Olen nuori nainen, 25-vuotias. Olen ollut 7 vuotta nykyisen avopuolisoni kanssa. Mies on minua 5 vuotta vanhempi. Seurustelun alussa olin 18-vuotias, vuoden verran tapailimme, jonka jälkeen muutimme yhteen asumaan.
Olemme kummatkin hyvin koulutettuja, vakituisesti töissä ja elämässä perusasiat ovat kunnossa; omistuskämppä, auto, kissa ja tätä rataa. Eli voisi ajatella, että kaikki on ulkoisesti hyvin. Velkaa on hyvin vähän, eli taloudellisesti asiat eivät paina. Meillä ei ole lapsia.
Mies ei lyö, ei juo eikä muutenkaan ole mikään ”huono mies”.Luulen, että mieheni on ollut ihan uskollinen ja jos ei ole niin sillehän sitten ei voi mitään.
Olen itse opiskellut seurustelumme aikana ja oma maailman kuvani on varmasti monella tapaa avartunut siitä, kun olin pieni lukiolaistyttö seurustelumme alussa.
Suhteessamme on muutama suhdetta kiristävä asia ja niistä tässä lyhyesti:
1.Mies ei tue minua töideni kanssa riittävästi, usein vähättelee tai kritisoi minua, omistaudun töilleni ja minulla on ikääni nähden hyvä asema työelämässä. Kokee mahdollisesti uhkaksi sen, että tienaan paremmin.
2.En jaksa olla kiinnostunut miehen tietokone jne. hankinnoista. Hän haihattelee uutta tv:tä. Olen sanonut, että ostaa juuri sellaisen kun haluaa, mutta omilla rahoillaan. Hän haluaa, että minä maksan puolet. Tällaisista asioista tulee sitten riitoja, koska minä en halua panostaa ”yhteisiin” juttuihin, vaikka nykyinen töllötin on tosi hyvä. En kuulemma ymmärrä, että 3 vuotta vanha on vanha..
3.Meillä on yhteinen asunto ja kissa. Olen miettinyt, että jos eroaisimme, niin varmaankin kissa voisi jäädä ”yhteiseksi”, mutta asunto menisi myyntiin. Kaikesta irtaimesta kyllä varmasti pääsisi sopuun tavalla tai toisella. En ole mitenkään kiintynyt tavaroihin.
4.Haaveilemme erilaisista asioista. Itse haluaisin muuttaa pk-seudulle, lähemmäksi nykyisiä töitäni. Nykyisin käytän pari tuntia päivässä työmatkoihin. Mies ei halua muuttaa kauemmaksi omista töistään, hänellä menee puoli tuntia päivässä työmatkoihin.Mies on ”etsinyt” pk-seudulta noin 2 vuotta töitä. Töitä olisi tarjolla, mutta ei taida oikeasti haluta pois kotiseudultaan.
5.Mies olisi valmis lapsiin. Iso osa ympärillä olevista kavereista on naimissa ja niillä rupeaa olemaan muksuja. Itseäni ei viehätä tämä ajatus ollenkaan. Ulkopuoliset paineet ovat kovat lapsien hankintaan. Itse en haluaisi niistä ottaa paineita, mutta väkisinhän asiaa miettii.
6.Emme ole kihloissa. Kihloihin meno tarkoittaa naimisiin menoa ja tuntuu, että en ole valmis siihen.
7.Seksi ei ole luistanut enää pitkään aikaan, en ole enää kiinnostunut oikeastaan seksistä mieheni kanssa juurikaan. Ei ole intohimoa. Olen suhteemme alusta saakka satunnaisesti hakenut virikkeitä suhteemme ulkopuolelta. Nykyinen ulkopuolinen suhteeni on erääseen itseäni huomattavasti vanhempaan ukkomieheen. Me emme halua mitään yhteistä tulevaisuutta, mutta meillä on eräänlainen ystävyys-, yhteistyö- ja avunanto suhde. Minä olen päässyt hänen avullaan mieluisimpiin töihin etenemään ja saavuttanut nykyisen asemani (olen kyllä tehnyt ihan oikeastikin paljon töitä sen eteen), olemme hyviä ystäviä keskenämme ja sitten kaupan päällisenä tulee satunnainen seksi. Mieheni ei tiedä muista miehistä, eikä tule koskaan tietämäänkään.
Olen pitkään kaivannut sellaista ”elämätöntä nuoruutta”; pelkään että jos en irtaudu nyt tästä suhteesta, jään tähän ja huomaan joskus vuosien päästä rikkovani parisuhteen menohalujeni takia, nyt kun ei ole lapsia olisi varmaankin helpompi päästää irti.
Luonteestani sen verran, että olen aina ollut sellainen helposti ihmisiin ihastuva, ja en usko, että kykenisinkään asumaan pullossa. Kaipaan välillä vieraan miehen huomiota, tältä osin olen ehkä kypsymätön ja uskon, että tämä tuskin tulee katoamaan iänkään myötä.
