Masennuksesta selvinneet..

Älä pelkää, terapian aloitukseen kuuluu ylä- ja alamäet. Asioiden käsittely nostattaa mahdolliset muistot ja etenkin tunteet pintaan, ja useatkin käynnit pohjalla on mahdollisia. Mutta sen kautta on aina parempi mahdollisuus parantua, kun yhen asian käsittely käyttää pohjalla:)
Normaali reaktio, kuulostaa siltä että olet paranemassa!
Voimia paljon terapiaan ja jatkoon :)

Tulee vain mieleen, että jos on hyvin paljon möskää alitajunnassa nii eheytymien kestää kauemmin ja etenee jaksoissa. Parantuu yhdestä ja tuntuu, että nyt olen terve ja kaikki ok. Sitten psyyke on ollut levossa ja alkaakin työstää jotakin uutta peikkoa muistojen lokeroista.
Ei hän sitä kestäsi jos kaikki kertarymmillä pitäsi käydä läpi.

Komppaan ihan täysillä ylläolevia vastaajia!

Voimien loppuminen, takapakin tuntu tuntuu pahemmalta kuntoutumisen alkamisen jälkeen, kun on parempia päiviä jo takanapäin. Osan aikaa tuntui että koko ajan mennään yksi askel eteen ja sitten kaksi taakse... mutta se menikin toisin päin.. sen vaan huomasi itse vähän myöhemmin..


Omia kokemiani blogissani:

elamarakastettuni.blogspot.com

Vakava masennus täälläkin , en jaksa tehdä oikein mitään muuta kuin istua netin ääressä. Mulla niitä parempia päiviä on yksi/ 14vrk , silloin menee hypomanian puolelle.
Eläkeprosessi on muutoksenhakulautakunnassa ja sekin stressaa alitajuisesti. Kerran ovat jo hylänneet, vuonna 2010.
Kyllä se puhti useimmiten loppuu, ei onnksi ihan aina.

En ole vieläkään parantunut pitkästä, vaikeasta masennuksesta, mutta terapia ja läheisten tuki on auttanut selviämään ja helpottanut oloa huomattavasti.

Aloituksestasi voin aistia, että sinulla on parantumisen halu.

Itse en välillä ole edes halunnut parantua. Ongelmani on ollut, etten kykene aidosti kiinnostumaan mistään, enkä oikein voi olla ihmisten parissa jne.

Ikää 35, ensimmäinen diagnoosi 18-vuotiaana, sukupuoli mies. Kalliit ja pitkät terapiat kokeiltu, psykonanalyyttiset, parempaa hoitoa ei olisi voinut saada mutta sairaus erittäin paha.

Kuulemma aivojen toiminnanohjausjärjestelmä on lääkärien mukaan häiriintynyt.

Nyt kun taaksepäin mietin, henkilökohtainen ongelmani on ollut salllia itselleen mitään hyvää. Olen pakkomielteisesti toistanut jotain asioita, joita eristyneessä teini-iässäni sairaat lähiomaiset ovat päähäni takoneet.

Aina on sellainen olo etten ole tarpeeksi hyvä, tee asioita en ole kelvollinen...... Niinpä en vuosikausiin ole edes yrittänyt päästä työelämäään.

Tällä hetkellä epätoivoisesti yritän löytää kokemuksistani ja opiskeluistani jotain myönteistä.... löytää kiinnostuksia, harrastuksia.

Kuulostaa kliseiseltä: älä jää yksin. Helpommin sekin sanottu kuinn tehty.

Ulkonäkö ja tähänastinen terveys on mennyt aivan hukkaan... mahdoton saada elämästä otetta. Häpeän suunnattomasti. Selittämätöntä. Stressaannun ryhmätilanteissa, mutta viime aikoina olen harjoitellut tätä, mutta.... turhauttavaa kun nämä asiat opitaan luontaisesti siinä 6-vuotiaana. (Työelämän vuorovaikutustaidot, hah!)

"Ajattelin vain että muiden onnistumisista kuuleminen voisi ehkä tuoda uskoa jatkaa eteenpäin parempaan ja valoisampaan. "

Haluan vielä painottaa, ettei sitä oikeastaan kukaan voi sinulle kertoa.

