Olen 23v.tyttis ja olen naimisissa kaksi vuotta vanhemman miehen kanssa. Asumme kaukana kotoa muuallapäin maailmaa. Tiesin että varmaankin muutto edessä minulla itselläni silloin aikoinaan, mutta nyt on kova ikävä takaisin kotiin. Tuntuu että uusi elämä ei ole kohdillaan, vaikka myönnän että ei mun elämä oikein koskaan ole ollut oikeilla paikoillaan teini-iästä saakka. Kärsin välillä tosi pahasta ahdistuneisuudesta ja masennuksesta. Jotenkin tuntuu etten saa enää kunnolla yhteyttä mieheeni, jotenkin kaikki kyllästyttää. Mies tiuskii minulle ja on välillä aika pomotteleva. Minä itse en ole mikään hiirulainen, mutta hiljaisempaa tyyppiä kyllä. Pidin miestäni alkuaikoina ihmeellisenä, hauskana, erilaisena, mutta nyt jotenkin hänen käytös on alkanut ärsyttämään, varsinkin kaikki ne tiuskimiset ja nimien huutelut. Hän on töissä, minä en, mutta hän oli myös pitkän aikaa työttömänä. Hän ei tehnyt kotitöitä muuta kuin pesi muutamat pyykit niiden kuukausien aikana, sanoi että se on minun homma huolehtia talonkunnosta. Hän ei varmaan edes tiedä missä meilla on haarukat kaapissa, kun ei koskaan edes kokkaa/laita ruokaa tai katso edes kaappeihin. Minä siis aina kokkaan, hän on kokannut vain 2 kertaa n. puolen vuoden aikana. Onko jotenkin outoa?
Musta itestä olisi kiva jos hänkin joskus kokkaisi minulle/meille sapuskat yhteiselle aterialle, mutta ei. Sanoi että minä kokkaan paremmin ja mulle kuuluu ne hommat. Hän jättää kaikki tavarat levälleen käytön jälkeen, samaten vaatteet, jotka minä sitten korjaan lattialta sun muualta. Silti hän kutsuu minua laiskaksi, minä vastaan että sinä itse olet laiska, en minä. Tympäisee. Ihankuin mulla ei olisi mitään muuta elämää tai arvoa kuin siivous, kokkaus, ja passaaminen. Ja nyt hän haluisi minun kanssa lapsen, mutta minä en vielä, yksi keskenmeno on ollut, ja haluan pitää vähän väliä vielä. Ajattelen vaan että mites sitten käy kun on vauva. Minäkö joudun vauvan lisäksi hoitamaan hänetkin. Huh heijaa. Olen yrittänyt pyytää apua ja sanoa että ei ole kiva kun sinä ite istut vaan koneella kaiket päivät ja et edes kokkaa minun kanssa tai auta tiskeissä, mut vastaukseksi kuuluu vain että '’minä hommaan rahat, ja sinä teet kotityöt, niin se menee'. Musta vaan tuntuu pahalta ku sanotaan noin päin naamaa, tunnen itteni kuin kotiorjaksi.
Eikä meijän kotikaan edes tunnu omalta kodilta kun mies ei viitti pitää sitä siistinä. Ei ole kiva tulla sekaiseen kotiin ja sitten ei koskaan voi rentoutua katsoen vaikka telkkaa olkkarissa, ku se on täynä kaikkee rojua mitä mies kerää.
Enkä tykkää yhtään nimittelystä. Olen sanonut että se loukkaa mun tunteita ja masennun siitä. Sitten hän pyytää anteeksi mutta ei edes kokkaa mulle, ja sitten nimittelyt ja pomottelut alkaa taas vähän ajan päästä. En tiiä onko hänellä pinna kireällä vai mitä mut kaikki alkoi kun muutettiin yhteen. Silloin aikoinaan kun tavattiin ja alettiin seurustella niin hän oli niin erilainen.
