Kovaa lämpenemistä Tampereella

Kerran kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He olivat olevinaan kankureita ja kehuivat kutovansa maailman ihaninta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka tästä kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai mahdottoman typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä.
...
He pysäyttivätkin kahdet kangaspuut ja olivat tekevinään työtä, vaikka heillä ei ollut kangaspuissaan loimia eikä kuteita. Häikäilemättä he vaativat hienointa silkkiä ja kalleinta kultaa, mutta pistivät kaiken omiin taskuihinsa ja hosuivat tyhjien kangaspuidensa ääressä myöhään yöhön asti.
...
Petkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä tarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaiken omiin taskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet kutoa helskyttivät tyhjää minkä ehtivät. Pian keisari lähetti toisen kelpo virkamiehen katsomaan, edistyikö työ ja oliko kangas jo valmistumassa. Hänen kävi samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli katselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta nähtävää kuin tyhjät kangaspuut.
...
Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään! sanoin pieni lapsi. Herranen aika, kuulkaa nyt, mitä tuo viaton lapsi sanoo! virkkoi lapsen isä, ja sanoja kuiskattiin suusta suuhun. - Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! huusi vihdoin koko kansa. Keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli:- Kyllä minun täytyy kestää tämä loppuun asti. Ja hän ojentui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat kantoivat laahusta, jota ei ollut ensinkään.

H.C.Andersen