Filosofian opiskelu - kumpaa se on

Aloin kirjoittamaan vastausta, mutta kohtasin nopeasti komplikaatioita. Missä määrin on nimittäin mahdollista jakaa filosofian opiskelu sen historian opiskeluun ja filosofisten asioiden filosofointiin? Yksinkertainen vastaus alkuperäiseen kysymykseesi on, että Jyväskylän yliopistossa opetetaan kumpaakin tasapuolisesti. Monimutkainen vastaus on hiukan tarkempi.

Sellainen opetusmuotojen dualisoiminen, jossa ensimmäiseen kuuluu filosofian historia ja toiseen asioiden ja ilmiöiden filosofoiminen, saattaa olla kategoriavirhe. Voidaanhan kysyä suoraan: onko filosofoiminen varsinaisesti opetusta? Lisäksi filosofian historiassa pesii ainakin implisiittisesti demarkaatio-ongelma: Milloin filosofian historian loppuu? Kuuluvatko viime vuosikymmenen filosofiset työt filosofian historiaan? Osa vastaa kyllä, osa vastaa ei. Kyse on siitä miten näitä vastauksia perustellaan.

Suurin osa filosofisista kysymyksistä on vastattuja ja perusteltuja ennen nykyfilosofiaa. Esimerkiksi Whitehead onkin kuvaillut, että koko länsimainen filosofia on oikeastaan vain reunahuomautuksia Platonin teoksiin. Filosofia näyttääkin jossain määrin käytännöltä, jonka tulokset eivät tavallisessa mielessä vanhene. Suuri osa Aristoteleen argumenteista ovat edelleenkin täysin kelvollisia vakavaan filosofointiin, ja siksi niihin on hyvä ainakin tutustua. Filosofian tutkijalle saattaakin muodostua suureksi ongelmaksi kysymyksensa historian heikko tunteminen.

Kysymykseen vastaajana reflektoin kuitenkin sen, että yritän tässä pelastaa filosofian historian asemaa. Miksi? Ethän missään vaiheessa antanut olettaa, että pitäisit historian opiskelua missään mielessä huonona asiana. Itse asiassa voisit aivan hyvin haluta juuri sitä, etkä keskittyä nykyiseen keskusteluun juurikaan. Yleensä varmaankin kohtaan enemmän liiallista historian väheksyntää kuin toisin päin. Joka tapauksessa suurin osa tästä ns. monimutkaisemmasta vastauksesta ei juurikaan vastaa kysymykseesi. En kuitenkaan poista tätä, koska siitä voi olla muuta hyötyä.

Lopuksi huomautan vielä, että filosofian historian opiskelu näyttää vähenevän opiskelujen edetessä, ja opetuksen materiaali ottaa nykyisyyttämme kiinni. Aluksi perehdytään antiikkiin ja lopuksi tarkastelemme nykyteoreetikkoja. Filosofian historiaan erikoistuneetkin tekevät näin. Heidän ensisijainen tutkimuskohteensa säilyy historiallisena, mutta kommentaarien ja tulkintojen opiskelu lisääntyy. Ns. kunnollista filosofointia pääsee viimeistään harjoittamaan opintojaksojen lopuksi tehtävissä kandidaatin ja maisterin töissä. Paljon filosofointia tapahtuu myös ainejärjestön tapahtumissa, kun samanhenkiset saapuvat tarpeeksi lähelle toisiaan tarpeeksi pitkäksi aikaa.

Toivottavasti tästä oli apua!

Filosofian historiaa opiskellessa tutustutaan myös vasta-argumentteihin, useisiin käsityksiin samoista aiheista. Opiskellessa tuleekin harrastaa filosofointia, pohtimalla argumenttien pätevyyttä ja riittävyyttä. Tenteissä ja varsinkin esseissä ja tutkielmissa heruu pisteitä, jos kykenee kriittisesti analysoimaan tentittäviä filosofisia näkemyksiä eikä vain toistamaan sen mitä on sanottu. Vaikka siinäkin on tekemistä, sen verran hienovireistä ja monimutkaista filosofinen argumentointi yleensä on.

Kiitos vastauksista! Olin oikeassa, kun ajattelin, että kannattaa kysyä niiltä, jotka paremmin tietävät :) (eikä ainakaan olettaa asioita ennakkokäsitysten siivittämänä).