Sitten se vielä, että hän ’katselee’ muita naisia. Sanon hänelle välillä että mitä oikein tuijotat, tuota naistako? Hän sanoo että ei, että minne hänen pitäisi katsoa mutta aina kun esim. menemme shoppailemaan niin hän kommentoi minulle kuinka upea mekko jollain on päällä, ja kuinka hieno kampaus tai meikki jollain on, tai jos jonkun rinnat näkyy mekosta. Sanoo että en ymmärrä huumoria, mutta en minäkään hänelle sano että onpa upeet lihakset tolla tyypilä yms. Arg, oonko vaan liian mustasukkainen??
Musta itestä olisi kiva jos hänkin joskus kokkaisi minulle/meille sapuskat yhteiselle aterialle, mutta ei. Sanoi että minä kokkaan paremmin ja mulle kuuluu ne hommat. Hän jättää kaikki tavarat levälleen käytön jälkeen, samaten vaatteet, jotka minä sitten korjaan lattialta sun muualta. Silti hän kutsuu minua laiskaksi, minä vastaan että sinä itse olet laiska, en minä. Tympäisee. Ihankuin mulla ei olisi mitään muuta elämää tai arvoa kuin siivous, kokkaus, ja passaaminen. Ja nyt hän haluisi minun kanssa lapsen, mutta minä en vielä, yksi keskenmeno on ollut, ja haluan pitää vähän väliä vielä. Ajattelen vaan että mites sitten käy kun on vauva. Minäkö joudun vauvan lisäksi hoitamaan hänetkin. Huh heijaa. Olen yrittänyt pyytää apua ja sanoa että ei ole kiva kun sinä ite istut vaan koneella kaiket päivät ja et edes kokkaa minun kanssa tai auta tiskeissä, mut vastaukseksi kuuluu vain että '’minä hommaan rahat, ja sinä teet kotityöt, niin se menee'. Musta vaan tuntuu pahalta ku sanotaan noin päin naamaa, tunnen itteni kuin kotiorjaksi.
Eikä meijän kotikaan edes tunnu omalta kodilta kun mies ei viitti pitää sitä siistinä. Ei ole kiva tulla sekaiseen kotiin ja sitten ei koskaan voi rentoutua katsoen vaikka telkkaa olkkarissa, ku se on täynä kaikkee rojua mitä mies kerää.
Enkä tykkää yhtään nimittelystä. Olen sanonut että se loukkaa mun tunteita ja masennun siitä. Sitten hän pyytää anteeksi mutta ei edes kokkaa mulle, ja sitten nimittelyt ja pomottelut alkaa taas vähän ajan päästä. En tiiä onko hänellä pinna kireällä vai mitä mut kaikki alkoi kun muutettiin yhteen. Silloin aikoinaan kun tavattiin ja alettiin seurustella niin hän oli niin erilainen.
Sitten se vielä, että hän ’katselee’ muita naisia. Sanon hänelle välillä että mitä oikein tuijotat, tuota naistako? Hän sanoo että ei, että minne hänen pitäisi katsoa mutta aina kun esim. menemme shoppailemaan niin hän kommentoi minulle kuinka upea mekko jollain on päällä, ja kuinka hieno kampaus tai meikki jollain on, tai jos jonkun rinnat näkyy mekosta. Sanoo että en ymmärrä huumoria, mutta en minäkään hänelle sano että onpa upeet lihakset tolla tyypilä yms. Arg, oonko vaan liian mustasukkainen??