Olemme kummatkin kasvaneet suhteen aikana. Minä olen kasvanut aikuiseksi. Tuntuu, että ei ole sellaisia yhteisiä tavoitteita enää. En oikeastaan tiedä mikä minua enää estelee lähtemästä, en taloudellisesti ole kiinni suhteessa, enkä myöskään ole rakastunut. Olen ehkä tottunut arjen helppouteen ja vuosien mittaan tulleisiin rutiineihin, joten sen tuttuuden vuoksi varmaankin olen tähän jämähtänyt. Ja myös siksi, että mies on ihan kelpo kaveri ja meillä on myös toisinaan ihan hauskaakin keskenämme.
Keväällä teki kipeää, kun mieheni tokaisi ”olemme kuin sisko ja sen veli”. Hän varmasti miettii itsekin, että emme enää rakasta toisiamme ja olemme yhdessä tuttuuttamme. Iso asia on myös miehelleni varmasti se, että ennen hyvä seksielämämme on kuihtunut, kumpaakaan ei juuri kiinnosta.
Luulen, että haluan erota. Olen halunnut erota jo pitkään, useamman vuoden, mutta onko järkeä? Olen miettinyt, että onko oikein lähteä sen vuoksi vain, että tuntuu, että ”ihan kiva ei riitä”. Kaikki perus asiat ovat kunnossa, mutta tunnetta ei ole enää jäljellä? Pitäisikö jostain löytää vielä voima panostaa suhteeseen? Jotenkin tuntuu, että rukkanen on pudonnut kummaltakin.
Olemme kummatkin hyvin koulutettuja, vakituisesti töissä ja elämässä perusasiat ovat kunnossa; omistuskämppä, auto, kissa ja tätä rataa. Eli voisi ajatella, että kaikki on ulkoisesti hyvin. Velkaa on hyvin vähän, eli taloudellisesti asiat eivät paina. Meillä ei ole lapsia.
Mies ei lyö, ei juo eikä muutenkaan ole mikään ”huono mies”.Luulen, että mieheni on ollut ihan uskollinen ja jos ei ole niin sillehän sitten ei voi mitään.
Olen itse opiskellut seurustelumme aikana ja oma maailman kuvani on varmasti monella tapaa avartunut siitä, kun olin pieni lukiolaistyttö seurustelumme alussa.
Suhteessamme on muutama suhdetta kiristävä asia ja niistä tässä lyhyesti:
1.Mies ei tue minua töideni kanssa riittävästi, usein vähättelee tai kritisoi minua, omistaudun töilleni ja minulla on ikääni nähden hyvä asema työelämässä. Kokee mahdollisesti uhkaksi sen, että tienaan paremmin.
2.En jaksa olla kiinnostunut miehen tietokone jne. hankinnoista. Hän haihattelee uutta tv:tä. Olen sanonut, että ostaa juuri sellaisen kun haluaa, mutta omilla rahoillaan. Hän haluaa, että minä maksan puolet. Tällaisista asioista tulee sitten riitoja, koska minä en halua panostaa ”yhteisiin” juttuihin, vaikka nykyinen töllötin on tosi hyvä. En kuulemma ymmärrä, että 3 vuotta vanha on vanha..
3.Meillä on yhteinen asunto ja kissa. Olen miettinyt, että jos eroaisimme, niin varmaankin kissa voisi jäädä ”yhteiseksi”, mutta asunto menisi myyntiin. Kaikesta irtaimesta kyllä varmasti pääsisi sopuun tavalla tai toisella. En ole mitenkään kiintynyt tavaroihin.
4.Haaveilemme erilaisista asioista. Itse haluaisin muuttaa pk-seudulle, lähemmäksi nykyisiä töitäni. Nykyisin käytän pari tuntia päivässä työmatkoihin. Mies ei halua muuttaa kauemmaksi omista töistään, hänellä menee puoli tuntia päivässä työmatkoihin.Mies on ”etsinyt” pk-seudulta noin 2 vuotta töitä. Töitä olisi tarjolla, mutta ei taida oikeasti haluta pois kotiseudultaan.
5.Mies olisi valmis lapsiin. Iso osa ympärillä olevista kavereista on naimissa ja niillä rupeaa olemaan muksuja. Itseäni ei viehätä tämä ajatus ollenkaan. Ulkopuoliset paineet ovat kovat lapsien hankintaan. Itse en haluaisi niistä ottaa paineita, mutta väkisinhän asiaa miettii.
6.Emme ole kihloissa. Kihloihin meno tarkoittaa naimisiin menoa ja tuntuu, että en ole valmis siihen.
