Vanhempien suhtautuminen?

Äidilläni on outo käsitys anoreksiasta, hän kuvittelee että anorektikko voi olla vain jos ei syö koskaan yhtään mitään tai oksentaa kaikki syömisen jälkeen sekä on langan laiha. Tämän takia en ole kertonut äidilleni syömishäiriöstäni, koska olen varma että hän suhtautuisi asiaan ivallisesti, sillä minä syön kuitenkin jotain, en koskaan oksenna enkä ole luuranko. Vaikka olen vuoden ajan käyttäytynyt epänormaalisti syömisen suhteen, eli paastonnut, jättänyt aterioita väliin ja välillä ahminut, liikkunut lähes joka päivä ja laihtunut, hän ei älyä mitään. Kerran kun hän näki viiltelyjäljet ranteissani, hän kysyi ivallisesti: "Ootko sie viillelly? Onko sinulla psyykkisiä ongelmia?" Lopulta hän teki kuitenkin sen johtopäätöksen, että olen vain raapinut ranteitani käsi-ihottumani takia.

Joskus tekisi mieli huutaa äidilleni ihan täysillä, että kyllä, minulla on psyykkisiä ongelmia, minulla on anoreksia, olen ahdistunut ja masentunut, vihaan elämääni ja haluan vain kuolla pois, ettei kenenkään tarvitsisi minua enää kestää, etten olisi kenenkään riesana ja vaivana. Mutta ei hän kuitenkaan ymmärtäisi, sanoisi varmaan että "hulluks oot tullu".

Olen kyllästynyt siihen, että äitini odottaa minulta aina vain pärjäämistä. Minun pitää olla kova ja vahva, kestää kaikki vastoinkäymiset mukisematta, en saa olla masentunut, koska minulla ei nähtävästi ole syytä olla. Voi äiti, kun tietäisitkin, miten iso musta möykky sisälläni onkaan. Se kasvaa päivä päivältä, enkä enää tiedä miten pitkään jaksan. Mietipä sitten jos sekoan ja tapan itseni, että olisitko voinut tehdä jotain toisin. Jos olisit avannut silmäsi ja nähnyt pahan oloni. Joskus se voi olla liian myöhäistä.

Voimia sinulle! Itsekin painin ihan samanlaisten ongelmien kanssa. En ole luuranko, en ahmi, en oksenna aina syötyäni jotain. Oksennan vain tiettyjä ruokia syötyäni, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö ole sairas. Etteikö minulla ole paha olla.
Surullista, miten jämähtänyt kuva ihmisillä tuntuu joskus olevan syömishäiriöisistä. Yleisin harhaluulo on, että täytyy olla langanlaiha anorektikko, että edes on syömishäiriöinen. Nykytiedon valossa kun asia ei ole niin ja syömishäiriö on kuitenkin sairaus, ei itseaiheutettua "pelleilyä".
Tiedän miltä tuntuu, kun asioista syytetään. Entinen poikaystäväni oli minulle vihainen aina, kun sairauteni oireili jotenkin. Syytti ja painosti. Hänen kommenttinsa olivat myös ivallisia ja loukkaavia - kerran hän sanoi että "kyllä sun hampaista huomaa, että oksentelet." Tuon jälkeen en hymyillyt kahteen viikkoon ja vieläkin välttelen hymyilemistä niin, että hampaat näkyisivät.
Äitisi ei ymmärrä ongelmaasi, mutta ammattiauttaja ymmärtää. Suosittelen ottamaan yhteyttä terveyskeskukseen. Sinun täytyy auttaa itse itseäsi, kun muista ei kerran siihen ole!

Minun vanhemmilleni ei varsinainen syömishäiriöni ole koskaan paljastunut sillä kotona en ole aikoihin asunut.
Joskus noin vuosi sitten sain kuulla kommentteja "ethän sairastuta itseäsi anoreksiaan?" - SAIRASTUTA?! wtf? Ei ole ollut tietoinen päätös tämäkään.
Toinen aika yleinen kommentti "syötkö koskaan mitään? pitää syödä blaablaablaa...oletko laihtunut taas? kamala kun olet laiha, ei yhtään enään!" - olisinkin oikeasti, vaan en ole.
Asenne heillä muutenkin on jokseenkin vittuileva ja vähättelevä, sellainen etten ikinä uskaltaisi heille mitään myöntää, puhumattakaan että itse kertoisin.