Neljä vuotta sitten aloin laihduttamaan, pudotin painoa yli 30 kiloa parissa vuodessa. Kaksi vuotta sitten tapasin miesystäväni ja siitähän se alamäki alkoi laihduttamisen suhteen meinaa. Paino on nousut puolestatoista vuodessa huimiin lukemiin taas.
Mieheni on normaalipainoinen ja varsinainen herkkujen mättäjä. Niin olen minäkin (tai entinen minä olin) ja eihän tästä mitään sitten tullut. Nyt olen niin kyllästänyt tilanteeseen. Parin vuoden kova työ hävisi miltein taivaan tuuliin.. Omahan on vika, että sorruin ja muutin elämäntavat huonoiksi. Mieheni ei ole mikään urheilija, joten liikuntakin tippui aika minimiin. Nyt on kyllä lähtenyt lenkille mukaan ja on kannustanut aina siinä, mutta herkkuja tuo edelleen kotiin, vaikka varmasti tullut selväksi, kuinka masentunut ja tyytymätön oon omaan tilaani. Tänään toi oikein oman karkkipussin, vaikka varmaan olemme keskustelleet asian tiimoilta monesti viimeisten kuukausien aikana.
Ja kyllä voisi luulla, että huomattavasti seksikkäämpi ja kevyempi nainen olisi motivaationa myös miehelle, mutta EI. Tiedän kyllä, että mieheni ei mitenkään erityisesti katso lihavia naisia sillä silmällä, vaikka sanookin, ettei mun kilot haittaa. Kannustaa kyllä aina kun jutellaan, mutta käytäntö menee sitten päin peetä. En ymmärrä, onko kellään muilla samaa ongelmaa? Olen jopa miettinyt eroa, koska mulle tämä ei ole terveellistä
Itsestähän tämä kaikki lähtee, mutta sama näkyy esimerkiksi muiden ihmisten suhtautumisessa laihduttamiseen. Tuntuu jotenkin, että se on ongelma muille. Viimeksi laihduttamista yritti torpeido äiti, kun asuin vielä kotona. Muutenkin äidin ja joidenkin sukulaisnaisten suhtautuminen on tyyliin, kunpa epäonnistut. Kuvittelenko? ehkä? Varmaan nyt ollaan tyytyväisiä kun olen epäonnistunut.
Kunnon avautuminen, mutta olen todella turhautunut. Onko kellään muulla tunnetta, että muut ihmiset suhtautuvat joten oudosti, kateellisesti tai jopa pyrkii pilaamaan jotenkin koko elämätapa muutoksen??
Mieheni on normaalipainoinen ja varsinainen herkkujen mättäjä. Niin olen minäkin (tai entinen minä olin) ja eihän tästä mitään sitten tullut. Nyt olen niin kyllästänyt tilanteeseen. Parin vuoden kova työ hävisi miltein taivaan tuuliin.. Omahan on vika, että sorruin ja muutin elämäntavat huonoiksi. Mieheni ei ole mikään urheilija, joten liikuntakin tippui aika minimiin. Nyt on kyllä lähtenyt lenkille mukaan ja on kannustanut aina siinä, mutta herkkuja tuo edelleen kotiin, vaikka varmasti tullut selväksi, kuinka masentunut ja tyytymätön oon omaan tilaani. Tänään toi oikein oman karkkipussin, vaikka varmaan olemme keskustelleet asian tiimoilta monesti viimeisten kuukausien aikana.
Ja kyllä voisi luulla, että huomattavasti seksikkäämpi ja kevyempi nainen olisi motivaationa myös miehelle, mutta EI. Tiedän kyllä, että mieheni ei mitenkään erityisesti katso lihavia naisia sillä silmällä, vaikka sanookin, ettei mun kilot haittaa. Kannustaa kyllä aina kun jutellaan, mutta käytäntö menee sitten päin peetä. En ymmärrä, onko kellään muilla samaa ongelmaa? Olen jopa miettinyt eroa, koska mulle tämä ei ole terveellistä
Itsestähän tämä kaikki lähtee, mutta sama näkyy esimerkiksi muiden ihmisten suhtautumisessa laihduttamiseen. Tuntuu jotenkin, että se on ongelma muille. Viimeksi laihduttamista yritti torpeido äiti, kun asuin vielä kotona. Muutenkin äidin ja joidenkin sukulaisnaisten suhtautuminen on tyyliin, kunpa epäonnistut. Kuvittelenko? ehkä? Varmaan nyt ollaan tyytyväisiä kun olen epäonnistunut.
Kunnon avautuminen, mutta olen todella turhautunut. Onko kellään muulla tunnetta, että muut ihmiset suhtautuvat joten oudosti, kateellisesti tai jopa pyrkii pilaamaan jotenkin koko elämätapa muutoksen??
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et kuvittele.