7.Seksi ei ole luistanut enää pitkään aikaan, en ole enää kiinnostunut oikeastaan seksistä mieheni kanssa juurikaan. Ei ole intohimoa. Olen suhteemme alusta saakka satunnaisesti hakenut virikkeitä suhteemme ulkopuolelta. Nykyinen ulkopuolinen suhteeni on erääseen itseäni huomattavasti vanhempaan ukkomieheen. Me emme halua mitään yhteistä tulevaisuutta, mutta meillä on eräänlainen ystävyys-, yhteistyö- ja avunanto suhde. Minä olen päässyt hänen avullaan mieluisimpiin töihin etenemään ja saavuttanut nykyisen asemani (olen kyllä tehnyt ihan oikeastikin paljon töitä sen eteen), olemme hyviä ystäviä keskenämme ja sitten kaupan päällisenä tulee satunnainen seksi. Mieheni ei tiedä muista miehistä, eikä tule koskaan tietämäänkään.
Olen pitkään kaivannut sellaista ”elämätöntä nuoruutta”; pelkään että jos en irtaudu nyt tästä suhteesta, jään tähän ja huomaan joskus vuosien päästä rikkovani parisuhteen menohalujeni takia, nyt kun ei ole lapsia olisi varmaankin helpompi päästää irti.
Luonteestani sen verran, että olen aina ollut sellainen helposti ihmisiin ihastuva, ja en usko, että kykenisinkään asumaan pullossa. Kaipaan välillä vieraan miehen huomiota, tältä osin olen ehkä kypsymätön ja uskon, että tämä tuskin tulee katoamaan iänkään myötä.
Olemme kummatkin kasvaneet suhteen aikana. Minä olen kasvanut aikuiseksi. Tuntuu, että ei ole sellaisia yhteisiä tavoitteita enää. En oikeastaan tiedä mikä minua enää estelee lähtemästä, en taloudellisesti ole kiinni suhteessa, enkä myöskään ole rakastunut. Olen ehkä tottunut arjen helppouteen ja vuosien mittaan tulleisiin rutiineihin, joten sen tuttuuden vuoksi varmaankin olen tähän jämähtänyt. Ja myös siksi, että mies on ihan kelpo kaveri ja meillä on myös toisinaan ihan hauskaakin keskenämme.
Keväällä teki kipeää, kun mieheni tokaisi ”olemme kuin sisko ja sen veli”. Hän varmasti miettii itsekin, että emme enää rakasta toisiamme ja olemme yhdessä tuttuuttamme. Iso asia on myös miehelleni varmasti se, että ennen hyvä seksielämämme on kuihtunut, kumpaakaan ei juuri kiinnosta.
Luulen, että haluan erota. Olen halunnut erota jo pitkään, useamman vuoden, mutta onko järkeä? Olen miettinyt, että onko oikein lähteä sen vuoksi vain, että tuntuu, että ”ihan kiva ei riitä”. Kaikki perus asiat ovat kunnossa, mutta tunnetta ei ole enää jäljellä? Pitäisikö jostain löytää vielä voima panostaa suhteeseen? Jotenkin tuntuu, että rukkanen on pudonnut kummaltakin.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Lukemani perusteella kannattaa erota, olet jäänyt roikkumaan mieheesi, siltikin kaipaat sinkkuutta
Moikka,
Kirjoituksesi osuu täysin omaan tilanteeseeni. Olen 28v, mieheni kanssa kuutisen vuotta, joista 4 naimisissa ja 1 lapsi (tämä erona sinuun).
Koen, että olen kasvanut ja aikuistunut suhteesta ulos, tai ainakin kovaa vauhtia siihen suuntaan mennään. Minulla hyvä työ ja "ura" mutta mies on enemmän duunari tyyppinen, ei kiinnosta kvartaalit eikä muutenkaan lue tai seuraa elämänmenoa muuta kuin urheilua.
Mulla on myös eräänlainen suhde vanhempaan mieheen. Hän on myös auttanut mua töissä ja urallani, antanut paljon neuvoja yms.. meillä oli ihan oikea suhde viime vuoden lopussa kun olin oikeasti eroamassa. Hommat vaan kaatui päälle ja liika oli liikaa enkä sitten eronnutkaan. Tuntuu, että eroamatta jättämine aiheutti masennusta ja ongelmia itselleni.. toisaalta on se ihana pieni lapsikin jota ajatella.
Mutta lisää lapsia ei tulisi mieleenkään hankkia, kun tuntuu ettei tämä ole sitä mitä haluan..
Allekirjoitan myös täysin tuon kypsymättömyyden siinä että vieraiden miesten huomio on todella imartelevaa ja sitä kaipaa vielä. Erittäin vaikea uskoa että tämä menisi lähiaikoina jos koskaan pois, kun siihen on tavallaan tottunut jo..
Sitten ajattelen, että en halua myös olla vaihtamassa miestä muutaman vuoden välein, kun suhteesta tulee taas ns. "ok" suhde. Mutta jos löytyy se täydellinen mies, niin tietäisikö sen jotenkin että tässä tämä on?
Et ole kypsä sitoutumaan.
Elämä on antanut sinulle kultatarjottimella erilaisia asioita, joista jotkut vain haaveilevat.
