Eroamallako auringonpaiste takaisin elämään?

Sama juttu täällä, 4-kymmpinen 3 lapsen äiti, vihdoin nostin "kissan pöydälle". Minä en halua jatkaa enää tätä avioliittoa, yli vuoden päivät tätä olen miettinyt. Mies tahtoo vielä yrittää ja minä en, lupasin katsoa tätä kevättä, miten nyt kun olen kertonut asioiden tilan, muuttuuko mikään.. no nyt yli kk ajan olen vain yrittänyt selviytyä päivästä toiseen ja haluan pois tästä avioliitosta. Ei mitään puhuttavaa, muuta kuin lapset ja sää..tilanne syö minua sisältä päin. En tiedä miten edetä asiassa, pelkään mieheni katkeroituvan, jos joudutaan kotikin myymään.. tai tekevän itsellensä jotakin kun ei ole hyvä itsetunto.. en jaksa tätä enää..

Miesnäkökulma asiaan just eronneena 10v suhteesta. Meillä kariutui suhde kanssa siihen ettei osattu enää puhua toistemme kanssa tärkeistä asioista vaan tapeltiin aivan toisarvoisista asioista. Pikkuhiljaa tilanne ajautui siihen ettei kummallakaan ollut enää haluja/voimia yrittää ja sithän se oli siinä. Jälkeenpäin harmittaa se ettei haettu apua asiantuntijoilta. Luulen yhäkin että olisimme tänäkin päivänä yhdessä onnellisia jos vain olisimme saaneet apuja suhteeseemme. Uudet suhteet on todella hienoja aikansa, mutta mitä kaikkea menettääkään erotessaan pitkästä suhteesta... Meillä oli kanssa uusioperhe joten haasteita riitti siltäkin osin riittävästi ja meillä arki meni niin että vaimoni työn vuoksi minä hoidin kodin ja lapset mikä erotessamme olikin huono asia kun en tienannut yhtä paljon kuin puolisoni. Se nyt oli vain eropaskaa, mutta hyvä esimerkki siitä kuinka toista arvostaa kun mieli alkaa vaeltamaan vihreämmille laitumille. Mulla on ikää enemmän kuin sulla ja fiilis on etten edes halua pettyä enää, onkohan tää sitä elämänkokemusta?

Itse erosin 15 vuotta kestäneestä avoliitosta syksyllä. Ja kyllä olo on ollut mitä parhain sen jälkeen. Mietin eroa vuosia, keräsin rohkeutta..... viimein ymmärsin, että mun on pakko erota jo oman hyvinvoinnin vuoksi. Henkinen väkivalta oli pahinta, ei minkäänlaista arvostusta, vittuilua, pilkkaa ym ym. Koskaan ei ex kysynyt miten mun päivä töissä on mennyt, vittuili kylläkin. Häntä piti kyllä kuunnella ja kehua ja nostaa jalustalle ym. Lisäksi terveyteni alkoi jo oireileen ja lääkärit eivät löytäneet mitään syytä. Itse tein diagnoosin, et kohtaukset johtuivat henkisesti huonosta olosta.
Nyt olen tavannut ihanan miehen, miehen joka arvostaa minua ihmisenä, äitinä, naisena!! Häntä kiinnostaa mitä olen päivisin tehnyt ja joka aamu ja ilta tulee puhelu tai ainakin viesti, jossa toivotetaan mukavaa päivää tai hyvää yötä Rakkaalle. Se tuntuu hyvältä niiden vuosien jälkeen jolloin kukaan ei ollut kiinnostunut minusta :( Olen kuullut enemmän kannustusta, ihailua, kauniita sanoja hänen sanomana näiden muutaman kuukauden aikana enemmän, mitä ex sanoi koko yhteiselämämme aikana.
Vanhaan en palaisi mistään hinnasta takaisin, jos lapsia ei olisi, niin olisin vaihtanut jo paikka kuntaa...
Kyllä se ELÄMÄ voi alkaa myös yli 40-vuotiailla. Eroa ei kannata pelätä, se on mahdollisuus parempaa elämään!!! Se vaatii paljon, mutta antaa enemmän ;)
Kenenkään ei kannata olla huonossa parisuhteessa!!! Henkinen väkivalta voi olla paljon pahempaa mitä fyysinen. Henkinen väkivalta jättää syvät arvet syvälle sieluun ja sydämeen. Ja niistä voi olla vaikea päästä eroon. Apua saa ja sitä kannattaa hakea, se ei ole heikkoutta vaan vahva ja viisas ihminen hakee apua. Puhuminen ammattiihmisen kanssa auttaa!!
Minä löysin ELÄMÄN JA ELÄMÄÄN SEN AURINGON ERON JÄLKEEN!!!!