Itse laihdutin viime talvena/keväänä 30 kiloa, enkä todella olisi uskonut sitä torpedoinnin määrää jonka sain kokea. Ensimmäiset torpedoinnit alkoi töissä 10 kilon jälkeen. Yritin pitää matalaa profiilia projektin suhteen, mutta toki eväissä ja ulkomuodossa alkoi näkymään muutoksia. Kun tämä huomattiin, kahvipöydässä kiertävä pullapussi jäi aina lähelleni avonainen suu minua kohti. Ensin ajattelin, että kuvittelen vain, mutta aloin oikein seuraamaan tilannetta ja kyllä se vain niin oli. Se matkusti vaikka kahvipöydän toisesta päästä, kun viimeinenkin oli ottanut pullan, lähelleni minua kohti. Kerran jopa kuulin, että laitetaanpa tuohon houkutukseksi.
Useimmilta lähimmäisiltäni sain kuulla, kuinka olen kuihtunut ja pieni. Sain myös kuulla "miehiikkäistä miehistä", juuri oman tavoitteeni vastakohdista.
Sen aikainen tyttöystäväni osti minulle vaatteita, jotka olisi ennen sopineet minulle, mutta nyt olivat pieniä.
Juuri tuollaista pientä "ei kai sua haittaa, jos mä tässä syön tän karkkipussin sun edessä.", "Ota nyt yks, ei se siihen kaadu", yms. Tietenkin puheissa kaikki toimii. Ja "tietenkin mä sua tuen sun tavoitteissa". Ja se vaan on sellasta pientä torpedointia koko ajan arjen askareissa ja puheissa.
Tuossa oli muutamia, joita nyt nopeasti tuli mieleen. Sellaista pientä kiusaa oli koko ajan. Toki oli niitäkin, jotka jaksoi kannustaa ja kyseli ihan oikeasti paljon ruokavaliosta, tavoitteista, yms. ihan oikeasti uteliaana.
Itse pidin mottona koko laihdutuksen ajan, että laihdutus ei vaadi kuin kaksi asiaa. Päätöksen ja päätöksessä pysymisen. Loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Ja tuo torpedointi antoi itselle vain lisäpontta yritykseen. Olin päättänyt onnistua ja sitä myöten myös näyttää torpedoijille, että MINÄ olen se joka onnistuu ja TE olette niitä, jotka epäonnistuu. Luonto ei antanut periksi tuottaa heille sitä iloa, että he onnistuisivat tavoitteessaan.
Lopussa kiitos seisoi ja kyllä sitä lopullista tavoitetta moni jaksoi ihmetellä. Myös vastakkainen sukupuoli alkoi osoittamaan kiinnostusta ja sain kuulla baarissa mm. "Vittu, mikä kroppa jätkällä" ja jopa suoria ehdotuksia.
En muuten ole saman muijan kanssa enää.
Itse antasin kenkää äijälle suoraan. Tietenkin itse päätät, mitä teet. Mutta jos se torpedoi sun tavoitteita, sun pitää itse päättää raivaatko esteet tieltäsi tavoitteisiin pääsemiseksi. Mun mielestä tollanen ei vaan kuulu oikeaan suhteeseen, vaan vilpitön toisen tukeminen, jo oman terveytesikin takia, kuten itsekin totesit. Ja se tilanne ei tule tulevaisuudessa yhtään parantumaan, vaan pikemminkin pahenee, mitä lähemmäksi tavoitettasi pääset.
Se vain nimittäin on niin, että vaikka itselläkin on aika kova psyyke, niin se pikkuhiljaa kyllä nakertaa ja nakertaa itsevarmuutta. Ja kun on nälkä, ottaa aivoon, väsyttää ja teettää vaikka mitä, niin se pienikin itseluottamuksen ripe on tärkeää jaksamisen kannalta. Muutenkin kun se peilikuva muuttuu ja ympäristö torpedoi, niin sitä alkaa itsekin epäilemään itseään ja tavoitteitaan. Jo siksikin on tärkeää raivata ne pahimmat ja raivattavissa olevat esteet tieltään.
Mutta onnea "matkaan". Pysy kovana! Lopussa se kiitos seisoo sinullakin. =)
Tääl on kans mies joka laihdutti 33 kg vuodessa. Paino on pysynyt alhaalla enkä ole lihonut vaikka välillä olen herkkuja syönyt. Olen myös jatkanut kuntoilua ja käynyt salilla 5 kertaa viikossa. Se on vaan niin et pitää olla itsekuria ettei ala mässäilemään jos toinen mässäilee herkkuja.
Hei Nainennn 88. On totta että vieressä mässäilevä laittaa itsekurin koetukselle.
Hyvä keino sitä vastaan on pitää aina kasvisksia ja tuoreita hedelmiä jääkaapissa: Miehesi avattua krkkipussin, jäätelopakkauksen, keksipaketin - sinä kipität jääkapille sen omenan perään ja hyvin h-i-t-a-a-s-t-i syot sen. Niin kauan kuin miehesi ryystää omia herkkujaan.