Vastaukset 18
Vanhimmat
Aika kurjalta kuulostaa, ehkä se kokkaaminen lopulta on vain pieni puute, täytyis tuohon jotain muutakin tulla. Kannattaa miettiä mitä elämältä haluat ja missään tapauksessa ei kannata lasta alkaa tekemään. Jos sinusta tuntuu että tahdot takisin sinne paikkaan josta muutit niin lähde ihmeessä takaisin. Koitahan jaksaa :)
Olen monta kertaa kysynyt nätisti että mitäs jos muutettaisiin Suomeen, tai edes koitettaisiin millaista olisi asua siellä yhdessä niin hänkin tottuisi ja tutustuisi enemmän omaan perheeseeni ja Suomen elämäntapoihin, mikä olisi musta kiva juttu meille molemmille ja hänelle itselleen. Hän kuiteskin sanoo että häntä ei kiinnosta edes yrittää, että meidän elämä yhdessä Suomessa olisi tuhoontuomittu, että ei siitä tulisi mitään. Hän ei halua jättää kotimaataan. Musta välillä tuntuu että mä en edes saisi mennä tapaamaan taas omaa perhettä Suomeen, tulee semmonen ahdistunut olo että ihankuin pettäisin sitä haluten takaisin kotiin...
Häntä ei edes kiinnosta Suomen kielen opiskelu, kerranhan me vaan eletään, ja miksei olisi kiva opetella oman kumppaninsa kotikieltä ja jutella sitten hänen kanssaan(minun siis) ja hänen perheensä?? Hän sanoo että ei enää voisi oppia, mutta ei edes viitsi yrittää niin mistäs edes tietää?
"Ajattelen vaan että mites sitten käy kun on vauva. Minäkö joudun vauvan lisäksi hoitamaan hänetkin."
Joudut.
Älä edes harkitse lapsen tekemistä, jos teidän suhde on jo nyt tuolla mallilla. Kirjoituksestasi ei käy ilmi, onko miehessäsi oikeasti mitään vikaa, tai sinussa, mutta se on selvää, että suhde natisee liitoksissaan ja tulee räjähtämään lasten synnyttyä.
Hän sanoo että hoitaa hänkin lapsen, mutta ahdistaa vain että mites oikeasti käy. Voiko miehen sanaan uskoa?
Minun näkemykseni mukaan tuohon on olemassa yksi tie mikä MAHDOLLISESTI voi pelastaa teidän suhteenne: Puhuminen. Sun täytyy selvästi kertoa miehellesi näistä huolistasi ja vaatia häntä puhumaan myös suunsa puhtaaksi. Sano hänelle että tämä on oikeasti vakava juttu. AInoastaan sitä kautta tilanne voi korjaantua. Jos ei korjaannu, niin ero tulee ennemmin tai myöhemmin.
Mitä tulee "katselemiseen", se on täysin normaalia, ja kyllä sinäkin joudut myöntämään että kun pitkä, urheilullinen, tumma, komea, kivasti pukeutunut, hyvän tuoksuinen mies tulee vastaan niin et malta olla vilkaisematta. Se on täysin normaalia. ja olen itsekin hyväksynyt. tämän naiseni tapauksessa. Mutta se on terveessä tapauskessa vain uteliaisuutta - ei pettämistä. Tosin on eri asia jos sen tekee siten että kenellekään ei jää epäselväksi niin se näyttää kyllä kornilta, eikä osoita kunnoitusta omaa kumppania kohtaan.
Noh, kun mä oikeastaan olen jo yrittänyt jutella hänelle että mitäs tehdään... mutta ei siihen oikein mitään sano.. vaan että jos se ei enää kiinnosta tai jos en ole tyytyväinen siihen semmosena kuin se on niin ei muuta vaihtoehtoa ole kuin ero. Jotenkin outo juttu että ei edes viitti yrittää panostaa meidän suhteeseen, ja usein tuntuu että ei sitä koskaan kiinnosta mä ja mun jutut, ja varsinkin se mistä mä tulen, hän ja hänen kotimaansa on se kaikki kaikessa. Jos se mulle puhuu jotain mistä lie niin kyllä kuuntelen, sitten kun minä haluan kertoa jotain Suomesta niin hymäisee vaan... en tiiä..
Tota noin. Sinä olet kotona, mies töissä, ja mies elättää sinut. Näin ymmärsin kirjoituksestasi. Kyllä minusta miehelläsi on oikeus olettaa, että sinä hoidat kotityöt sillä aikaa kun hän käy töissä. Ei niitä kotitöitä kahden aikuisen taloudessa edes niin paljoa ole, että sinä voisit olla niistä kovin rasittunut.