En missään nimessä itse väheksy filosofian historiaa enkä sen opiskelua (mikäpä sen parempi pohja) - ja tuskin kukaan opiskelija haluaisi langetakaan toistamaan jo ennalta lausuttuja ajatuksia - ainakaan tietämättään ;-). Nämä kaksi vastausta selkeyttää jo paljon, ja myös se, että itse asiassa koko historian tutkimisessakin on filosofointi mukana (tai että ei ainakaan sitä mikään estä). Juu, ja voihan olla molempienlaisia ihmisiä: pelkkiä historiantutkijoita, tai filosofoijia (tai sekä että). Onneksi maailmaan mahtuu :)

Mutta sitten: onko se jonkunlainen (romantisoitu) harha (joka tulee juuri historiankäsityksestämme, ja siitä, että aikaa on kulunut 'menneistä ajoista'), kun kuvittelen, että "ennen" filosofit olivat paljon enemmän esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa? (älkää ymmärtäkö väärin, en vähättele nykyfilosofeja, vaan nimenomaan haluaisin, että filosofinen pohdinta olisi vieläkin paljon enemmän esillä! Arvojen keskustelussa, poliittisessa keskustelussa, yms.).

Vai onko tosiaan historiaan helpompi nähdä, kuin nykyhetkeen? (onko nykyhetki 'liian lähellä'?) Mitä mieltä tästä?
(voihan se olla, että jos katsoo vääriin paikkoihin, niin ei näe ;-) Vika voi vallan olla siis katsojassa!)

Tottahan tuo varmasti on, että historiaan on helpompi sijoittaa ja projisoida ilmiöitä ja omia käsityksiään ilmiöistä. Mutta kuten ainakin eräät "postmodernin" filosofit tai oikeastaan ei-modernin filosofit esittävät, aikakausiin perustuva ajattelu ja historian kategorisointi olemuksellisiin ajanjaksoihin voi olla itsessään vain tiettyyn historialliseen ajatteluperinteeseen/kulttuuriin kuuluvan aikakäsityksen ilmentymä. Edellinen lause tosin sisältää eräänlaisen ristiriidan, mutta tulee huomioida, että "historiallinen" ei tässä kontekstissa välttämättä viittaa perinteiseen historistiseen "historiaan", vaan johonkin tai erääseen vaiheeseen kulttuurihybridisaation (itse)ymmärtämisessä. Ei voida puhua myöskään kulttuurihybridin "kehityksestä", sillä "kehittyminen" viittaa juuri siihen aikakäsitykseen, jonka mielekkyyttä on tarkoitus analysoida. Kyllä onkin vaikea soppa keitetty lineaaris-teleologisen ajan ympärille. Ainakin itselleni teettää töitä historiattoman kulttuurikäsityksen sisäistäminen.

Mutta jos nyt jotain tuon sivuhuomautuksen lisäksi yritän sanoa, niin ehkä sen, että tosiaan "filosofien" yhteiskunnallisen ja yleisintellektuellisen aseman "kumoutuminen" liittyy varmaan humanistisen ihanteen rapautumiseen. Perinteisen humanismin kuoltua yleisnero-filosofi ei ole mahdollinen ilmiö. Yksittäinen "romanttinen nero"/filosofi ei voi olla enää samanlaisessa valistuneen vaikuttajan roolissa, koska tiedon kenttä on modernisaation myötä pirstoutunut ja institutionalisoitunut.

Kyllähän filosofian piireissä puhutaankin ns. viimeisistä suurista filosofeista, joista Wittgenstein lienee yksi merkittävä kandidaatti. Toisaalta nk. mannermaisen filosofian yhteys yhteiskuntalliseen ja kulttuuriseen keskusteluun on oman käsitykseni mukaan hieman merkittävämpi kuin esimerkiksi anglo-amerikkalaisissa maissa. Tosin ehkä oma kuvani on nimenomaan jonkinlainen romantisoitu kuva 1900-luvun lopun mannermaisesta diskurssista ja kriittisestä kulttuurista.

Reunahuomautuksena kysymykseen filosofian historian/filosofian opiskelusta: tuskin kovin moni puhuu "matematiikan historian" opiskelusta, vaikka suurin osa yliopistomatematiikan peruskursseista (ensimmäiset opiskeluvuodet) on enintään 1800-luvun matematiikkaa. Mikä siis on itse substanssia ja mikä sen historiaa? Sama pätee mielestäni varsin hyvin filosofiaan, vaikka nykyinen tieteiskeskeinen yliopistokulttuuri antaa helposti toisenlaisen kuvan. Moderni, institutionalisoitunut tiede on kuitenkin vain varsin lyhytikäinen kulttuurinen ilmiö, jonka ylivallan soisi tosin kyllä jo kohta loppuvan.

Koska Suomen perustuslaki on porvarillinen eikä demokraattinen, luonnollisesti se heijastuu akateemisten herrojen arvovallassakin. Näin ollen akateemisissa opinnoissa pärjäävät parhaiten ne yksilöt, jotka nuolevat kaikkein ahkerimmin kulttuuri-imperialistien rikasta ja taantumuksellista peräsintä.