Kaikki on valmista kuitenkin, liian selvää, liian täydellistä. Nuo telkkarin ja tietokoneiden ostot ovat pikku asioita, niistä ei saa kunnon ristiriitoja eikä dramatiikkaa.
Tarvitaan rosoisuutta ja sitä olet hakenut ulkopuolisilla suhteilla.
Päästä miehesi menemään, se on ihmisystävällinen teko häntä kohtaan, että hän löytäisi oikean puolison, jonka biologinen kello näyttäisi valmiuksia perhe-elämälle ja lapsille.
Täällä samanlainen tilanne.. ELI:
Ollaan avomiehen kanssa siis oltu nyt 11 vuotta yhdessä, olen tällä hetkellä 24 vuotias.
Olen siis alkanut seurustelemaan hänen kanssaan kun olin 12 vuotias eli lapsi.
Ollaan siitä asti vaan viihdytty yhdessä ja luonnollisesti sitten muutettu yhteen, kun menimme samalle paikkakunnalle opiskelemaan, kihloihin mentiin ja sitä rataa.
Kaksi vuotta ostettiin oma kämppä ja tässä sitä ollaan. Onnellisia ollaan oltu, viihdyn hänen seurassaan, mies ei ikinä tekisi minulle mitään pahaa. Taloudellinen tilanne hyvä, on omat autot yms. kaikki siis 'täydellistä'
Tässä puolen vuoden aikana kuitenkin olen alkanut miettimään elämääni, suhdettani ja mitä elämältäni haluan. Nyt on alkanut se ns. menokausi, olen löytänyt hyvän ystävän jonka kanssa mennä, baareilu maistuu. On ollut ihastumisia ja olen kokenut sellaisia ihastumisen tunteita mitä en nykyisen mieheni kanssa ole koskaan kokenut.
Olen ollut ahdistunut siitä, että mitä tehdä. Kuitenkin kaikki on ollut hyvin mutta se joku on puuttunut. Jo eron miettiminen on saanut ahdistumaan.
Olen nyt kuitenkin tapaillut pari kertaa yhtä ihanaa ja komeaa miestä ja todellakin tuntenut niin voimakkaita tunteita että tuntuu että sekoan.
Eropäätös nykyisestä avomiehestäni on pikkuhiljaa tullut ja nyt olen päätöksen tehnyt, haluan omaa rauhaa, omaa aikaa, asua yksin. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, jos yksin asuminen ahdistaa niin on sitä sitten ainakin kokeiltu.
Haluan nyt kuitenkin 'viettää sitä nuoruuttani' mitä en ole teininä päässyt viettämään.
Nyt avomies muuttamassa pois ja tämä siis alkaa tuntua todelliselta. Toisaalta helpottava ja onnellinen fiilis mutta toisaalta pelottaa.
Koko suku on järkyttynyt ja kysyy miksi. Vastausta on vaikea antaa, kun ei sitä itsekkään tiedä. Nyt vaan siis tuntuu tältä. Kommentit " emme olisi ikinä uskoneet että eroatte" on kuultu jo moneen kertaan. Tuntuu että olen yksin tilanteen kanssa, mutta minkäs teet.
Mutta fiiliksen ja tunteen pohjalla nyt mennään, muuhun ei nyt voi luottaa!
Ja tottakai välitän edelleen avomiehestäni, mutta meistä on vuosien varrella kasvanut vain kavereita..
Unohda suku ja elä omaa elämääsi ja unelmiasi!
Jos et nyt lähde, mieti minkälaista elämäsi on 20 vuoden kuluttua.
Hei,
Kiitos kaikille kommenteista. Kiva huomata, että muitakin on samassa tilanteessa.
Odineeealle:
Kirjoitat: ” Mulla on myös eräänlainen suhde vanhempaan mieheen. Hän on myös auttanut mua töissä ja urallani, antanut paljon neuvoja yms.. meillä oli ihan oikea suhde viime vuoden lopussa kun olin oikeasti eroamassa. Hommat vaan kaatui päälle ja liika oli liikaa enkä sitten eronnutkaan. Tuntuu, että eroamatta jättämine aiheutti masennusta ja ongelmia itselleni.. toisaalta on se ihana pieni lapsikin jota ajatella. Mutta lisää lapsia ei tulisi mieleenkään hankkia, kun tuntuu ettei tämä ole sitä mitä haluan..”
Kysymys: Mikä pitää teidät vielä yhdessä? Lapsi? Uskotko, että jos teillä ei olisi yhteistä lasta, olisitte jo eronneet?
Kaketuomakselle:
Itsestäni en voi sanoa, että olisin kultatarjottimella saanut kaiken haluamani – tai en ainakaan ole saanut asioita helposti. Itse olen opiskeluni maksanut, kotoa en osa rahaa saanut, samoin uran eteen olen kyllä myöskin tehnyt töitä oman vapaa-ajan kustannuksella. Kunnianhimo ja se, että on nähnyt vanhempien epäonnistumisen työelämässä, ajaa eteenpäin.
