Ongelmana ovat muuten niin ihanat isovanhemmat, joilla jostain syystä täytyy ruminkin sanoin "neuvoa" poikaansa perheineen, missä meidän olisi heidän mielestään parasta asua. Perhe tahtoisi kahden pienen lapsen kanssa omakotitaloon, on halunnut jo vuosia ja perhetilanteiden takia on joutunut muuttaman monia kertoja viime vuosien aikana.
Liekö pelkäävät joutuvansa jälleen muuttoavuksi (siihen emme heitä enää kysy) ja omien sanojensa mukaan uskovat, ettemme ole omakotitalossakaan tyytyväisiä. Todella rasittavaa miniänäkin kuunnella sitä raakkumista, ettei kannata nyt taas muuttaa jne.
Minun mielestäni he sotkeutuvat nyt liikaa meidän perheemme asioihin, vaikka varmasti yrittävät olla avuliaita. Minä en silti halua, että he tuhoavat haaveemme omakotitalosta omine pihoineen, emme ole kuitenkaan teinejä, vaan lähempänä 40v.
En taida jaksaa olla kovin hienovarainen, jos meillekin sanotaan suoraan "Älkää muuttako, ei se kannata ym"
Liekö pelkäävät joutuvansa jälleen muuttoavuksi (siihen emme heitä enää kysy) ja omien sanojensa mukaan uskovat, ettemme ole omakotitalossakaan tyytyväisiä. Todella rasittavaa miniänäkin kuunnella sitä raakkumista, ettei kannata nyt taas muuttaa jne.
Minun mielestäni he sotkeutuvat nyt liikaa meidän perheemme asioihin, vaikka varmasti yrittävät olla avuliaita. Minä en silti halua, että he tuhoavat haaveemme omakotitalosta omine pihoineen, emme ole kuitenkaan teinejä, vaan lähempänä 40v.
En taida jaksaa olla kovin hienovarainen, jos meillekin sanotaan suoraan "Älkää muuttako, ei se kannata ym"
Vastaukset 19
Vanhimmat
Toivottavasta jaksatte sanoa rauhallisesti ja jämäkästi, että te itse harkitsette asian ja teette oman päätöksenne. Kannattaa tehdä oikein päätös, puolisot yhdessä, että säilytätte hermonne ja jaksatte reagoida tyynesti mutta päättäväisesti noihin isovanhempien pyytämättömiin neuvoihin.
Jos he ovat ihania, kuten sanoit, he ymmärtävät puuttuvansa liikaa ja korjaavat käyttäytymistään. Sitten voidaan taas hyvillä mielin jatkaa elämää!
Onnea teille omaan taloon!
Sanotte ihan suoraan ettäå me teemme niinkuin haluaamme ja meidänb ei tarvitse teiltä kysyä mittään ja sillä selvä niin fiksut vanhemmat ymmärätvät tämän heti mutta joille´kkin pitää vääntää rautalandasta. Kerran sanoo niinkuin asia on ja ilmoitatte etttei heidän mielipide kiinnosta pätkääkään niin hyvä tulee.
Mutta varokaa sanojanne jos talon ostoon tai takuuseen käytätte isovanhempienne rahoja.
Emme käytä isovanhempien rahoja talon hankkimiseen tai vakuuksiin, joten sekään ei pitäisi heillä kengässä puristaa.
Jos jotakin haluaa ei kai siinä oikeastaan enää kenenkään mielipide paina?
Olisiko sinulla nyt enemmän ongelmana se, etteivät appivanhempasi suhtaudu suunnitelmiinne niin kannustavasti kuin sinä haluat ja toivot? Oma epävarmuutesi uuden edessä saa sinut syyttelemään appivanhempiasi asiassa, jossa sinun pitäisi vain osata jatkaa eteenpäin ja uskaltaa?
Mitäs, jos ryhdyt laatimaan talo-ostoon liittyvät plussat ja miinukset. Niihin miinuksiin laitat vastustelevat appivanhemmat. Lopussa sitten lasket miinukset ja plussat ja jos plussia on enemmän saat jo selvemmän käsityksen, missä menet oman perheesi kanssa.
Onnea muuttoon!
No tottakai voi olla tuostakin kysymys. Mutta siitä seuraakin se kysymys, että miksi ei sitten voi kannustaa jos kerran pari on tuolle tielle aivan selkeästi kuitenkin lähdössä? Oikeastaan voisi sanoa että talon hankkimisessa on sen verran isosta asiasta kyse että on ehkä luokiteltavissa jonkinlaiseksi idiootiksi jos ei edes vähän jännittäisi vaikka kuinka olisi asiastaan varma. Sen verran se useimmilla seuduilla maksaa, sen verran se teettää työtä, sen verran on tarjolla rakennusvirheitä jopa uusissa, vanhojen teettämistä työmääristä puhumattakaan.
