Olen nyt 29v mies, ja ongelmani on sellainen, että viimeaikaisten kokemuksieni perusteella on alkanut tuntumaan siltä, että taidan olla ikuinen epäonnistuja, ja näin ollen ikisinkku.
No niin, kerrotaanpa tässä vähän taustoja. Joskus viime talvena tutustuin yhdessä keskusteluryhmässä erääseen itseäni 9 vuotta nuorempaan naiseen, jonka sosiaalisuus ja eläväisyys sai minussa kiinnostuksen heräämään. Otin häneen yhteyttä sitten facebookin kautta ja tavattiinkin muutaman kerran keilailun, autoajelun ja ulkona syönnin merkeissä, ja kivaa oli. Yhden kerran sitten sanoin pitäväni hänestä, jolloin hän sanoi että jos oltaisiin vain pelkkiä kavereita, ja syynä meidän ikäero. Tunsin aluksi vähän pettymystä, mutta ymmärsin kyllä hyvin tuon ikäeroasian, ja kyllähän ihan kavereitakin voi vain olla. Paljon myöhemmin hän sitten kertoi alkaneensa seurusteleen yhden toisen samassa ryhmässä olleen miehen kanssa, joka oli vain puolitoista vuotta minua nuorempi. Siis ikäero ei ollut haitannut hänen kohdalla. Hän kertoi, että se jätkä, siis (sanotaan häntä nyt vaikka Heikiksi) Heikki valitettavasti ehti ensin, ja sanoi että oikeastaan sinä ehdit ensin, mutta... Tähän hän ei sitten osannut sanoa mitään järkevää selitystä. Tunsin aika luuseriksi itseni.
Tuon esimerkkitapauksen kuitenkin unohdin ennen pitkää, ja laitoin uusia yrityksiä peliin. Ne uudet yrityksetkin tahtovat kuitenkin takkuilla. Otin fb:sa hiljattain yhteyttä erääseen puolituttuun naiseen, jonka kanssa olen soitellut ja viestitellytkin. Tuntuu, että eipä taida siittäkään kovin kummoista tulla, kun hän ei ensinnäkään jouda tapailemaan kuin hyvin harvoin, ja hän pitää joskus useita päiviäkin puhelinta kiinni, että häneen ei saa yhteyttäkään. Myös hän kertoi joskus muuttavansa takaisin synnyinpaikkakunnallensa kauaksi etelä-suomeen, ja kertoi myös exänsä tulevan käymään luonansa lähiaikoina, jolla epäili vanhan suolan janottavan. Niin sitten ajattelin, että taitaapa sekin yritys kariutua.
Näin siis on alkanut tuntumaan, että ei taida olla seurustelusuhdetta tarkoitettu minulle, kun tuntuu, että jos vähänkin toivoa on, niin se kaatuu syystä tai toisesta. Itsestäni sen verran, etten ole mikään lyhyt , tai plösö jantteri, vaan pitkä harteikas, komeaksikin kehuttu mies. Epäsiisti en myöskään ole. Monet tuttavanikin ovat pariutuneet, ihan 2-3 lukuunottamatta jotka eivät asian eteen juuri tee mitään, ja ovat antaneet ulkonäkönsäkin repsahtaa. Nämä kaikki saa siis oman sinkkuuteni syitä ja huonoa tuuria pohtimaan mielessäni.
Kriteereistäni vielä, että en haaveile teininaisista, vaikka ensimmäisen kertomani esimerkkitapauksen nainen nyt sattui olemaan noin paljon nuorempi. Suunnilleen ikäiseni, tai miksei jonkun vuoden nuorempi ihan tavallinen nainen on minun mieleen. Että tällaista.
No niin, kerrotaanpa tässä vähän taustoja. Joskus viime talvena tutustuin yhdessä keskusteluryhmässä erääseen itseäni 9 vuotta nuorempaan naiseen, jonka sosiaalisuus ja eläväisyys sai minussa kiinnostuksen heräämään. Otin häneen yhteyttä sitten facebookin kautta ja tavattiinkin muutaman kerran keilailun, autoajelun ja ulkona syönnin merkeissä, ja kivaa oli. Yhden kerran sitten sanoin pitäväni hänestä, jolloin hän sanoi että jos oltaisiin vain pelkkiä kavereita, ja syynä meidän ikäero. Tunsin aluksi vähän pettymystä, mutta ymmärsin kyllä hyvin tuon ikäeroasian, ja kyllähän ihan kavereitakin voi vain olla. Paljon myöhemmin hän sitten kertoi alkaneensa seurusteleen yhden toisen samassa ryhmässä olleen miehen kanssa, joka oli vain puolitoista vuotta minua nuorempi. Siis ikäero ei ollut haitannut hänen kohdalla. Hän kertoi, että se jätkä, siis (sanotaan häntä nyt vaikka Heikiksi) Heikki valitettavasti ehti ensin, ja sanoi että oikeastaan sinä ehdit ensin, mutta... Tähän hän ei sitten osannut sanoa mitään järkevää selitystä. Tunsin aika luuseriksi itseni.
