Taasko sitä ***** sitoutumiskammoa!?

oho eipä ollut niin 'lyhyt tarina sittenkään, Mutta kiitos jos joku jaksaa lukea ja vastatakin!

mies vaihtuu mutta nainen pysyy samana ja ihmettelee kun 'taas' ei kelpaa. Kuulehan. Tuo mies haluaa parisuhteen ja yhteisen kodin! Hän ei vain halua SINUA! Pillerikeskustelunne olisi jo pitänyt olla vihje siitä, että 'tempperamenttinen' luonteesi on ylimääräinen taakka ja suhteenne ei ole kaiken sen kärsimisen ja kituuttamisen arvoista.

Kiitos vastauksesta. Täytyy myöntää että osuit kipeään paikkaan. Olen ollut aina luonteeltani temperamenttinen, siis suutun nopeasti ja annan nopeasti anteeksi. Mutta luonteeseeni kuuluu myös vahvasti aurinkoisuus ja ystävällisyys. Mutta pillerit kyllä tekivät minulle pahaa! Olen itsekin valtavan helpottunut siitä että lopetin ne, olen taas oma positiivinen itseni, mistä ei ollut juuri tietoa kun käytin niitä. Tuntuu vaan todella epäreilulta jos minut nyt tuomitaan niiden takia: rupesin käyttämään niitä vasta miehen armeijan loppupuolella. Ja päätös oli yhteinen, en siis ole yksin vastuussa pillereiden aloittamisesta. Niiden vaikutusta taas on itse todella vaikea huomata kun se alkaa niin pikkuhiljaa.
Joka tapauksessa, jos mies on minut nyt sen vuoksi jättämässä että pillerit muuttivat luonteeni hetkeksi toiseksi, niin siinä tapauksessa minun ei kyllä tarvitse pohtia oliko hän ollenkaan minuun sitoutunutkaan.

Pahasti pelkään, että persoonallisuutenne eivät vaan sovi yhteen. Miehesi saattaa kokea sinut liian hallitsevana ja hukkaa itsensä. Veikkaan, että hänen korostunut oman tilan tarve tulee siitä. Tämä on nyt vaan heitto, mutta kirjoituksesi perusteella hän vaikuttaa "kiltiltä" ja ristiriitoja välttelevältä kaverilta. Hän saattaa kokea suuttumiksesi itseensä köhdistuvina ja tuntee, ettet hyväksy ja rakasta häntä.

Itsekin olen huomannut tuon, että jotkin yksilöt tulevat pohdintojensa kanssa reilusti jälkijunassa, tarvitsevat paljon aikaa sisäistäkseen todella missä mennään.

Olen tehnyt päätelmän, että he monesti ajattelevat jonkun asian olevan yksinkertaisesti niin ja riittävän, kunnes toisin todistetaan. Toinen voi ajatella että riittää kun tykkää. Siinä menee sitten pasmat sekaisin kun samaanaikaan sekä tykkää että ahdistaa. Kehoittaisinkin nyt sinua vielä jaksamaan ja kuuntelemaan miehesi tuntoja ja etsimään/kokeilemaan ratkaisua yhdessä. Miettikää ääneen kumpainenkin mitä te todella tahdotte suhteelta, toisiltanne ja elämältä, vaikka sen pohtiminen pelottaisikin. Se vaatii kyllä hitonmoista kärsivällisyyttä antaa toisen pohtia rauhassa, mutta ainakin sitten asiat ovat ehkä vähän selvempiä ja esittämiskelpoisempia.

Vaikka parisuhde melkoista rakettitiedettä onkin, niin se yhdessä pitävä voima on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessa tahto. Tahto selvitä ja arvostaa toista. Jos toinen tuntuu epäsopivalta niin silloin usein tätä tahtoakaan ei tunnu löytyvän tarpeeksi. Toivottavasti ap. saatte asiaan ratkaisun :)

Kiitos. ja 2019, jostain syystä tuntui ihanalta kuulla tuo lopputoivotus. Varmaankin koska en ole nyt tauon aikana itse jutellut tilanteestakenellekään; toinen läheisimmistä ystävistäni on para-aikaa niin kiireinen että näkeminen menee vasta ensi viikolle, toisen kanssa en ole halunnut puhua, koska hän on ns 'ikisinkku', ja erittäin parisuhdevastainen, saisin häneltä siis pelkkää negatiivista mielipidettä asiaan. :) Muutenkin haluan omassa päässäni selvittää asiaa ihan itsekseni mahd paljon.. Kuitenkin tänne kirjoittelukin on jo hieman auttanut.
Olen miettinyt tuotakin, että olemmeko liian erilaisia luonteiltamme. Pohjimmiltamme meissä on todella paljon samaa, mutta minut on kotona opetettu näyttämään tunteeni, mieheni taas on opetettu (hieman epäterveestikin) piilottamaan ne. Hän haluaisi kyllä oppia kuuntelemaan omia tunteitaan ja kertomaan minulle, jos joku tekemäni/sanomani asia loukkaa tai muuten harmittaa... Olemme tästä jutelleet. Ja minä taas haluaisin ehdottomasti auttaa häntä tässä. Nyt vaan pelottaa, että mitä tapahtuu kun tauon jälkeen juttelemme. Tapahtunnee nyt viikonloppuna tai alkuviikosta..
Huoh. Sitä olisi niin helppoa olla kärsivällinen ja odottaa jos tietäisin, että tämä tästä sillä parantuisi tämä tilanne. Mutta tämä lähes jo vuoden kestänyt hapuilu ja pohtiminen ja syiden etsiminen alkaa ottaa veronsa. Toisaalta, huomaan kyllä ihan selvää edistymistä: olemme lähentyneet paljon, ja kyllä se mies jo rohkeammin asioista puhuu. Se vaan unohuu silloin kun on taas alamäkeä.
Kuitenkin tätä miestä todella rakastan, enkä millään tahtoisi hänestä luopua. Mutta jos hänestä tuntuu että luopuu itsestään tässä suhteessa niin eihän tämä sitten ole kenenkään kannalta hyvä.
Vaikeaa on...