Nettideittailu vs. live-tutustuminen

Jatkoa vielä äskeiseen, kun ei mahtunut samaan viestiin:

Ja jotta totuus ei unohtuisi, pitää vielä mainita, että on minulla toki ollut sellaisiakin tapaamisia, joissa molemmat tai vain mies ovat olleet sitä mieltä, että tutustumista ei kannata jatkaa. Eli en sentään niin erinomainen ole tai kuvittele olevani, että tutustumisen jatko olisi vain ja ainoastaan minusta kiinni.

Ja omasta nettideittailuhistoriastani sen verran, että erosin aviomiehestäni 8 vuoden suhteen jälkeen lähes 6 vuotta sitten jonka jälkeen aloitin nettideittailun. Tähän kuuteen vuoteen on kuitenkin mahtunut joitakin tuollaisia suhdeyritelmiä, jotka ovat kestäneet kuukaudesta kahdeksaan kuukauteen. Osa netissä tavattuja, osa live-elämässä tavattuja. En siis ole koko kuutta vuotta nettideittaillut tauottomasti. Mutta en myöskään ole löytänyt sitä loppuelämän suhdettakaan. Ja siis vuosi sitten poistin viimeisimmän profiilini, joka silloin oli kolmisen kuukautta ehtinyt täällä olla. Kokemusta nettideittailusta minulla siis on, jonka takia aloin katsoa aiheesta kertovaa sarjaa Klikkaa mua, joka eilen johdatti minut tälle palstalle, ja lopulta myös osallistumaan keskusteluun.

Jaksaako joku lukea näin pitkän alustuksen? Ainakaan minä en. Anteeksi.

Pitkä oli alustus kyllä, mutta kommentoin silti.

Nettideittailun ja live-elämässä tutustumisen ero on juuri se, että live-elämässä tutustuu usein huomaamatta, pidemmän ajan kuluessa, jolloin toisen persoonaan pääsee syvemmin kiinni. Nettideittailussa keskitytään selkeästi enemmän ensivaikutelmiin, listataan ominaisuuksia ja usein odotukset ovat epärealistisia. Varmasti moni hyvä kumppaniehdokas menee sivu suun vain siksi, että ei alussa vaikuttanut kiinnostavalta.

Omista nettideittikokemuksista on jäänyt sellainen kuva että netissä on ongelmatapauksia ja liian vaativia ihmisiä, kun taas "normaaleja" on sitten vähemmissä määrin. Näin miehen kannalta kilpailu on kovaa ja et pärjää ellet ole röyhkeä ja kiinnostava. Tästä syystä monet miehet (ja naisetkin) satsaavat ensivaikutelmaan kaikkensa, jotta mahdollisuuksia olisi. Tästä voi sitten seurata pettymyksiä, kun toinen ei ollutkaan sitä mitä alussa vaikutti.

Jos loppuelämän kumppania on etsimässä, niin ehdottomasti kannattaa olla kärsivällinen ja tarkistaa mielenkiintoisten lisäksi ne tylsemmätkin tapaukset. Pitkässä suhteessa korostuu ihan eri asiat kuin ensivaikutelma.

mä luin

Ensivaikutelmasi on sitten ollutkin oikea, kun kerran ero on tullut jo noinkin nuorena .

Noin suuren ikäeron liitot eivät tietenkään toimi, mies yli 20v. vanhempi!
...Olen sitä mieltä että nuoressa naisessa joka huolii noin paljon vanhemman miehen on jotain vikaa, ettei kelpaa ikäisilleen.

nm.kolme vuotta itesään nuoremman miehen omaava.

Tarkoittaako siis se, että päädyin yhteen yhden miehen kanssa, että en muille kelvannut? Ilmeisesti haluat uskoa niin. Totuus oli kuitenkin se, että ennen mieheeni tutustumista olin kesän tapaillut oman ikäistäni miestä, mutta kun syksyllä uuteen työpaikkaan mennessäni ihastuin mieheeni, lopetin tämän toisen suhteen.

Ja mitä eroon tulee, niin sen syynä oli ihan muut asiat kuin ikäero. Sitä en kuitenkaan ala tässä ketjussa ruotia, kun tarkoitus oli puhua ihan muusta.

Ikäero kyllä tuli suhteessamme esiin riitojen kohdalla, koska silloin ex-mieheni nosti aina sen ikäerokortin esiin ja perusti oman paremmuutensa siihen, että hänellä on enemmän elämänkokemusta. Mun äiti tekee tosin ihan sitä samaa riidoissa. Se tuntuukin olevan vanhempien ihmisten keino siinä kohtaa, kun eivät itse asiaan keksi enää muuta argumentoitavaa. Tuolla tavallahan voi sitten toisen mielipiteen lytätä kokonaan. Ärsyttävä piirre vanhemmissa ihmisissä. Mutta se siitäkin kuitenkin.