Jonkinlaisiin ilmaisiin vertaistuki/keskusteluryhmiin kannatta aina hakeutua terapian ohessakin jos muuten on yksinäistä tai ei tunnu kuuluvansa ikäistensä joukkoon. Itsehän olin aina sitä mieltä ettei mies myönnä heikkouttaan joten mieshän ei mene mihinkään ryhmiin joissa on naisia, koska naiset ovat ilkeitä -- tämä on osoittautunut nyt vääräksi ennakkoluuloksi.

Riippuu aika paljon terapiasuuntauksesta ja toki terapeutin persoonasta. Ja siitä onko se masennus vakava vai kenties vieläkin vakavampi. Ei se diagnoosilapun teksti ole lopulllinen totuus.

Mutta on se ihan oikeasti sairaus. Ei siitä täydellisesti voi parantua siinä mielessä, että sosiaalisessa elämässä on aina ikätovereistaan jäljessä... joskus jopa valovuosien päässä. Aina pysyy jotenkin jälkeenjääneenä kyvyiltään ja saavutuksiltaan.

Lopulta olen itse myötänyt että se on sairaus siinä missä muutkin... itse olen aina yrittänyt päästä toisten tasolle joka elämänalueella suostumatta myöntämään omia rajoitteitani...

En osaa muuta neuvoa antaa kuin että löydä jokin kiinnostus tai harrastus. Ihan sama mikä. Ei tarvitse olla fiiniä tai valtavirran mukaista. Käsin tekemisestä filosofiaan, purkkapopista klassiseen musiikkiin, urheilusta sohvalla istumiseen, kamppailulajeista kansantanssiin, moponvirityksestä veneilyyn. LÖYDÄ SE!

Mielestäni nettikirjoittelussa liian valoisan tulevaisuuden lupailu olisi teeskentelyä. Oikeastaan on erittäin valheellista vakuutella netin kautta "paranet varmesti" tai "se on kaksi askelta eteen ja yksi taakse". Yhtä typerää olisi sanoa "ota itseäsi niskasta kiinni". Haluan olla teeskentelemätön.

Henkilökohtaisesti vihaan tuota "kaksi askelta eteen ja yksi taakse", koska kuulin sitä lähisukulaiseltani, jolle olen erittäin katkera kohtalostani, koska hän ei estänyt henkistä pahoinpitelyä, vaikka näki sen vierestä.

Sori tuli vähän tajunnanvirtaa....

ai,voiko masennuksesta parantua? itsestäni tuntuu,että sen kanssa pitää oppia elämään. 20v sitten terkka epäili masennusta ja sain ekat lääkkeet. eka 10v meni lääkkeitten vaihdoilla ja terapialla. nyt olen hyväksynyt sairauteni ja napsin pillerit kiltisti,miettimättä tarvitsenko niitä. ja taas on sellainen tilanne,etten jaksa ketään. mutta silti olen täällä :D .eli ei asiat ole huonosti.

Itellä oli vakava masennus muutama vuotta sitten. Ei huvittanu mikään, ainut mitä tein oli että makasin sängys. Paraneminen oli hidasta kun en syönyt lääkkeitä, mikä terapeuttia/lääkäri myöhemmin määräsi. Se myöntäminen itselle oli kaikista vaikeinta, vaikka kukaan läheinen ei tuomitsisikaan niin itse ei halua uskoa sitä että voi henkisesti pahoin. Lopulta laitoksen kautta pääsin elämänhaluun takaisin. noin 3 kuukautta meni laitoksella ja myöhemmin todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Elämä menee tälläkin hetkellä päin vittua!

