Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta ja siitä vaimisissa 7. Lapsia on eläväisiä kaksi ja yksi enkelinä. Tällä hetkellä odotetaan neljättä syntyväksi keväällä.
Mieheni tunnetaan yleisesti sosiaalisena ja mukavana miehenä. Kotioloissa elämme kuitenkin lasten kanssa jatkuvassa pelossa siitä, millä hetkellä mies raivostuu. Ja tätä tapahtuu jatkuvasti, päivittäin. Mies huutaa, nimittelee ja kiroilee ja yleensä varsin mitättömistä syistä. Jos lapsella kaatuu maitolasi, hän unohtaa sammuttaa valot tai sitten huudetaan vain siitä syystä, että "ei se muutenkaan tee mitä pyydetään"... Käsiksi mies ei ole käsittääkseni käynyt, mutta tätä henkistä väivaltaa koetaan jatkuvasti.
Elämme ramontoitavassa talossa, joka toki nielee rahojamme. Velkaa on kuten niin monella muullakin. Eli talous on usein kireellä.
Olen usein ottanut asian puheeksi. En hyväksy sitä, miten hän kohtelee lapsia tai minua. Asiaan hän kommentoi vain, että "ihan sama" tai syyttelee muiden tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Hän pitää oikeutetaan huutaa ja tehdä mitä häntä huvittaa ja on sitä mieltä, että "voi voi, jos ei kiinnosta ni mitä sitten?" Ja minua ei totisesti enää kiinnosta. Samat velat ja huolet itseänikin painaa, mutta itse en ajattele asiaa noin itsekeskeisesti, vaan pidän tärkeämpänä sitä, miten ihmiset lähelläni voivat - ja nyt voivat huonosti. Näen lasteni silmistä jatkuvasti pelkoa kun mies huutaa niitä kun on asiaa. Lapset eivät pysty koskaan ennakoimaan saavatko he huutoa niskaansa vai mitä....
Nyt yritän jälleen kerran jutella asiasta ja sanoin, ettei näin voi jatkua (häntä ei kiinnostanut, kuten ei ennenkään). Sanoin, että ellemme pysty kahdestaan asioista jutella kuten aikuisten pitäisi kyetä, niin meidän pitää hakea apua. No voitte arvata, mitä vastaus taas siihen oli (eli ei kiinnosta). Häntä ei kiinnosta muuttaa tapojaan, sillä pitää niitä oikeutettuna ja "tässä maailmassa mikään ei ole reilua". Tasaisen tappavaan tahtiin hän uhkaa mm. avioerolla (silloin kun tulee vitutushetki ja pitää päästää kaikki paska minun niskaan), viimeksi lauantaina tullessani töiden jälkeen ovesta sisään alkoi hirveä mesoaminen. Hän paasaa jatkuvasti siitä, miten olisi helpompaa asua ilman perhettä ja elämässä ei ole tullut 20 vuoteen tehytä muuta kuin vääriä valintoja. No siihen olen yrittänyt sanoa, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja kohta 40 vuoden ikään päästyään pitäisi jo ymmärtää oppia elämään niides valintojensa kanssa. On ihmisiä, joilla menee huomattavasti huonommin kuin meillä (mutta mies sanoi ettei häntä kiinnosta muitten elämä vaan oma), mutta nämä ihmiset oppivat elämään niiden kanssa.
No, tässä nyt alan oikeasti miettiä sitä, haluanko elää itse tällaista elämää tai antaa lasteni elää jatkuvassa pelossa ja epäilyssä siitä, että olisivat tehneet jotain väärin. Tuntuu siltä, etten pysty elämään onnellista elämää tämän jatkuvan vihamielisyyden ja kiukuttelun keskellä. Olisiko elämäni pidemmän päälle onnellisempaa ilman miestäni? Ehkä? Tosin tiedän sen, että mieheni on niin vittumainen ihminen, että jos eroamme hän tekee elämästäni helvetin, käyttää lapsia jatkuvaan taistoon. Mutta kumpi on parempi vaihtoehto kun helvetiksi tämä näyttää menevän teen mitä tahansa...
T. Pattitilanteessa elävä
Mieheni tunnetaan yleisesti sosiaalisena ja mukavana miehenä. Kotioloissa elämme kuitenkin lasten kanssa jatkuvassa pelossa siitä, millä hetkellä mies raivostuu. Ja tätä tapahtuu jatkuvasti, päivittäin. Mies huutaa, nimittelee ja kiroilee ja yleensä varsin mitättömistä syistä. Jos lapsella kaatuu maitolasi, hän unohtaa sammuttaa valot tai sitten huudetaan vain siitä syystä, että "ei se muutenkaan tee mitä pyydetään"... Käsiksi mies ei ole käsittääkseni käynyt, mutta tätä henkistä väivaltaa koetaan jatkuvasti.
Elämme ramontoitavassa talossa, joka toki nielee rahojamme. Velkaa on kuten niin monella muullakin. Eli talous on usein kireellä.
Olen usein ottanut asian puheeksi. En hyväksy sitä, miten hän kohtelee lapsia tai minua. Asiaan hän kommentoi vain, että "ihan sama" tai syyttelee muiden tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Hän pitää oikeutetaan huutaa ja tehdä mitä häntä huvittaa ja on sitä mieltä, että "voi voi, jos ei kiinnosta ni mitä sitten?" Ja minua ei totisesti enää kiinnosta. Samat velat ja huolet itseänikin painaa, mutta itse en ajattele asiaa noin itsekeskeisesti, vaan pidän tärkeämpänä sitä, miten ihmiset lähelläni voivat - ja nyt voivat huonosti. Näen lasteni silmistä jatkuvasti pelkoa kun mies huutaa niitä kun on asiaa. Lapset eivät pysty koskaan ennakoimaan saavatko he huutoa niskaansa vai mitä....