Ex-mieheni on edelleen tärkeä mies elämässäni ja ollaan hyviä ystäviä. Meillä on ihanat lapset, jotka eivät olisi he ilman että heillä olisi isänään juuri tuo, arvokas ihminen.

Fiksu voi olla jo 2kymppisenä.

Idiootti voi olla vielä 6kymppisenä.

Se kun on yksilöllistä.

Naulan kantaan aloittajalta.

Olen tässä jo toista vuotta hakenut kumppanin netin kautta, koska muitakaan reittejä kumppanin löytymiseen ei minun tahollani ole. Ajoittain koko touhu tekee niin turhautuneeksi ja vihaiseksi että tekee mieli sulkea kaikki ilmoitukset ja tyytyä tilanteeseen että tyhjän saa pyytämättäkin. Silloin harvoin kun tulee ihan oikeasti mielenkiintoinen ihminen vastaan, jokin ikävä seikka pilaa kaiken, kuten vaikkapa se että mies haluaisi tulevaisuudessa lapsen ja minä en. Muutama kivalta vaikuttanut tyyppi on asunut yksinkertaisesti liian kaukana. En halua kaukosuhdetta, koska siinä joutuu aloittamaan ikäänkuin alusta jokaikinen kerta kun mies taas joskus useamman viikon päästä tulee käymään, ja sitten se voi helposti mennä sellaiseksi että alan tuntea itseni hyväksikäytetyksi, jos tulee tunne että on pakko "tarjota seksiä" huvitti tai ei. Kun pystyy tapaamaan useammin ja helpommin, ei ole paineita.

Niinä aikoina kun ei vaikuta olevan ketään järkevää, asiallista, mukavaa ja mielenkiintoista miestä toisessa päässä, tyrkylle tulee vain epäasiallisia ja suorastaan järjettömiä tapauksia joiden kanssa kinastellessa aika kyllä kuluu, mutta ei rattoisasti. Olenpahan nyt kumminkin oppinut ainakin sen jos en muuta että miehelle ei mene se perille että jos hänestä ei ole kiinnostunut niin hänen kanssaan voisi olla kaveri. Jossain vaiheessa nämä aina suuttuvat ja kostavat sen että eivät saa mitä haluavat.

Ei siis tarvitse ihmetellä mikseivät naiset vastaa. Naiset miettivät päässään etukäteen että mitenkähän mahtaa käydä jos tuolle kohteliaasti vastaan.

Kaikkein typerintä, idioottimaisinta ja ääliömäisintä kun on parinhaussa on että mies vaatii selvittämään miksei hän kelpaa ja sitten mikään syy miksi niin on ei hänelle kelpaa. Väkisin itseään tuputtavat tahot tekevät niin vihaiseksi että alkaa inhota koko sukupuolta.

juu. itsellä on myös kokemuksia kärsimättömyydestä; jos et heti vastaa tulleeseen viestiin, ei toinen enää vastaa lainkaan.
jotain 5v on profiili ollut täällä, ja n kerran vuodessa joku uskaltautuu ottamaan yhteyttä. eipä se ole mihinkään edennyt.
yksinäisyys on sellainen noidankehä, että sosiaaliset taidot karisevat vuosien vieriessä, ja uusien suhteiden luominen hankaloituu enenevässä määrin.
siihen vielä rahahuolet, niin ehkä syynä ei olekaan kärsimättömyys vaan kelvottomuus nykynaisen silmissä.

Pidin muuten tuosta alustuksestasi. Se on totta mitä sanoit nettitutustuminen ei ole paras mahdollinen keino sen oikean löytämiseen, tosin ei ole helppoa livenäkään.
Netistä puuttuu se luonnollisuus ja liika vähän aikaa sen tietämiseen olisiko joku sopiva vai ei.
Itse olen nettideittaillut kovin vähän koska huomasin heti alkuun ettei se toimi niinkuin sen pitäisi. ei sillä tavalla solmita mitään kestävää.
No jotkut onnekkaat tietenkin ovat onnistuneet, mutta väittäisin silti että livenä on silti parempi mahdollisuus tavata se oikea.
Ehkä tietyn tyyppiset ihmiset sopivat nettiin paremmin ja heillä siksi helpompaa.
Minulle se ainakin on kaukana siitä mitä minä haluaisin.
Olen ollut yksin neljä vuotta jo ja tuskin mahdollisuudet ainakaan paranee tästä eteenpäin, mutta en ole harkinnut nettiä siltikään enää.

Onneksi täällä palstalla sentään joskus joku järkeväkin keskustelu löytyy, niin ei ihan kokonaan menetä uskoaan ihmisiin.

Pärjään kyllä yksinkin mutta on kuin eläisi puoiteholla ilman toista puoliskoa. no säästyyhän ainakin energiaa muihin juttuihin.