Hei kaikki!
Voisitteko kertoa minulle kuinka saa pojan ( 30 v. eli siis) miehen tajuamaan tekemään edes päivittäisiä yksinkertaisia kotitöitä. Kyseessä siis on omien jälkiensä siivoomisen? Keväällä nykyisen mieheni 30-vuotias poika muutti meille ja hän ei saa edes laitettua tuoliaansa ruokapöydän alle ilman erillistä sanomista. Saati, että pesisi kätensä kun tulee ulkotöistä esim. pellollta syömään. ( paras työmaa taisi olla mansikkamaan rikkaruohojen kitkeminen, kun melkein voi nukkua työnsä ääressä, siis maata kuin lapsi pitkin pituuttaan kahden saran välissä).
Ensimmäiset kolme kuukautta pyysin häntä korjaamaan jälkensä esim. sulkemaan ulko-oven ennen tupakointiaan, ettei savu tule sisätiloihin. Sitten käskin, nyt kun meneillään on viides kuukausi huudan hänelle ja yllätys yllätys viesti menee perilille. Tänään hän sitten itki psykiatrillieen kuinka inhoittava olen. Ilmoitin tilannetta tietämättä miehelleni, että saa valita poikansa ja minun välilläni, mutta minä en katso tätä enempää, en ole pojan palvelija, eikä poika asu meillä hotellissa. Joko poika tai minä lähden, vaihtoehtoja ei ole. Yleensäkään poika ei kuuntele minua vaan leikkii kännykällä, haaveilee omiaan tai on jossain muissa maailmoissa. Todellakaan ei kuule mitä hänelle sanon.
Tänään pojan kotiin tultua psykiatriltaan kerroin mietiskelyni päätöksistä hänelle ja sanoin: " sinulla on kolme vaihtoehtoa: asut täällä ja noudatat talon sääntöjä tai muutat hotelliin, jossa kaikki siivotaan jäljessäsi tai muutat omaan asuntoon. Lapsesi äiti ei sinua omaan kotiinsa halua muulloin kuin viikonloppuna, kuten on sovittu (varmistin tämän ennen sanomista, kun samat ongelmat on sielläkin)."
Poika sairastaa skitsofreniaa, jota hoidetaan lääkkeillä ( leponex). Lääkkeet auttavat ja poika on ns. "normaali". Miehelleni hän valehteli sairastavansa masennusta, kunnes vahingossa nyt juhannuksena kertoi kun mun skitsofreniani ... Mieheni ei sitä aiemmin tiennyt/uskonut, kun kerroin mihin leponexia käytetään ja hänelle se oli aikamoinen järkytys, kun kuuli sairauden poikansa suusta. Varmaan hän ei olisi suostunut poikansa meille muuttamiseen jos olisi tiennyt oikean sairauden jo silloin. Nyt sitten hänellä on on valinta edessään minä tai hän!
Pojan 12 tunnin yö unen jälkeen sitä ei tahdo saada ylös sängystään ja hän aina vetoaa sairauteensa ettei muista ja on väsynyt. Itsekin syön 6 panacodia päivittäin (siis tosi vahva annos, maximi kyllä on lääkärin mukaan 8) ja otan yöksi triptyliä yöunen parantamiseen ja kipukynnyksen parantamiseen.
Siksi kai teiltä kyselenkin, kuinka tuon velton, laiskan, haluttoman, miehen saa toimimaan, kun itse kärsin vakavasta selkäsairaudesta ja kahdesta erilaista reumasta (poly- ja fibromyalgiasta) Esim. jos jotain on pudonnut lattialle niin sille mieheni pojalle ei tule mieleen edes nostaa ensimmäistäkään tavaraa. Tuon saman asian tekee jopa kolmevuotias lapsenlapseni joka huutaa oota mummi minä annan sen sulle. Lapsenlapselleni on selitetty miksi mummi ei voi nostaa häntää, miksi mummiin sattuu kosketus, miksi mummi ei voi nostaa tavaroita. Kolmevuotias tajuaa, muttei komekymmntävuotias. Tää maailma on sekaisin, kun nyt oikein sitä ajattelen.