Minäpä kerron oman tarinani. Olin koulukiusattu pitkään. 19 vuotiaana masennuin vakavasti. Harkitsin itsemurhaa joitakin kertoja. 2 vuotta vakavaa masennusta, kunnes huomasin ettei omin voimin paraneminen voi alkaa sitten millää. Aloin huutamaan Jumalaa avuksi ihan tosissaa. Olin kuullut joltain, että joillakin masentuneilla ei ole montaa vaihtoehtoa..uskoa Jumalaan ja parantua tai sitten päättää päivänsä. Siihen aikaa -90 luvulla monet uskoivat, ettei masennuslääkkeet auta ja sitäpaitsi ne olivat kalliita. Masennusta ei juuri pidetty edes sairautena. Se oli monen mielestä enemmänkin mielenterveys ongelma. Ajattelin, että miten käy, jos päätän päiväni. Äiti oli sanonut minulle, että saatan joutua helvettiin, jos niin teen. Asia vaivasi minua niin paljon, etten uskaltanut tehdä itselleni mitään. Aloin rukoilemaan kovasti..huusin Jumalan puoleen pyysin apua. Apua alkoikin tulemaan..ensiksi vanha lapsuudenystäväni soitti minulle ja pyysi Helsinkiin...hän oli uskossa Jeesukseen. Lähdin kun sain pummattua rahaa sen verran, että pääsin sinne ja voisin elää siellä muutaman päivän. Laitoin kaikki voimat peliin, että sain raahattua itseni sinne. Kaverini rukoili heti aluksi todella voimallisesti puolestani ja laittoi käden selkääni vasten. Halusin uskoa, että se auttaisi. Sitten kaverini vei minut seurakuntaan Hakaniemeen. Monet uskovat tulivat luokseni ja kyselivät mikä minua vaivaa..mikä sinulla on? Kerroin olevani vakavasti masentunut ja sanoin että minulla ei juurikaan ole toivoa. Suuri joukko nuoria uskovaisia lupasi rukoilla väkevästi puolestani, että parantuisin. Jäin odottelemaan uskon siemen rinnassani, että jotain tapahtuisi. Kun tästä oli kulunut noin 3 viikkoa huomasin eräänä kauniina päivänä, että Jumala on minut parantanut!!! Rukoukset siis oltiin kuultu ja sain uuden oikean elämän Jeesuksessa ..Jumalaan uskovana ihmisenä ja kukaan ei koskaan vie minulta tätä uskoa pois. Jumala&Jeesus on ja pysyy sydämessäni kuolemaani asti. Olen parantunut ihmeellisellä tavalla ja masennus ei ole uusinut vaikka tästä on jo kohta 17 vuotta.

Masennus on vastine sanalle patalaiska ja laiskuus katoaa,kun saa potkun persuuksille.

Makasin monta vuotta sohvalla masennuksessa. Kavin laakareilla ja yritn laakitysta useaan otteeseen. Lahdin lomalle etelaeurooppaan ystavien kanssa ja jain sille reissulle. Sain tyota jostain. Kovaa raaqtamista oli aluksi, mutta paranin. Olen ollut taalla jo 25 vuotta enka ole sairastunut masennukseen uudelleen.

Mä olen todennut että vaikka kuinka surkeaa olisi en pystyisi itseäni lopettamaan, joten elämää täytyy aina vaan jollain keinolla luovia eteenpäin. Masennuksen potemiseen vajoaminen ei ratkaise eikä auta mitään. En tiedä miltä tämä kuulostaa, mutta tällainen hyvinkin pessimistinen oivallus on mua jollain tavalla auttanut...
Kävin monia vuosia terapiassa mutta terapeuttini totesi sitten että kiusaamiselle ei voi mitään joten sitä pitää vain sietää joten tulin siihen tulokseen etten tuollaista terapeuttia kovin suuresti kaipaa... Arvoni ovat selkiintyneet ja olen valmis elämään niiden mukaan (en nyt tarkoita terapian lopettamista vaan sitä että olen oppinut uskomaan itseeni), sekin auttaa elämästä selviämisessä.

Minä olen ollut masentunutkin joskus vuosia sitten, ja olen siitä parantunut. Paraneminen tapahtuu kehon kautta. Tarkoitan sitä, ettei sitä vastaan ajattelu auta minun mielestäni. Sensijaan kehon tuottama mielihyvän tunne on saavutettavissa.
Oma keho antaa suuren mielihyvän tunteen, eikä siinä ole mitään negatiivistä. En tarkoita mielihyvällä nautintoja vaan hyvän olon tunnetta. Siis terve keho antaa mielihyvän tunteen. Siksi kehoa ei saa turmella millään nautintoaineilla.
Sensijaan pitää oppia tuntemaan raittiin ilman tuoksu ja veden miellyttävä kosketus. Hengitystä pitää opetella ja keuhkot pitää olla puhtaat. Uimahallissa tuntee veden iholla ja se on suuri hyvän olon tunteen antaja. Nämä eivät ole vähäpätöisiä asioita, vaan niillä on suuri vaikutus joka parantaa sairauksia.
Keväällä voi tuntea metsäkukkien tuoksun aurinkoisella metsäaukiolla. Niitä tuoksuja on paljon.
Minä olen hieman pelännyt lääkkeitä niiden aiheuttaman riippuvaisuuden vuoksi.