Tyopaikalla vain tekemättä mitään numeroa, ojennat "herkkulautasen" seuraavalle. Sinun ei tarvitse selitellä tai sanoa mitään. Vain et ota sitä wiineriä tai jos todella haluat, jaat sen 4 osaan ja otat vain yhden neljanneksen. Tai otat koko wiinerin , haukkaat yhden suupalan ja loppu lautasliinaan ja kassiin "pahan päivän varalle!". Kotimatkalla heität koko nyssäkän roskiin.
Itsesi mainostaessasi laihtumishaluasi, saa torpedoijat liikkeelle. He eivät todellakaan kaihda mitään keinoja saadakseen sinut pois kurssista!
Joten toimi tietämäsi oikeaoppisuuden mukaan ja kintaalla viittaa tuhoyritystä tekeville.
Hassua miten erilailla ihmiset kokee työn työpaikan pullatarjoilun. Ikäänkuin joka paikassa kaikki vaan miettisivät teidän laihdutusta ja yrittäisivät sitä "torpedoida".
Meillä on töissä usein pullaa tai muuta herkkua tarjolla ja minun aloittaessani laihdutuksen en huomannut kenenkään käytöksessä mitään torpedoimista. Osa porukasta muistaa, että olen dieetillä ja pulla tarjoessaan jättävät minut väliin tai sanovat, tylliin "sinulle ei varmaan maistu". Ja osa elää omaa elämäänsä ja kysyy pullaa tarjotessaan "otatko pullan?" niin kuin kaikilta muiltakin. Se vaan, kun omassa päässä tuntuu siltä, että toinen yrittää houkutella sinua pahoille teille. Vaikka oikeasti työkaverit/puoli tutut eivät voi tietää onko sinun laihdutus loppunut, voitko laihduttaessa syödä silloin tällöin herkun (niin kuin useat meistä voivat), he ovat vaan kohteliaita.
Sitten taas kotona missä se oma perhe tekee sitä, niin se on ikävää. Miehelläsi voiolla pelko, että jätät hänen, kun sinusta tulee laiha. Tai hän tuntee olonsa yksinäiseksi, kun sinä olet lenkillä tai syöt omia ruokiasi, ettekä tee enää samoja asioita yhdessä. Jos ette löydä kompromissia herkuista kotona (ethän vaan yritä miestäsi kieltää herkuttelemasta töissä ja muualla?), niin erilliset taluodet voivat olla ratkaisu. Sinun pitää ymmärtää, että se on myös miehesi koti ja hänellä saa olla sillä jotain herkkuja ja miehen pitää ymmärtää, että hänen pitää tukea sinu projektissasi, eikä voi pitää kilotolkulla karkkia, sipsiä jäätelöä ja muita herkkuja pahan päivän varalle. Vaan esim. yksi suklaa illaksi ja sinulle vaikka omena.
Toivattavasti löydätte yhteisen sävelen.
Perheen, ystävien, työyhteisön yms. suhtautuminen laihtumiseen on mielenkiintoinen aihealue! Kerronpa oman kokemukseni. Aloitin laihduttamaan, kun olin todella ylipainoinen ja paino uhkasi jo terveyttä. Perheeltä ja ystäviltä olin kuullut hienovaraista vihjailua ruveta huolehtimaan itsestäni paremmin. Koin tämän ihan ok-juttuna (kiitokset heille herättelystä). Rupesin sitten viime vuonna tekemään asialle jotain. Pikkuhiljaa kokeilemaan liikuntaa, terveellisempää ruokaa jne.
Silloin tällöin joku sanoi positiivisen kommentin hiljakseltaan kapenevasta olemuksestani. Se oli mukavaa ja kannustavaa.
Nyt tilanne on se, että olen saavuttanut normaalipainon ylärajan. Muutama kilo on takoitus saada vielä pitkällä tähtäimellä pois, kiinteytyä yms. Olen muuttanut pukeutumistyylini, hiuksiani, meikkaan vähän jne. Tunnen ensimmäistä kertaa aikuisiällä itseni terveeksi ja naiselliseksi.
Ympäristön suhtatuminen on ollut järkytys! Ystävät kehottavat herkuttelemaan enemmän, "etten laihdu liikaa". Työpaikalla laihtumistani, syömisiäni ja ulkonäköäni kommentoidaan julkisesti niin, että koen jo sen loukkaavana. Esim."olet kuihtunut", "etkö syö muuta päiväruuaksi", "naamasi on kaventunut!" (kesken palaverin), "olet vissiin ostanut uusia vaatteita" jne. Myönnän, että olen jo tullut liiankin herkäksi näille kommenteille, mutta millä oikeudella itselleni puolivieraatkin kommentoivat ulkonäköäni tai syömisiäni!
Olen päättänyt pitää pääni. Hoikistua vielä muutaman kilon. Kävin jopa terveydenhoitajalla tarkistuttamassa veriarvoni, ja vielä muutaman kilon pudotuksen järkevyyden. Hyvä, että edes ventovieraalta ihmiseltä sai tukea loppurutistukseen.
Tsemppiä kaikille laihduttajille oli sitten matkanne alussa tai loppusuoralla! Toisten ihmisten tuki on tärkeää, mutta onneksi lopulliset päätökset oman elämänsä suunnasta tekee jokainen itse.