Selkeä puhdas avioero tästä tulee jollei tuo poika painu helv... meidän elämästämme. Minä en sitä enempää jaksa. Antakaa ideoita, yksikin lause voi olla se oikea juttu. Rakastan miestäni, mutta oma mielenterveyteni on kuitenkin tärkeämpi kuin mikään muu.
Voisitteko kertoa minulle kuinka saa pojan ( 30 v. eli siis) miehen tajuamaan tekemään edes päivittäisiä yksinkertaisia kotitöitä. Kyseessä siis on omien jälkiensä siivoomisen? Keväällä nykyisen mieheni 30-vuotias poika muutti meille ja hän ei saa edes laitettua tuoliaansa ruokapöydän alle ilman erillistä sanomista. Saati, että pesisi kätensä kun tulee ulkotöistä esim. pellollta syömään. ( paras työmaa taisi olla mansikkamaan rikkaruohojen kitkeminen, kun melkein voi nukkua työnsä ääressä, siis maata kuin lapsi pitkin pituuttaan kahden saran välissä).
Ensimmäiset kolme kuukautta pyysin häntä korjaamaan jälkensä esim. sulkemaan ulko-oven ennen tupakointiaan, ettei savu tule sisätiloihin. Sitten käskin, nyt kun meneillään on viides kuukausi huudan hänelle ja yllätys yllätys viesti menee perilille. Tänään hän sitten itki psykiatrillieen kuinka inhoittava olen. Ilmoitin tilannetta tietämättä miehelleni, että saa valita poikansa ja minun välilläni, mutta minä en katso tätä enempää, en ole pojan palvelija, eikä poika asu meillä hotellissa. Joko poika tai minä lähden, vaihtoehtoja ei ole. Yleensäkään poika ei kuuntele minua vaan leikkii kännykällä, haaveilee omiaan tai on jossain muissa maailmoissa. Todellakaan ei kuule mitä hänelle sanon.
Tänään pojan kotiin tultua psykiatriltaan kerroin mietiskelyni päätöksistä hänelle ja sanoin: " sinulla on kolme vaihtoehtoa: asut täällä ja noudatat talon sääntöjä tai muutat hotelliin, jossa kaikki siivotaan jäljessäsi tai muutat omaan asuntoon. Lapsesi äiti ei sinua omaan kotiinsa halua muulloin kuin viikonloppuna, kuten on sovittu (varmistin tämän ennen sanomista, kun samat ongelmat on sielläkin)."
Poika sairastaa skitsofreniaa, jota hoidetaan lääkkeillä ( leponex). Lääkkeet auttavat ja poika on ns. "normaali". Miehelleni hän valehteli sairastavansa masennusta, kunnes vahingossa nyt juhannuksena kertoi kun mun skitsofreniani ... Mieheni ei sitä aiemmin tiennyt/uskonut, kun kerroin mihin leponexia käytetään ja hänelle se oli aikamoinen järkytys, kun kuuli sairauden poikansa suusta. Varmaan hän ei olisi suostunut poikansa meille muuttamiseen jos olisi tiennyt oikean sairauden jo silloin. Nyt sitten hänellä on on valinta edessään minä tai hän!
Pojan 12 tunnin yö unen jälkeen sitä ei tahdo saada ylös sängystään ja hän aina vetoaa sairauteensa ettei muista ja on väsynyt. Itsekin syön 6 panacodia päivittäin (siis tosi vahva annos, maximi kyllä on lääkärin mukaan 8) ja otan yöksi triptyliä yöunen parantamiseen ja kipukynnyksen parantamiseen.