Joo olen toipunut masennuksesta, mutta siihen meni vuosia ja sain opetella elämään ihan uudella tavalla. Apua en saanut terapiasta enkä mielialalääkkeistä.

Ensinnäkin masentuneisuuteni oli eräänlaista loppuunpalaneisuutta/uupumista niin henkistä kuin fyysistäkin. Huonoa oloa oli koettanut hoitaa alkoholilla ja kahvilla, mitkä entisestään pahensivat oireita. Eli ihan ensimmäiseksi lopetin alkoholin käytön ja vähensin kahvin juontia.

Masentuneena ja väsyyneenä ei jaksa syödä eikä tehdä ruokaa, joten oikeanlaisen ravinnon saanti jää puutteelliseksi ja tämä entisestään pahentaa oireita. Tilasin ison läjän vahvoja multivitamiineja, ei siis mitään multitabseja vaan sellaisia joissa on terapeuttiset määrät vitamiineja. Vuosia kestäneet puutostilat eivät heti korjaannu. Vitamiinit eivät ole mikään jatkuva keino vaan kävelykeppi jolla päästä jaloilleen ja liikkeelle. Yksi tärkeimmistä mielialaan vaikuttavista vitamiineista on muistaakseni B3, lisää tietoa löytyy varmasti netistä googlettamalla. IHerbistä tilasin edullisen hintaan, muiden multivitamiini ja antioksidantti valmisteiden kanssa. Ja sit tota D-vitamiinia 2000 IU:ta.

Kun vitamiinit alkoi potkia pääsin liikkumaan, eli ylös ulos ja lenkille. kuitenkin maltillisesti.

Sen jälkeen aloin rukkailemaan ruokavaliotani kasvispitoisempaan ja tuoreempaa suuntaan juureksiä kokoviljaa ja itse puristettuja tuoremehuja. Kaikki positiiviset muutokset on tapahtunut kuitenkin hitaasti.
Paastoamisestakin voi olla hyötyä, mutta se on aika rankka ja oireet saattaa hyvinkin pahentua ensi alkuun

Luulen, että oman masennukseni takana on pitkälle ollut hiivan liikakasvu ja sen aiheuttamat oireet.

Itsekin olen aina masentunut, yleensä lievästi silloin kun en ole kokonaan masentunut. En ole käynyt missään hoidoissa. Itse ajattelen, että tilanne johtuu siitä että on jotenkin syrjitty, eikä elämä oikein ole sitä miksi sen ajatteli.

Arvelen siis, että terapia ei välttämättä auta, koska ongelmat jotka aiheuttavat masennuksen, eivät poistu.

Ensinnäkin on vaikea löytää ystäviä ja sen lisäksi tuntuu, että ei kuulu mihinkään, ja kaiken kukkuraksi ei ole löytänyt miestäänkään. Työ ei ole mielekästä, lahjakkuudet jäävät käyttämättä, usein olen niitä, joita työpaikalla ymmärretään väärin ja olen epäsuosittu. Rahaakin on vähän, kun olen kyllä ihan hyvä ja ahkera työntekijä, mutta useinhan sitä ajatellaan että hyvä työntekijä on se suosituin. Välillä on toki pirteämpi. Sikäli toivon kaikille masennuksesta kärsiville apua ja toivoa ja valitettavasti en osannut sinulle vastata miten parannutaan. Välillä kuten sanottu, saan itseni siitä irtikin. Mutta pohjalle jää aina lievä masennus kaiken turhuudesta.

itse olen vakavasta masennuksesta "toipunut" 41v nainen. 16vuotiaana oli ensimmäinen itsemurha ajatus mielessä. Kauan on takana räpemistä pohjamudissa ja mielenterveystoimistossa ramppaamista.. Mutta nyt 2vuotta täysillä työelämässä ja hyvin menee, tottakai syön pillereitä lopun elämääni varmaankin, mutta mikä ettei jos mieliala ok ja jaksan normaali elämää. Täytyy vain muistaa ettei vaadi itseltään liikaa ja kertoo rehellisesti olevansa toipumassa masennuksesta. Muista ettei koskaan voi tietää mitä kuukauden, ½v:n tai vuoden päästä tulee eteen, Minulla kaksi lasta ja aviomies. Sekä lemmikkini ovat olleet suuria kannustimia tappelemaan hengissä pysymiseksi ja on tehonnut. Hae apua soita palvelevaan puhelimeen. Toivon sinulle jaksamista ja muillekin kanssatovereille. Helppoa ei ole mutta toivon että oma kertomukseni auttaa teitä uskomaan tulevaan..

