta?! Taidan vaan joka perjantai kuvitella että tämä viikonloppu on erilainen vaikkei se koskaan ole.
Voiko asiaa mitenkään korjata vai onko ero ainut vaihtoehto? Puhuminen ei tunnu auttavan, ja jos joskus auttaa niin vain pienen hetken. Erota en haluaisi, paljon on pelissä ja tätä riivausta lukuunottamatta mieheni on tosi kultainen, aivan ihana. Onko kukaan koskaan päässyt tämmöisen tilanteen ohi niin, että mies olisi lopettanut pelaamisen? Tai osaako kukaan antaa mitään vinkkejä tilanteeseen?
Jonkin verran vielä kestän, mutta ainakaan tämän tilanteen hyväksyminen ja sen kanssa eläminen ei ole lopullinen vaihtoehto!!! Jossain vaiheessa tulee mitta täyteen ja sitten lähden lopullisesti ellei tilanteeseen tule parannusta...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin kauan kuin mies ei pelaa yli varojensa, on hänen asiansa, miten elämänsä elää. Älä yritä muuttaa häntä.
On myös sinun asiasi, miten sinä haluat elämäsi elää.
Meillä on samanlainen tilanne. Ollaan oltu yhdessä 10 vuotta joista naimisissa 5 vuotta. Mieheni pelaa koneella nettipelejä, siis pokeria, laittaa vetoja ja tarkkailee ja päivittelee tuloksia. Hän aloitti vetolappujen kiikuttamisen kioskiin joskus teininä ja osteli arpoja ja pelasi pelikoneita. Sitten ne vaihtuivat tähän pokerin pelaamiseen. Meillä riidat tulee myös siitä kun sanon miten paljon hän on ollut koneella ja taasko veikkaa ja taasko seuraa teksti-tv:stä jotain....
Mies tulee töistä, kävelee olohuoneeseen ja istahtaa sohvalle ja ottaa läppärin syliin. Voin sanoa ettei mikään silmiä hivelevä näky! Mutta tätä se on ollut.... Joo ja sehän on helppoa missä vain kun läppärin tosiaan voi ottaa mukaan melkein minne vain, vaikka mökille ulkohuussiin. Mutta en ole antanut lupaa ottaa sitä mukaan matkoille, mökille yms.
Eikä minunkaan mieheni koe olevansa peliriippuvainen. Hänellä on 2 tosi hyvää ystävää ja toisen kanssa harrastaa kerran viikossa urheilua. Käy myös pari kertaa viikossa salibandyä pelaamassa mikä on hyvä, ettei sammalta ja seittejä ala kasvaa miehen syliin.
Koin että minä jouduin kilpailemaan läppärin ja pokeriturnausten kanssa miehen huomiosta. Ne veivät usein voiton. Itkin itseni usein uneen, nukkumaan mentiin harvoin yhtäaikaa ja seksiäkin oli harvoin. Silloin kun tutustuttiin niin hän ei kyllä ollut se ihannemies mistä minä olisin ajatellut että vau, kukahan toi on tekis mieli tutustua tai tuntenut vetovoimaa häntä kohtaan. Hän tavallaan valitsi mut ja sitten ruvettiin seurustelemaan. Mutta hyvä mies hän on muuten, turvallinen, ihan komea, ja hänen älykkyyteensä minä sitten varmaan ihastuin kun vertasin häntä edellisiini poikaystäviin mitä tonttuja he olivat.
Mukavahan se on jos ylimääräistä rahaa tulee satoja tai tuhansia euroja mutta ei se raha tuo sitä onnea, ehkä hetkeksi kun pystyy maksamaan laskun ylimääräisellä rahalla tai ostamaan jotain kivaa.
Kypsyin asiaan ja kirjoitin hänelle kesken työpäivän reilu vuosi sitten kirjeen s-postilla, jossa kerroin mikä vaivaa, miltä musta tuntuu ym. Sitä käytiin sitten kotona läpi ja mies lupasi tsempata ja vähentää pelaamisia. Asiat palasi pikku hiljaa entiselleen.
Noh, sitten tänä keväänä kävi niin että sain huomiota toiselta, ventovieraalta mieheltä joka kävi pussailun asteella ja tekstailtiin. Se oli kolaus miehelleni ja hän taisteli minusta ja se oli ihanaa että hän välittää. Pariterapiassakin käytiin kesällä mieheni pyynnöstä. Suostuin.
Nyt hän on kesän ja tämän alkusyksyn parantanut tapojaan ja tekee joitain kotitöitä ja auttelee. Mutta mutta...... vanha tapa nostaa päätään joskus.
Olen nyt kaksi kertaa antanut uuden mahdollisuuden..... en tiedä jaksanko tätä vanhainkotiin asti.
En tiedä oliko tästä yhtään apua mutta oli mukava lukea että en ole ainut joka painii tällaisen asian kanssa.