Siksi kai teiltä kyselenkin, kuinka tuon velton, laiskan, haluttoman, miehen saa toimimaan, kun itse kärsin vakavasta selkäsairaudesta ja kahdesta erilaista reumasta (poly- ja fibromyalgiasta) Esim. jos jotain on pudonnut lattialle niin sille mieheni pojalle ei tule mieleen edes nostaa ensimmäistäkään tavaraa. Tuon saman asian tekee jopa kolmevuotias lapsenlapseni joka huutaa oota mummi minä annan sen sulle. Lapsenlapselleni on selitetty miksi mummi ei voi nostaa häntää, miksi mummiin sattuu kosketus, miksi mummi ei voi nostaa tavaroita. Kolmevuotias tajuaa, muttei komekymmntävuotias. Tää maailma on sekaisin, kun nyt oikein sitä ajattelen.
Selkeä puhdas avioero tästä tulee jollei tuo poika painu helv... meidän elämästämme. Minä en sitä enempää jaksa. Antakaa ideoita, yksikin lause voi olla se oikea juttu. Rakastan miestäni, mutta oma mielenterveyteni on kuitenkin tärkeämpi kuin mikään muu.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Masentunuksin, ja ehkä onkin vaikkei olisikaan diagnosoitu. No jos ei mikään muu auta, niin ei auta kuin potkaista pihalle. Asu vähän aikaa taivasalla tai missä haluat. Masennus on voinut kuulostaa harmittomammalta diagnoosilta kuin skitsofrenia. Vähemmän nololta. Ehkä siellä lääkärissä pitäisi käydä masennuksenkin takia. Jos ei 12h unien jälkeen meinaa jaksaa liikkua, niin ei se ole normaalia. Normaalisti ihminen lähtisi ylös vaikka yritettäisiin pitää sängyssä noin pitkien unien jälkeen.
Siinäpä selkeitä ohjeita kun toisella on iso hätä ja huoli jaksamisestaan! Hohhoijjaa. Masentunuksisin minäkin...
Mennään noihin annettuun kolmeen vaihtoehtoon: ensinnäkään kyseinen miespotilas ei tule kykenemään tuossa tilassa noudattamaan niitä yksinkertaisiakaan talon sääntöjä, toiseksi taitaa olla hotelliasuminen turhan kallista eikä sekään häntä paranna. Oma asunto voisi olla vaihtoehto, sillä ilmeisesti hän ei ole laitoshoidon tarpeessa.
Eiköhän joku sosiaalityöntekijä osaisi neuvoa miten herran saisi elelemään itsenäistä elämää. Monenlaista tukea näille "kuntoutujille" on tarjolla. Sinun on nyt saatava miehesi todellakin tajuamaan, että kaikille paras ratkaisu on pistää keski-ikäinen poika muualle asumaan.
Omilla vanhemmillani oli viitisentoista vuotta sitten samanlainen tilanne, kun velipoika vaan passivoitui kotiruokinnassa. Vanhempieni voimat loppuivat ja veli siirtyi vuokralle asumaan. Nykyisin tilanne on hyvä sillä veljeni vastaa itse itsestään ja hoidoistaan. Hän on myös kyennyt opiskelemaan ja harrastamaan monenlaista. Kipeitä ratkaisuja, mutta lopputulos ei ole pahempi. Kyllä aikuinen mies pärjää kun ei voi kenellekään vedota sairauksiinsa tai mihin milloinkin. Pysy tiukkana ja koeta saada miehesikin pysymään tiukkana pojalleen kun päätös on tehty.
Minulla on ollut lähellä tällainen skitsofreeninen henkilö. Hänen kanssaan ei todellakaan ole ollut helppoa, toki taitaa olla huonommassa kunnossa kuin tuo poika. Onhan se varmasti pojan isälle melkoinen shokki kuulla tuosta sairaudesta.
Muttta kaikkien parasta ajatellen pojan kuuluu päästä omaan tukiasuntoon, josta sitten voi käydä luonanne tekemässä pikku tehtäviä kun vointi sallii.