Minä olen kyllä itse nainen, mutta ymmärrän erittäin hyvin miehesi näkökulman. Jos itse olisin parisuhteessa se työssä käyvä osapuoli, en kyllä haluaisi töitten jälkeen tehdä vielä kotitöitäkin, jos toinen ei kerran käy töissä (tai opiskele).
Jos te molemmat kävisitte töissä (tai opiskelisitte), pitäisi kotityötkin tietysti jakaa paremmin tasan.
Aivan oikein #.
Olen kotona, mies töissä ja mies elättää minut. Minä olen se, joka siivoaa, pesee pyykin, laittaa ruoan ja vielä tiskaa lopuksi. Toisin sanoen kotityöt ovat minun harteillani. Mikäpä tuon normaalimpaa.
Ruoka on pöydässä valmiina, kun mies tulee kotiin, vaatteet silitettyinä kaapissa ja koti (no suht) puhdas. Tämä on se minun työni ja minusta tilanne on ihan OK.
No siis tätä jatkui vaikka hänkin oli kotona pari kuukautta, eli työtön. Minä tein kaiken: pyykkäsin, tein ruuat, tiskasin, siivosin kämpän hänen sotkuiltaan kunnes taas viikon päästä samanlainen ja vielä se että meillä ei ole paljon tilaa.. Mies oli netissä, sanoi että etsi töitä, mutta kyllä aika kului muuhunkin, ja mitään hän ei minun kanssa kotona tehnyt yhdessä.. Heti herätessä minun piti kiirehtiä tekemään aamupalat molemmille, hän tietysti kiittää, sitten petaan pedin, teen aamutiskit, vien pyykit ulos, istun yksin keittiössä, ja mies huutaa makuuhuoneesta kannettavan edestä, että ”mene pesemään lisää pyykkiä ja vie ne sitten ulos” ja ”voitko tehdä mulle pirtelön”... ja että ”voitko hieroo mun selkää ku on niin kipee”. Mikäs siinä, kyllä mä tykkää hieroskella jos kerta autan kivussa, mutta se kun että pyytää ja pyytää ja sitten kun mä pyydän et voisko hieroo mua niin muutaman sekuntin vaan ja mitään muuta häneltä en voi kysyä.. Valintako siis vaan turhasta???
Ja tämän päälle mies vielä kutsuu minua laiskaksi. Vain lopen uupunut henkisesti.
Joo mutta kyllä toista ja toisen panosta voisi silti arvostaa.
kiitos. Kyllä hän tietenkin kiittelee, mutta kun se on semmosta passaamista että välillä tuntuu miten mä viitsin edes jaksaa tällästä touhua. Että missä menee raja. Välillä tuntuu että mua ei arvosteta sen enempää kuin tiskirättiä.
Et ole tähän asti pystynyt pitämään terveesti ja rakkaudellisesti huolta itsestäsi, etkä saanut miestä kunnioittamaan sinun rajojasi yksilönä. Teillä on riippuvuussuhde, ei rakkaussuhdetta. Mies siis on ylen tyytyväinen voidessaan mennä, tulla, kerätä roinaa kotiin, olla tekemättä mitään mikä ei huvita, ja huolto pelaa ja ruoka kannetaan nenän eteen sohvalle. Vaikea sanoa, ovatko ahdistus ja masennus syytä vai seurausta, siis johtuuko moinen itsekkäästä miehestäsi joka ei arvosta sinua pätkääkään vai olisitko ahdistunut muissakin olosuhteissa. Lähdepä kotosuomeen ja etsi työtä tai opiskelupaikka. Omaa elämääsi ainakin piristää valtavasti se, että olet omillasi etkä enää voi unohtua kotiin kokkailemaan ja askaroimaan kodinhoitotöitä. Voit toki hakeutua puhumaan ahdistuksestasi esim. psykologin puheille, se voisi olla hyväksi. Luin uudestaan aloituksesi, olet siis naimisissa. Mies tietysti mitätöi aikeesi lähteä, saattaa heittäytyä hyvinkin hankalaksi varsinkin jos lähtösi tarkoittaa omaisuuden jakoa puoliksi (onko avioehtoa?). Sinuna valmistelisin lähtöä salaa, ja tarvittaessa jos vähänkin siltä tuntuu myös lähtisin yht'äkkiä työpäivänsä aikana, lapun pöydälle jättäen.