Keikutan venettä tietoisesti. Pelkään, että koska nyt kerrankin elämässä menee hyvin, niin nurkan takaa tulee jokin kova vastaisku. Tämä varmaan johtuu siitä, että olen kasvanut sellaisessa perheessä, jossa vanhemmat olivat välillä pitkään on-off tilanteessa mm. isän alkoholiongelman takia.
Haluaisin omille lapsilleni turvallisen ns. ”normaalin perheen”. En halua sellaista, että epävarmuutta, että eroavatko vanhemmat ja tuleeko isä koskaan enää kotiin..
Jatkoa aiemmin kirjoittamaani:
Olen miettinyt pitkään eroamista ja nyt tuntuu, että se rupeaa olemaan viimeinen vaihtoehto itselleni. En halua loukata miestäni, koska hänestä kuitenkin välitän ja häntä arvostan. Selän takana en ryhtyisi mihinkään pysyvään rinnakkaissuhteeseen. Kova tarve irtiottoon on. En halua sitä, että tulee sitten 30-kymppisenä, kun on lapset tarve irtiottoon, nyt se olisi helpompaa erota. Joku voisi sanoa, että ei se sinkkuelämä ole mitään ihmeellistä, minulla on kova tarve se kokea, kun en ole sitä kokenut. En enää kestä ajatusta, että puuhailen asioita salaa mieheni selän takana, jotta saisin itseäni toteuttaa.
Eniten pelkään läheisten ihmisten reaktioita. Tulee varmasti paljon kommentteja ”olitte niin hyvä pari”. Lisäksi en tiedä, kenen kanssa voisin asiasta jutella. Lisäksi pelkään, että mieheni jää ihan tyhjän päälle, hän on minua huomattavasti ujompi ja välillä syrjään vetäytyvä. Pelkään, että erolla tulen pilaamaan hänenkin elämänsä ainakin hetkeksi..
Miten erosta voisi päästä siististi yli? Kuinka se tulisi ottaa puheeksi? Yhteinen loma alkaa muutaman viikon kuluttua, voiko asian ottaa lomalla puheeksi? Asiat saisi rauhassa käsitellä?
Jotenkin se eropäätös vaan sitten itsellä hetki hetkeltä varmistui kun puhuin omista tunteistani.
Olen saanut nyt vuosien varrella ja etenkin viimeisen vuoden aikana niin paljon itsevarmuutta ja itseluottamusta, olen kasvanut ihmisenä aikuiseksi.
Jos nyt jäisin tähän suhteeseen, en olisi onnellinen. Haikailisin kokemusta, miltä tuntuu sinkkuelämä ym. mitä tulisin katumaana vuosien päästä ja paljon.
Nuoruutta ja sinkkuelämää en ole ikinä elänyt ja nyt sen aika on tullut ja minun on se koettava. Hieman ehkä pelottaa yksinäisyys ja en tiedä millaista on olla sinkku ja yksin, muttta sittenpähän se on koettu ja nähty, oli se millaista tahansa.
Otin itse puheeksi avomiehen kanssa asian n. pari kuukautta sitten. Olemme siitä asti puhuneet joka päivä asiasta ja eropäätös on sitä kautta tullut ja vahvistunut. Onhan se toiselle todella kova kolaus mutta kyllä siihen sopeutuu. Ja tosiaan kun niitä lapsia ei nyt ole, tämä ratkaisu kannattaa tehdä nyt.
Läheisten ihmisten kommentteja tosiaan olen tässä nyt saanut kuulla ja mm. anoppi soitteli pari päivää sitten ja porasi puhelimessa miksi minä teen tämän hänen pojalleen. Nyt täytyy vaan nieleskellä, pitää pää kylmänä ja olla itsekäs, ei sääliä. Tää on mun elämä, jos musta tuntuu tältä niin tuntuu ja teen mitä haluan. En elä tätä elämää toisten puolesta.
Katselen nyt miten tilanne tässä menee. Yritän rauhassa miettiä, että onko ero oikea ratkaisu vai ei. En halua tehdä hätiköityä päätöstä. Olen myös miettinyt yön yli uudelleen ja ajatellut olisiko oikein vielä kerran panostaa suhteeseen. Jos tekisin kaikkeni, antaisin kaikkeni niin suhteelle.
Kaiken huippu oli eilen. Äiti soitti, veljeni vaimo on raskaana ja saavat nyt syksyllä lapsen. Kuulemma tulee kihlajaiset elokuussa. Tuntuu tosiaankin, että lähiympäristö lisääntyy. Pienoinen kriisi taas itselleni, sillä veljeni on minua huomattavasti nuorempi. Olen toki hänen puolestaan onnellinen. Miten voi olla varma siitä, että en tule katumaan sitä ratkaisua minkä ikinä parisuhteeni kanssa teenkään?