Minun jalkojen alta vedettiin matto alta pari päivää sitten kun mieheni ilmoitti ettei enää rakasta minua. Sinänsä asia oli minulla jo tiedossa, eikä omat tunteenikaan kait ole aivan pelkkää rakkautta häntä kohaan vaan myös läheisriippuvuutta. Mutta silti minun maailma romahti ja toivon todella, että tulevaisuudessa päivät ovat aurinkoisempia.

Olemme käynneet suhteemme alkutaipaleella parisuhdeneuvonnassa, jolloin ensimmäinen lapsemme oli vain vuoden vanha. Myönnän, että kokemus oli hyvä ja saimme vinkkejä kuinka huomioida parisuhdetta. Muutama vuosi kului ja suhteemme rakoili, mutta emme hoitaneet toisiemme hyvää oloa vaan teimme toisen lapsen ja avioiduimme. Kaiken piti olla täydellistä, omakotitaloineen, farmariautoineen ja työpaikkoineen. Mutta ei, henkinen väkivalta alkoi olemaan entistä tuntuvampaa ja se alkoi liittyä joka asiaan.

Hylkäsin alitajuntaisesti kai kaikki ystäväni läheltä, kun mieheni alkoi näkemään heidät paljon houkuttelevimpana vaihtoehtoina. Seksielämämme alkoi hiipua ja minä enemmän ruikutin hänen peräänsä. Vaikkakin olen aina pitänyt itsestäni huolta olemalla hoikka niin henkiseen väkivaltaan sekään ei enää riittänyt (mieheni ei puheidensa mukaan pitänyt/pidä pyöreähköistä naisista). Rahaa minun pitää tuoda talouteen mahdollisimman paljon, joten teen yötyötä lisien perässä, mutta sekin on huono asia ja työnihän on aivan mitätön...pelkästään hoitaja.

Mieheni on hyvin mielellään reissuhommissa tai ihan millä vain "työkinkereillä", kunhan olemme mahdollisimman paljon erossa. Hän tekee pitkää työpäivää aina, jos minä kuskaan lapsia. Ja sitten hän vain hokee kuinka en ikinä tue häntä missään, en vain enää osaa iloita hänen menoistaan tai muutenkaan hänen elämän tapahtumisista, olen vain ollut katkera kuinka hän viihtyy kaiken muun parissa kuin minun ja lasten.

Ja sitten minä mietin tässä vaiheessa, että kuinka hänen rakkaus loppui aikaisemmin kuin omani. Yli kymmenen vuotta itseämme huijanneina ja lapsille harhakuvia luonneina pääsemme kuitenkin ehkä ratkaisuun avioero. Eilen mieheni kyllä pyörsi puheensa ettei kuulemma tarkoittanut mitä sanoi ja alkoi hempeillä ympärilläni. Mutta minä tajusin, että hän tarkoitti ja uskalsi vain sanoa sen ääneen. Ja minä toivon niin hartaasti, että olen vahva ja aloitan uuden sivun elämästäni vaikka se viekin minulta kaiken maallisen mutta ehkä pystyn niin tarjoamaan lapsillekkin mallia aidoista tunteista :) Ja olenhan miestäni kymmenisen vuotta nuorempi, joten uusia kokemuksia elämän puuhun odotellen.