Kun saat lähdettyä ja erottua, ehkä menee kuukausia muutokseen opettelussa mutta elämä hymyilee sinullekin vielä kunhan itse huolehdit itsestäsi terveesti. Älä jää riippumaan ja roikkumaan jossakin mikä ei ole sinulle hyväksi! Narsistilta vaikuttaa ukkosi, sivumennen sanoen..
Olen ollut paljon ujompi ja ahdistuneempi ennen, mies jotenkin sai minuun rohkeutta ja kokonaan toisessa paikassa asuminen teki mut jotenkin erilaiseksi myös. Haluisin elää oikein kunnolla nyt, siltä musta tuntuu, tuntuu että jokin puuttuu mun elämästä. Mies sanoo että rakastaa mua, mutta kun aina kun juttelen hänelle siitä että mikä mättää niin ei hän siihen paljoa ota kantaa ja sanoo vaan (kirjoitin jo aiemmin edelliseen vastaukseen) että jos en tykkää siitä semmosena kuin se on niin ei voida sit olla yhdessä. Mut sit sen sanottua se on taas ihankuin normaali ja me ei puhuta asiasta kunnes mä otan sen taas esille ja hän on tehnyt samat ’virheet’..Olen hänelle jo sanonut että mitäs jos haluan lähteä takaisin, niin hän sanoo melkeinpä vaan että siitä vaan.. että ei sille voi sitten mitään. Onko toi normaalia reagointia?
Sitten jotenkin tuntuu itestä että mä oon jo niin vanha... 25... että koko elämä menny mönkään mun ahistusten takia... paniikkihäiriön.. tavallaan missasin koko nuoruuden ’hauskuudet’... no tavallaan vieläkin nuori mutta en mikään teini, ja masentaa se että ei ole edes ammattia. Että jos mun pitää alottaa uusi alku niin olenko siihen liian vanha jo?
Mulla on aivan samanlainen tilanne, mutta on jo vauva. Voimia sinulle mitä ikinä päätätkin.. ihan kuin olisi lukenut omaa tekstiä. En tiedä myös itse mitä tehdä..
Hei, jos haluat niin voitaisiin vaihdella ajatuksia kun kerta ollaan samanlaisessa ’tilanteessa’? :) Ehkä se voisi jotenkin piristää mieltä vaihteeksi?
Jos voisit vaikka antaa sun mailiossan? :)
Voimia sullekin!
Kulta pikkuinen, jos vaikka etsisit sellaisen miehen jonka kanssa elämä maistuu. Voit sanoa miehellesi että tuo tyyli ei sinua puhuttele, haluat eri asioita parisuhteessa, ja sitten luettelet ne asiat. Etsit sellaisen miehen joka tykkää kokata yhdessä, tai yksin, siivoaa yhteistä kotia, kaikki sellainen on huomaavaisuutta eli rakastamista, nykyisesi ei sinua rakasta. Haukkuminen ei kuulu parisuhteeseen, terve ihminen ei koe tarvetta lytätä ketään, myös haukkuminen kertoo ettei mies rakasta. Lasta sinun ei kannata hankkia miehen kanssa, hän ei siitä luultavasti edes huolehtisi. Minulle tulee sellainen kuva, että miehelle nainen on kulutustavaraa, tai osa statusta. Mies pitää sinua täydellisenä itsestäänselvyytenä. Rahan tuominen talouteen ei ole myöskään välittämistä, vaan se tapahtuu henkisellä tasolla, ja siihen vaaditaan mieheltä kykyä asettua sinun asemaasi.