Näitä teidän kommentteja kun lukee, arvon naiset, tulee mieleen sellainen asia että asiat puheeksi parisuhteessa! Älkää pyöritelkö omissa mielissänne, vaan ottakaa sen ukon kanssa kissa pöydälle ja tehkää oikeasti selväksi mitä ajattelette, ennenkuin on myöhäistä ja jotakuta oikeasti sattuu.
Minä olen kohta 30 vuotias ja suhteeni kesti 8 vuotta. Seurustelemaan aloimme kun tyttö oli 16v. Meillä oli työt, talo, auto ja muutenkin kaikki mitä perheen perustamiseen tarvitsee. Sitten jouduin sairaalaan yllättäen ja oli todella lähellä, etten sille tielle jäänyt. Tänä muutaman viikon aikana hyvä ystäväni oli kertonut salatut tunteensa kihlatulleni ja monen mutkan kautta asutaan nyt erillään.
Pettäminen on pahinta mitä voi tehdä. Sen verran täytyy olla kunnioitusta toista ihmistä kohti, että ensin jättää ja sitten tekee mitä lystää. Voin sanoa, että olen voinut Todella pahoin nyt pari kuukautta. Joka päivä olen jossain vaiheessa murentunut enemmän tai vähemmän. Kaikki ne valheet mitä minulle syötettiin vielä sen jälkeen kun suhde oli paljastunut ja minä koitin saada asiat vielä kuntoon...
Eihän suhdetta ole järkeä jatkaa, jos siinä ei mitään loistoa enää ole! Varsinkaan jos lapsia ei ole vielä kuvioissa... Se vaan on todellakin kova paikka sille toisellekin, jos toinen on ehtinyt jo "asettua" ja rutinoitua arkeen, kuten minä olin.
Moi,
Vastauksena kysymykseen syistä jatkaa: varmasti lapsi on niistä suurin. Uskon, että olisimme todennäköisesti vuodenvaihteessa eronneet jos ei lasta olisi. eropaperit jätettiinkin jos silloin (minä jätin) eli harkinta-aika menossa..
Ongelma on siinä, että mies on kuitenkin ns. hyvä mies ja arki toimii suht hyvin. Meillä on muodostunut vuosien aikana rutiinit ja turvallinen elämä niinkuin varmaan teillekkin. Väkisin miettii, että miksi tämä ei riitä? Onko omassa päässä jokin vinksahdus joka pitää hoidattaa kuntoon että oppii olemaan ja nauttimaan tästä kaikesta hyvästä mitä kuitenkin on? Näen selvästi, että jos nyt eroan, minulla tulee olemaan sarja 2 - 6v kestäviä suhteita kunnes yli 40vuotiaana alan haluta sitä, mitä minulla nyt on eli tasaista ja mukavaa elämää jonkun kanssa.
Puhuin pitkään isäpuoleni kanssa eilen asiasta. Hän kehotti täyttämään elämäni itseäni kiinnostavilla asioilla sekä ottamaan reilusti suhteessa aloitteen tekijän roolin ja siten viemään elämääni ja elämäämme oikeaan suuntaan.. hän kuitenkin sanoi että tämä on vain käytännön ohje, jos rakkaus puuttuu, sitä ei ole tai se on vain tottumusta niin täytyy tehdä omat ratkaisut..
Mun mielestäni, jos pettää, niin pitää erota. Rehellisyys ja luotettavuus on avainasemassa. Hukkaat tuossa teidän molempien aikaa. Jos haluat, että miehesi jättää sut, niin kerro, että olet pettänyt häntä. Minä en ainakaan halua tyttöystäväkseni petollista naista. Se on itsekästä roikkua tuollaisessa suhteessa, kun ei vain osaa lähteä.
Johan oli aloittajalla tekstiä.
Et ole tyytyväinen nykyiseen mieheesi. Eroa!
Muuta kannanottoa minulla ei ole.
Tässä ruokatuntia vietellessä työkaverini näytti meille tuon odineaan kommentin missä luki "Koen, että olen kasvanut ja aikuistunut suhteesta ulos" niin naurua riitti kaikille! Oletteko te nykynaiset oikeasti aloittaja mukaanlukien noin stnan tyhmiä?
Kaikkia sitä kuulee...
Naiset kypsyvät nopeammin. Miehet säilyttävät lapsenomaisuutensa koko elämän ajan, joka on hyvä juttu. Naiset saavat lapsenomaisuutensa jälleen takaisin kun aikuistuvat oikeasti. Prinsessailmiö televisiosarjoineen unelmamiehistä on harhaa, jota halutaan tavoitella. Auervaaroja kannattaa varoa... niistä saa vain hankaluuksia.
Kehitä suhdettasi ei mikään suhde pysy mielenkiintoisena ellei sen eteen tee töitä. Kukaan muukaan mies ei sinua palvele ja nosta jalustalle kovinpitkäksi aikaa., kun alkuhuuma häviää. Rakastuminen on kutkuttavatunne, mutta uudestaan voi rakastua myös nykyiseen puolisoon jos pitää yllä virettä ja mukavaa puuhastelua.