Nyt yritän jälleen kerran jutella asiasta ja sanoin, ettei näin voi jatkua (häntä ei kiinnostanut, kuten ei ennenkään). Sanoin, että ellemme pysty kahdestaan asioista jutella kuten aikuisten pitäisi kyetä, niin meidän pitää hakea apua. No voitte arvata, mitä vastaus taas siihen oli (eli ei kiinnosta). Häntä ei kiinnosta muuttaa tapojaan, sillä pitää niitä oikeutettuna ja "tässä maailmassa mikään ei ole reilua". Tasaisen tappavaan tahtiin hän uhkaa mm. avioerolla (silloin kun tulee vitutushetki ja pitää päästää kaikki paska minun niskaan), viimeksi lauantaina tullessani töiden jälkeen ovesta sisään alkoi hirveä mesoaminen. Hän paasaa jatkuvasti siitä, miten olisi helpompaa asua ilman perhettä ja elämässä ei ole tullut 20 vuoteen tehytä muuta kuin vääriä valintoja. No siihen olen yrittänyt sanoa, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja kohta 40 vuoden ikään päästyään pitäisi jo ymmärtää oppia elämään niides valintojensa kanssa. On ihmisiä, joilla menee huomattavasti huonommin kuin meillä (mutta mies sanoi ettei häntä kiinnosta muitten elämä vaan oma), mutta nämä ihmiset oppivat elämään niiden kanssa.
No, tässä nyt alan oikeasti miettiä sitä, haluanko elää itse tällaista elämää tai antaa lasteni elää jatkuvassa pelossa ja epäilyssä siitä, että olisivat tehneet jotain väärin. Tuntuu siltä, etten pysty elämään onnellista elämää tämän jatkuvan vihamielisyyden ja kiukuttelun keskellä. Olisiko elämäni pidemmän päälle onnellisempaa ilman miestäni? Ehkä? Tosin tiedän sen, että mieheni on niin vittumainen ihminen, että jos eroamme hän tekee elämästäni helvetin, käyttää lapsia jatkuvaan taistoon. Mutta kumpi on parempi vaihtoehto kun helvetiksi tämä näyttää menevän teen mitä tahansa...
T. Pattitilanteessa elävä
Vastaukset 8
Vanhimmat
Huh huh mikä tilanne nyt keräät voimat ja lähet ajattele lapsia minkä mallin saa elämäänsä... helppoa ei ole lähteä voin omasta kokemuksesta sanoa laina ja muut asiat kyllä selviää ajan kanssa VOIMA HALI SULLE kyllä se aurinko vielä risukasaan paistaa :)
Sinulla on tyypillinen mies jonka ei olisi pitänyt perhettä perustaa ollenkaan kun hermo menee noin pienesta ja niin edelleen. Asiat voi sanoa ihnan asiallisesti ja niin edelleen. Jos miehesi ei pysty keskustelemaan aikuisten tavoin niin ero on ainoa vaihtoehto ja varmaan kirea rahatilanne tressaa. Itsellä onneksi naiseni kanssa yksi lapsi ja huomasin heti ettei rahat riitä useampaan lapseen ja nyt jo lukiossa ja tänä vuonna mennyt lapseen jo 4000€ mutta rahaa se on ja vanha sanonta että pappa betalar pitää paikkansa.
Tutustu narsistiseen persoonallisuushäiriöön! Kuvaat ominaisuuksia jotka sopivat tilanteeseen: supliikki, siloiteltu kuva ulospäin. Vian hakeminen aina muualta, syyllistäminen ja nimittely. Raivoamiset ym. teatteri. Uhkien luominen.
Tässä linkki alkuun http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/faq58.html
Tilanteen perinpohjainen tunteminen voi auttaa.
Kuulostaa niinkuin minun tekstiltä. Ja kuten edellinen "olisinpa tiennyt" sanoo, niin narsistinen on miehesi. Kuten minunkin.
Itse harkitsen vakavasti lähtemistä, mutta lasten takia se on niin vaikeaa.
Ja toisaalta olen löytänyt sen elämäni miehen ja elän nyt elämää jota en ikinä uskonut eläväni.
Nämä ovat vaikeita asioita, toisia ei voi mennä neuvomaan. Itsestä on se voima löydettävä.
Olet alistuva lammas. Uhraat lastesi mielenterveyden. He tulevat takuulla sairastumaan tuossa kasvuympäristössä psyykkisesti. Vanhempien tehtävä on suojella lapsiaan, myös henkiseltä vakivallalta! Jos sinä et siihen pysty, mieti olisiko lasten parempi kasvaa jossakin tasapainoisessa perheessä esim.sijoitettuna? Toivottavasti sosiaalitoimi tulee vetämään rajat, jos et itse tajua kuinka toimia.
Mikä ihme siinä on, että vaikka tietää ukon tuollaiseksi paskaksi, niitä muksuja pitää vaan väsätä siihen?
Kyllä siinä väsyy isäkin, kun vaimo on aina raskaana ja rahat menee kaikki perheeseen. Ja yksi vain tienaa.
Myöhäistä tieten lohkaista, mutta miksi vasta nyt maha taas pystyssä, mietit tuollaisia?
Mitenhän teillä menee, kun se lapsikin taas syntyy?
Ainakin tiesit, minkälaisen ukon sait.
Yritä nyt kuitenkin jaksaa, ei se yksinhuoltajan elämäkään ole kuule ruusuista, köyhyyttä se on.
Tietääkö? Ukosta tulee paska useinkin vasta lasten jälkeen, kun on "nalkissa".
Elämäsi olisi todellakin parempaa, sekä kiinnostavampaa ilman miestäsi!