Joskus olen tuntenut olevani niin yksin kuin sieluni leijuisi avaruudessa. En saanut mistään kiinni. Silloin olen itkenyt kaipuutani kouristellen. Tuntenut ääretöntä surua. Olen tuntenut että niinä hetkinä sieluni vaeltaa avaruudessa, kutistuu paineessa -ja lopulta hajoaa pirstaleiksi. Tunnetta voi vain kuvata, että joku kuoli... minä jotenkin kuolin.
En tiedä miksi olen tuntenut niin perinpohjin rajusti, mikä voi saada aikaan tuollaisen reaktion, mistä se voi tulla?
En tiedä miksi olen tuntenut niin perinpohjin rajusti, mikä voi saada aikaan tuollaisen reaktion, mistä se voi tulla?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos on paljon yksin, ilman kasvokkaista kommunikaatiota muiden ihmisten kanssa, voi uppoutua tosei syvälle omiin ajatuksiinsa ja oma mieli alkaa tavallaan tuottamaan omaa epätodellista maailmaa, käymään keskustelua itsensä kanssa (sitä, jota normaalisti käy muiden kanssa).
erityisesti jos on vielä vilkas mielikuvitus.
Kannattaa siis mennä joka päivä johonkin ihmisten ilmoille ja viettää aikaa ja jutella muiden ihmisten kanssa. Yksinäisyyden tunne kun voi olla tosi musertava.
Ihmisen sielu ei voi "hajota". Kokemus voi olla voimakasta, kuten tunteet ja elämykset jos ihminen tuntee, mutta ihmisen sielu on erittäin pysyvä elementti. Enkä ole psykologi, mutta maallikkopalstalla maallikon vastaus, vaikken ymmärtänyt yhtään mitään, anteeksi vain.
heijastaa meidän persoonallisuutta.Kyllä se voi hajota;minä olen kokenut kantapään
kautta jopa sielunlain muutostekijän kuten Homeros,profeetta Muhammad ja
Daniel Defoekin.
Edelleenkään en ymmärrä yhtään mitään lukemastani: Eikö psykologia- palstalla jotyakin sielun käsitettä tulisi käsitellä sitten psykologisessa mielessä palstan aihealueen mukaan ja anteeksi nyt vain, mutta tuollaiset avaukset kuten tämän ketjun avaus ovat vähän vaarallisia siksi, että ainakaan minä en halua maallikkona antaa tuollaisiin kysymyksiin sielun hajoamisesta mitään vastauksia ja aloittanut nimimerkki ikäänkuin "altistaa" ketjuun vastaavat kaltaiseni maallikot ns. asiantuntijaroolin alle kysymyksellään, koska kyseessä tässä on mukamas tiede-palsta aiheenaan psykologia ja siitä en pidä. Filosofisessakin mielessä sielun käsitettä kai voi pohtia ja varmaan vaikka missä taidemielessä, mutta eikö sellainen pohdinta sitten pitäisi tapahtua filosofia-palstalla, jos kyseessä muka on tiedekeskustelu?
Minulle tuli avauksesta ensimmäisenä mieleen, että ihmisen "sielu" ei kai psykologisessa tiedemielessä voisi "hajota", kuin kenties kai korkeintaan joissakin esim. psykoottisissa tiloissa tms., mutta kun en ole minkään sortin psykologian alan asiantuntija tai ammattilainen, enkä tiedä miksi avauksen kaltaisia kysymyksiä nimimerkkikeskustelussa kysytään, enpä nyt ihan olisi kiinnostunut miettimään.
Minä taas en ymmärrä mistä tiede keskustelusta puhutte.
Pystyn vain tunteella kuvaamaan. Psykoosia minulla ei ole todettu. Olen ihan kiinni elämän realiteeteissä. Ehkä vähän liiankin.
Tämä kuvaamani tila tapahtui vain kerran. Jotain syvempää kuin sydän, hajosi. Kuolin "sisemmältä" kuin vain sydämestäni. Sukelsin sieluni pimeään avaruuteen -ja menin siellä, suuressa paineessa, rikki.
Sen jälkeen olen kerännyt ympäriinsä lennähtäneitä sirpaleita ja rakentanut palapeliä: haluan ehjän tämän hetken, tämän päivän, huomisen, haluan itselleni hyvän tulevaisuuden: vaikka en ymmärräkään miksi hajosin, haluan olla ehjä taas.
Minulta varastettiin sielu eräässä lohkossa ja menetin siinä elämäni. Kuolin henkisesti ja hengellisesti. Myös paluuni yhteiskuntaan estettiin luomalla valheiden verkko ympärilleni. Ei jää paljoa vaihtoehtoja elämäni jatkolle..