Sulle Viinikka_rekka, todella aikuismainen kommentti. Jos joku haluaa jakaa ongelmansa täällä niin tarvitseeko sitä alkaa piikittelemään heti. Jos teille on naurut tullu niin onnea vaan, aika köyhä elämä teillä. Mutta ei sitä tänne tarvitse tulla kertomaan, minkäköhän takia te itse tälläisellä palstalla oikein roikutte, jos tämä kerta niin typerää on!
mun mielestä viinikka-rekan kommentti oli osuva. Kertoo muuttuneesta yhteiskunnasta ja asenteista. Tota samaa fraasia kuulee nykyään niin paljon, vaikka oikeasti se täyttä shittiä.
Osuva kylläkin, mutta ala-arvoisella tavalla ilmaistu. Aiheuttaa lähinnä ärtymystä.
Mieti mitä mies tekisi, jos tietäsi sinun pettäneen jo?.
Luulen että laskisi irti.
Tärkein on nyt se että hoidat teidät ystävinä eroon.
Ero on ainoa vaihtoehto.
"Melko hyvä" ei riitä koko elämäksi. Kun lapset on tehty niin tulee tarve kokeilla "Tosi hyviä". Jotka sitten saattavat olla narsisteja tai muuten sekoja, erilaisia kuitenkin verrattuna siihen turvalliseen tasaiseen kotisohvaukkoon.
Olen 45 vee ja haluaisin niin kovasti takaisin tylsän arjen sen tylsän ukonrahjakkeeni kanssa. Vaihdoin arjen omissa kriiseissäni yksinäiseen sinkkuelämään. Hyviä vapaita miehiä on tässä iässä mahdoton löytää, joten en suosittele. Mutta se kotisohvamieskin napattiin jo muualle...
hah haa juuri näin käy kuihin kurkoittelijoille ja prinsessaelämää etsiville....
Etsippa 5-15 vuoremmista miehistä kaveria sinulle niin löytyy vaikka millä mitälla ja voi olla hyviä seksisuhteita ja riitänän monta sellaista niin ei tule aika pitkäksi että silleen.
"Minä olen kasvanut aikuiseksi." No et ole, kun kerran petät miestäsi jatkuvasti.
Mielestäni pahin asia tuolta tekstistäsi on ihan yksinkertaisesti se, että olet hairahtunut vieraisiin... Olet jo sydämessäsi eronnut miehestäsi aikoja sitten.
en tiedä älähdätkö, mutta Raamattu sanoo, että aviovuode tulisi pitää puhtaana, eli, ei saisi pettää. Uskon, että suhteellanne voisi olla vielä mahdollisuus onnistua, vaikka olet näin mennyt tekemään.
Haastankin sinut ajattelemaan, miten paljon seksielämänne on kuihtunut pelkästään sen takia, että sinulla on jatkuva syyllisyys tunnustamattomista teoistasi?
Tunnusta asiat miehellesi ja tuo tekosi valoon. Näin voitte yhdessä arvioida suhteenne tilaa ja tehdä korjaavia liikkeitä. Kannattaako hyvää heittää pois? Henk.koht. Olen sitä mieltä, että jos sille "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen" ajatteluun antautuu, niin siinä saa juosta loppuelämän. Kaikki ihmiset, kun niitä aikansa katsovat, tulevat tylsiksi ja ärsyttäviksi. Siinä tarvitaanki molempien panostusta, että saadaan suhteeseen sitä eloa, luottamusta ja rakkautta. Nuo teidän telkkariongelmat ovat tekosyitä, noistaki voi sopia yhdessä. Käytte vaikka kirkon ilmaisessa parisuhdeneuvonnassa ja laaditte rahankäyttösäännöt.
En halua puuttua tän enempää, mutta miettikää yhdessä, puhukaa yhdessä, vaatii ihan tajutonta rohkeutta kohdata ittensä ja oma pettäminen toisen, läheisimmän silmien alla, mutta ainoastaan siten voi jatkaa kunnioittaen itseään ja mahdollisesti tehdä tulevaisuudessa kypsempiä ratkaisuja. Älä nyt hökelehdi minnekään, vaan ota aikaa ja kokoa itsesi. Voi olla, että ero tulee, mutta voi olla myös toisin, tää voi olla teille jopa mahdollisuus parempaan suhteeseen.
Kannattaa miettiä kunnolla kun on tuo nuoruus ja sinkkuaika jäänyt elämättä ja kun ei ole lapsiakaan niin ei muuta kun baanalle ja senkin takia ettei sitten parin lapsen jälkeen ruveta sitä elämätönta sinkkuaikaa viettämään ja ei lapsia vielä 10 vuoteen koska aika nuori olet äidiksi 25v. Tee sitä urää jos se on sinulle tarkeätä ja taitaa miestäsi ottaa päähän kun tienaat enemmän. Teillä taitaa suhde olla kulutettu loppuun jos mies ei halua kotikulmiltaan muttaa mihinkään niin on jämähtänyt juntti seillä.