Skitsofreeninen on hyvin vaikea. Lääkkeet vaikuttavat eri tavoin, välillä voi olla lähes normaalia päivä, mutta koskaan et tiedä mikä on seuraava hetki. Henkilö ei pysty toimimaan toisten ohjeiden mukaan, hän ei ole omaaloitteinen ja välillä kaikki työt ovat liikaa, ei osaa edes syödä , puhumattakaan että osaisi ostaa ja laittaa ruokansa.
Olen myös ulkopuolisen tuon kaiken nähnyt ja kokenut, nähnyt huonot jaksot, silloin voi tapahtua mitä vain, hän voi sytyttää tulipalon tai laske vedet hanasta lattialle, näillä häädetään "pikku-ukkoja". Eli harhaisuutta, luuloa, oletamuksia vaikka mitä.
Onneksi nyt tilanne on se, että asuu tukiasunnossa, josta hoidetaan lääkkeet, ruoka ja puhtaus. Hän on ollut eläkeläinen lähes kaksikymmpisestä, joten skitsofreenia ei ole mikään helppo sairaus, ei potilallee, eikä läheisille.
Kun muutaman kerran olen saanut tuntea kanssaihmsiten puolelta etääntymistä, ikäänkuin tauti olisi minussakin, ehkä se kertoo tämän sairauden kauheuden jossakin määrin.
Toivon jaksamista ja ennenkaikkea ymmärtämistä, sillä poika ei ole terve. Hän tarvitsee tuon ikäisenä ilman muuta oman asunnon ja oman elämän. Kovin paljon apua häneltä on turha odottaa.
Menkää pojan kanssa ja koettakaa löytää ratkaisu hoitoon ja elämiseen hänelle, että voisitte itse jatkaa elämäänne.
Luulen että hakkaat päätäsi seinään. Poika on sairas ja ei kykene normaaliin 30 -kymppisen elämään. Hänen heikko toimintakykynsä johtuu skitsofreniasta.
Sairautesi takia teidän koti ei ole oikea paikka pojalle. Miksi alun perinkään otitte hänet kotiinne asumaan. Mitä sovitte asumisen kestosta ?
Olen sivusta seurannut puolet vanhempaa samaa tautia sairastavaa. Hän oli ollut nuorena hetken aikaa työssä, kunnes oli tajuttu että hänestä ei ole siihen. Sen jälkeen hän sai eläkkeen. Hän asuu yksin omassa kodissaan, mutta hänen toimintansa aiheuttaa harmaita hiuksia sukulaisille.
Pojan tilannetta pitää selvittää häntä hoitavien tahojen ja kunnan sosiaaliviranomaisten kanssa.
en kyllä tähän usko toivottavasti ei kukaan googlaa tätä
Ohhoh!
Tuomitsematta sen enempää skitsofreniasta kärsivää poikaa kuin sinuakaan kivuliasta ihmistä, niin ikinä ei olisi pitänyt poikaa ottaa teille asumaan.
Pojan tilanne on asiallisesti selvitettävä ja haettava kunnan taholta tukiasuntoa.
Ymmärrän, että et ole psykiatriaan perehtynyt hoitaja, mutta sanon sen, että sairaan ihmisen moralisointi on täysin turhaa. Pojasta EI ole työntekoon. Se mikä sinun silmissäni on laiskuutta, on yksinkertaisesti sairautta.
Mieleltään sairas voi tuntua todella ärsyttävältä ja siksi on oikein, että tienne eroavat.
Se mikä teidän KUULUU tehdä ja inhimillisyyden vuoksi, on se, että etsitte sosiaalitoimen puolelta henkilön, joka voi auttaa sopivan asunnon löytymisessä.
Skitsofreniaa sairastavan pojan elämä ei tule olemaan onnellista luonanne.
Hän tarvitsee ammatti-ihmisten tukea, että löytyisi aloitekyky ja elämänhallinta. Sinä et ole siihen pätevä.
Idiootille ei voi mitään. Idioottius ei parane millään