Tuon esimerkkitapauksen kuitenkin unohdin ennen pitkää, ja laitoin uusia yrityksiä peliin. Ne uudet yrityksetkin tahtovat kuitenkin takkuilla. Otin fb:sa hiljattain yhteyttä erääseen puolituttuun naiseen, jonka kanssa olen soitellut ja viestitellytkin. Tuntuu, että eipä taida siittäkään kovin kummoista tulla, kun hän ei ensinnäkään jouda tapailemaan kuin hyvin harvoin, ja hän pitää joskus useita päiviäkin puhelinta kiinni, että häneen ei saa yhteyttäkään. Myös hän kertoi joskus muuttavansa takaisin synnyinpaikkakunnallensa kauaksi etelä-suomeen, ja kertoi myös exänsä tulevan käymään luonansa lähiaikoina, jolla epäili vanhan suolan janottavan. Niin sitten ajattelin, että taitaapa sekin yritys kariutua.
Näin siis on alkanut tuntumaan, että ei taida olla seurustelusuhdetta tarkoitettu minulle, kun tuntuu, että jos vähänkin toivoa on, niin se kaatuu syystä tai toisesta. Itsestäni sen verran, etten ole mikään lyhyt , tai plösö jantteri, vaan pitkä harteikas, komeaksikin kehuttu mies. Epäsiisti en myöskään ole. Monet tuttavanikin ovat pariutuneet, ihan 2-3 lukuunottamatta jotka eivät asian eteen juuri tee mitään, ja ovat antaneet ulkonäkönsäkin repsahtaa. Nämä kaikki saa siis oman sinkkuuteni syitä ja huonoa tuuria pohtimaan mielessäni.
Kriteereistäni vielä, että en haaveile teininaisista, vaikka ensimmäisen kertomani esimerkkitapauksen nainen nyt sattui olemaan noin paljon nuorempi. Suunnilleen ikäiseni, tai miksei jonkun vuoden nuorempi ihan tavallinen nainen on minun mieleen. Että tällaista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olet kamupoika. Saat tyttöystävän 35 vuotiaana ja vieläpä kaupanpäällisiksi mukaan 4 lasta ja hyppykupan.
Odottaisin mielellään asiallisia vastauksia, enkä mollaamisia. Olisi pitänyt tämä jo mainita aloitustekstissä.
Oikeasti vapaita sinkkunaisia ei taida olla olemassakaan. Kaikilla on jotain säätöä, exää, vakipanoa ja kaverimiehiä kärkkymässä tilaisuutta.
Heippa!
Vapaita laadukkaita sinkkunaisia on kyllä liikkeellä (esim.allekirjoittanut) - olettehan lukeneet artikkeleita, joissa kerrotaan, että koulutetut naiset ja duunarimiehet eivät kohtaa eli näitä on markkinoilla (deittisivustoilla olen todennut väitteen myös todeksi). Omassa tuttavapiirissäni on muutama mies- ja naispuolinen henkilö, joiden tiedän olevan vapaina (eivät duunareita), ikää reilut 30.
Omassa elämässäni olen alkanut entistä enemmän hyväksymään yksinelämisen ja yksinolon, itsenäisen elämisen - en enää taistele vastaan enkä liiemmin yritä yhtikäs mitään. Jostain syystä miehet eivät ole välittäneet niin minuun tutustua. Enää en halua tulla torjutuksi enkä liioin itse halua torjua. Toisin sanoen en myöskään luo/pyri luomaan kontakteja enää. Näin mennään ja olen tilanteeseeni tyytyväinen, olen päässyt hyvin läheiseksi oman itseni, sieluni kanssa:)
Summa summarum: Asian hyväksyminen ja luovuttaminen voi olla paras tie onneen ja rakkauteen. Silloin mieli ei enää stressaa, luo harhaisia mielikuvia eikä edes ajattele koko asiaa - tilalle tulee mielen- ja sielunrauha. Silloin olet aidoimmillasi ja olet täysin avoin rakkauden tulla ja astua elämääsi - et siis enää tietoisesti sitä tavoittele, etsi ja mieti. Turha taistella tuulimyllyjä vastaan, sillä elämä kyllä antaa ja kantaa luonnostaan. Mitä vähemmän effortia sen parempi.
Helppohan sun on naisena loruilla tollasia kauniita höpötyksiä kun miehet tekee aina aloitteita kun vain ihmisten ilmoille lähdet.
Naiset ei tiedä mitä ne haluaa. Eivätkä ne ole kovin luotettavia