Masennusta täällä 15 vuotta.

Cymbalta niminen lääke tehosi kunnolla ja alan tuntea itseni työkykiseksi,
vaikka tuskin mitään löytyy kun työhistoriassa on 15 vuoden aukko.

Olen nimim. "eräs filosofi":n kanssa samaa mieltä. Itseäni on auttanut näkökulman vaihdos. Aloin miettiä, että olenhan mä nyt JOTAIN hyvääkin saanut elämässäni aikaiseksi ja suoriutunut tilanteista aika luovasti. Kehittelin ajatusta eteenpäin ja palasin siihen aina uudestaan muistuttamaan itseäni tästä ihmeellisestä löydöstä :).

Tutustuin myös ns. sisäiseen lapseeni, joka yksinäisenä oli huutanut apua vuosikymmeniä. Nykyään elämä menee tasaisesti ilman lääkkeitä ja siitäkin täytyy vaan olla onnellinen.

Oon 16v, kohta 17, ja mun masennus alkoi, kun olin 14.

Eli masennus alko siitä, kun ei ollu kavereita. Olin siis yksinäinen. Aloin pukeutua mustaan, leikkasin pitkät hiukseni lyhyiksi ja värjäsin ne mustiksi. Koulussa mua alettiin kiusata ulkonäköni takia, koska olin emo/gootti. Kiusaaminen oli haukkumista joka päivä, joka välitunti... Kaupungilla mun päälle jopa syljettiin ja mua tönittiin. Ja mun masennus tietenkin vaan lisäänty tän kiusaamisen myötä.

Mua myös haukuttiin "läskiksi", vaikka en oo koskaan ollut ylipainonen, mutta sillo luulin tosiaan olevani sitten läski. Siitä alko sitten laihdutusrumba, 8 kg lähti tosta noin vaan. Mun äiti alko tietenki huolestua, kun laihduin ja en syöny paljon mitään. Masennukseni myös kasvoi laihduttamisen myötä, sillä mulle tuli pakkomielteeksi saavuttaa alipaino, joten kävin lenkillä & salilla enkä syöny just mitään. Olin tyytymätön itteeni.

Äiti vei mut ravitsemusterapeutille. Pääsin sinne, koska olin käyny seiskaluokasta asti psykologilla masennukseni takia. Terapian kautta ymmärsin, ettei mun tarttee olla alipainoinen ja että saan syödä. Myös psykologilla käynti on auttanut tähän ruoka juttuun ja erityisesti masennukseen. Mulla on myös masennuslääke Sertralin, jota käytän myös, koska mulla on pakkoajatuksia ja -toimintoja.

Nykysin mua ei enää masenna, koska toi lääke on auttanut tosi paljon. Ruokaongelmiakaan ei enää ole. Mutta mulla on vieläkin noita pakkoajatuksia ja -toimintoja, joita mulla on ollu ala-asteelta lähtien. Ja ne on vaan pahentunu entisestään ja syön niihin siis vieläkin tota Sertralinii 100 mg ja sitä annosta isonnetaan taas, että saatais noita pakkotoimintoja kuriin.

Mutta siis suosittelen psykologilla käyntiä ja masennuslääkitystä. Mulla on ainakin hirveesti auttanut se, että en oo koskaan piilotellut mun masennusta ja oon uskaltanut puhuu siitä.

Takana yli 10v. vaikea masennus. Nyt ikää melkein 30v. Voin sanoa selvinneeni pahimman yli, mutta vaikeinta on elää menneisyytensä ja sen ajatuksen kanssa, etten saanut tukea perheeltäni enkä kavereiltani, jotka kyllä varmasti tiesivät miten rikki olin. Näytinkin ihan puoli kuolleelta. Ihme, omin avuin sieltä pohjalta noustiin. Lääkityksenä tällä hetkellä vain miedot lääkkeet unettomuuteen, syön ravintolisiä, terveellistä ruokaa, harrastan liikuntaa ja käyn vertaistukiryhmässä. Muutin pois entiseltä kotipaikkakunnalta ja aloitin ns. uuden elämän.

Kyllä voi parantua, mutta siihen menee aikaa..... Ikuiset arvet kyllä itselle jätti.