Jotenkin vetää hiljaiseksi. Naisten elämä on täydellistä ja inisevät silti.
Kaikista tyhjin arpa on kyl näiden naisten miesystävillä.
Ovat rakentaneet yhteisen unelman talot, ( lapset ), kuluttaneet ison osan elämästään ja heitä ei kukaan tunnu ajattelevan.
Toisaalta en haluaisi naista, joka ei ole uskollinen.
Jos mulle joku tekisi noin, niin todennäköisesti vihaisin niin kauan kun henki minussa pihisee.
Komppaan sua. Paljon tuntuu nykyään pyörivän näitä kuspäisiä, tunneköyhiä prinsessoja. itselleni osui samanlainen, mutta onneksi meni menojaan, jotta löysin itselleni naisen, johon voin luottaa ja jonka kanssa voin oikeasti miettiä tulevaisuutta. Yksikään mies ei ansaitse ap:n kaltaista ihmisraakiletta sydämeensä.
Mulle just tollasia kaks nykyään tuollainen läpitunkeva itsekeskeisyys pistää lähinnä vihaksi. Sen oon päättänyt, et tollaseen naiseen en enää koske pitkällä tikullakaan.
Erotkaa tai asukaa erillään. Jos palaatte joskus yhteen, niin sitten niin. Mutta nyt näyttää huonolta. Jos kumpikin haluaisi yrittää tilanne olisi toinen. Mitä mies oikein haluaa ja tuntee, sitä ei saa tänne palstalle ikävä kyllä.
Tämä on jo vanha ketju mutta heitän korteni kekoon kuitenkin. No. Meillä on tilanne se että ollaan kihloissa, oltu jo reilu vuosi, häistäkin puhuttu, jopa alustavia varauksia tehty. Nyt kuitenkin itseäni on alkanut mietityttää että haluanko kuitenkaan olla tuon miehen kanssa lopun ikääni. Ennenkin siis on ollut erosta puhetta mutta aina päädytty "koittamaan vielä". Omaa tilannettani tavallaan vaikeuttaa, ehkä helpottaa, se että olen hiljakkoin ihastunut toiseen mieheen. Ei olla mitään tehty, en siis ole fyysisesti pettänyt nykyistä, mutta ajatukset vaan tuntuu kulkevan niin hyvin samaa rataa tämän toisen kanssa, paremmin kuin varmaan koskaan nykyisen kanssa. Liekö tämä sitten jollain tasolla pettämistä, ehkä onkin koska kuitenkin ollaan oltu yhteyksissä hänen kanssaan nykyisen tietämättä.
En haluaisi nykyistä loukata kertomalla ihastuksestani mutta luulen että se on kuitenkin hänenkin kannaltaan se helpoin keino tästä tilanteesta ulos. Miksi kannattaisi yrittää jos kerran haluaa jo ennen vihille astelua tutustua muihinkin?
No voi jumalauta! Onko se nykyään kasvatuksessa, vai missä vika..? Jos olet valmis jättämään suhteen ihastuksen takia, jätä se, mutta älä enää ikinä solmi uutta suhdetta. Kehenkään. Jos liitto on muuten huonossa jamassa, erotkaa ja pitäkää hetki omaa aikaa ja prkl kasvakaa. Ei ole mikään perustelu, että uusi mies tuntuu siltä oikealta. Ihastuksessa kaikki tuntuu paremmalta, mutta suhde vaatii myös työtä ja panostusta. Se on tämä saatanan kulutusyhteiskunta... Jopa suhteet ovat kulutustavaraa... Kun vanha kräkää, niin uusi vain hyllystä. Ei maksa vaivaa keskustella ja korjata. Saatana kun laittaa vihaks. Kasva aikuiseksi!
Olikohan "ketuttaa"n kommentti aloittajalle vai murinalle? Minä murina täällä sitä aloin ihmettelemään. Itselläni siis tilanne on ollut ennenkin huteralla pohjalla kuten kirjoitin, aina vaan on ajateltu vielä koittaa. Eli kauanko on järkeä koittaa jos aina päädytään epäröimään? Tiedän hyvin että ihastus on ihastusta, ja ei tällä hetkellä ole tarkoitus sitä mihinkään suhteeksi jalostaakaan. Se ihastus nyt vaan toimi vähän kuin pisteenä i:n päällä, sai aikaan sen sykäyksen jolla tehdä päätöksiä, oletuksen ja uskomuksen siitä että sopivampiakin ihmisiä on ehkä tarjolla. Ja työstä ja panostuksesta: kyllä tässä on koitettu panostaa suhteen eteen. Jotkin asiat vaan ei muutu vaikka miten koittaisi.
Toki jos taas kommentti oli osoitettu aloittajalle niin sikäli ainakin olen samaa mieltä että pettäminen ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Suhteessa on oltava jotain suurempia ongelmia jos on valmis pettämään, kerran tai useamman.