Vanhemmilla ihmisillä on varmasti kokemusta ja näkemystä ja hyviäkin neuvoja tarjolla, mutta voi olla että tässä asiassa faktat ovat vähän kadoksissa vahemmalla polvella, riippuen nyt tietenkin vähän tapauksesta, hintatasosta, rahatilanteesta ym. ym. Esimerkiksi asuntolainat ovat hyvin yleisesti nykyään 25-30 vuodelle. Vaikka oma lapsi olisikin omissa silmissä ikuisesti kymmenvuotias niin puhdas fakta on että varsinkin jos aloitetaan nollasta eikä mitään tuossa välillä tapahdu niin velka on maksettu hädintuskin siinä vaiheessa kun pääsevät eläkkeelle jos siis hankkivat talon nyt. Montako vuotta siis nelikymppisten on syytä vielä harkita?
Myöskin kiinteistön arvo voi nousta tai laskea, voi tulla lama tai nousukausi, työt voi loppua, sota voi syttyä, mitä tahansa voi käydä. Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan pelkästään liiketoimi vaan KOTI eikä niin varmaa tilannetta tulekaan etteikö jokin voisi mennä pieleen. Aina voi mennä, ei ole kenelläkään kristalipalloa. Pitäisikö siis aina olla tekemättä ja yrittämättä yhtään mitään ettei vaan mikään voisi mennä pieleen?
Ylivarovaiset ihmiset pelkäävät aina kaikkea ja etenkin tulevaa. Heidän kokemuksensa painottuvat aina siihen yhteen epäonniseen asiaan, mutta unohdetaan mikä meni hyvin. Kyse on vain elämäntavasta, jota ei tarvitse opetella enää itse.
Omalla kohdallani kysyn aina itseltäni, miksi haluan kuunnella varovaista ja pelokasta ihmistä? Johtuuko se siitä, että itsekin pelkään ja tarvitsen jonkun tukemaan pelkoani? Vai onko niin, etten edes halua sitä mitä luulen haluavani?
On hyvä harkita isompia elämän askeleita, mutta ne on pakko ottaa joka tapauksessa. Jos järjellisesti tajuaa muutoksen olevan pakollista ja tietää kykenevänsä siihen omin voimin pitää se muutos tehdä.
Nyt tietysti kiinnostaisi vielä tietää joutuvatko appivanhempanne tukemaan teitä taloudellisesti? Jutustasi ei selviä se puoli oletteko taloudellisesti riippuvaisia heistä, jolloin neuvot ja kielteisyys olisi hyvinkin ymmärrettävissä.
Siis oikeasti taloudellisesti riippuvaisia? Jollei koko taloasia ole ihan pelkällä haaveiluasteella vielä niin luulisi ettei kukaan ole talokaupoille oikeasti menossa appivanhempien viikkorahojen turvin. Neuvottelut pankinkin kanssa voisivat olla aika mielenkiintoiset. Luulisi että aloitusviestikin olisi vähän toisentyyppinen jos kysymyksessä olisi käytännössä appivanhempien talokaupat?
Mutta ei kaikilla aikojen saatossa muutenkaan ole ollut vanhempia tai isovanhempia joilla olisi ollut edes mahdollisuutta ostaa jälkikasvulleen taloja tai auttaa mitenkään rahallisesti. Silloin lainoja takailivat ystävät, ja vaikka koskaan mistään muusta ei puhutakaan kuin sydäntäsärkevistä kohtaloista joissa joutui maksamaan omat ja muidenkin lainat niin silti aika moni on kuitenkin maksanut lainansa myös ihan itse. Enkä itse ainakaan koskaan huomannut että nekään takaajat olisivat käyttäytyneet velallisen kiinteistöllä tai elämässä ylipäänsä kuin omassaan ikään? Koti oli näistä liiketoimista huolimatta velallisen, ei takaajan.
Jos se talon hankkiminen oikeasti riippuu appivanhemista niin sittenhän asia on varsin selvä, ei siinä ole mitään narisemista kummallakaan. Appivanhemmat voivat yksiselitteisesti ilmoittaa ettei heidän rahapussinsa ole käytettävissä ko. projektiin jos näin päättävät. Nuoriso etsii sitten toiset keinot talon ostamiseen tai ovat ostamatta.
NIINKÖ
jk
IHAN NIIN
Miksiköhän he haluavat neuvoa, jos minä neuvoisin jotain minun neljästä lapsestani niin se olis ihan tarkoitettua sillä se joka on monet kerrat näyttänyt ettei kykene hoitamaan asioitaan , tarvitsisi neuvoja, vaan olen hiljaa ja katselen kun he lyövät päätänsä seinään kerta toisensa jälkeen. Se on juuri sitä elämää.
Kannattaa minusta tehdä vastapalvelus ja alkaa vaikkapa neuvoa anoppia ja appea kaikessa mitä Sinä tekisit toisin.. Siinnä ne silmät auki revähtää kuin teelautaset.. Saattaa suukin loksahtaa mykäksi..
Julma nainen
Mitä se hyödyttää alkaa irvimään, luulen että he katsovat etä ovat vanhempia ja kokeneempia ja tietävät, ja hyvän hyvyyttänsä ottavat kantaa kuten perheissä tehdään.
Ei se mitään ilkeilyä ole, vaan ihan vaan mielipide, toisen isovanhemmat vaan on sellaisia.
Ja moni käsittää sen asian ihan väärin ja siitähän ne sodat alkaa usein sukupolvien välillä.
Minun poikani on kohta neljänkymmenen ja asunut poissa kotoa melkein 20 vuotta, vaan on tilanteita missä tekisi mieli sanoa jotain kun tuntuu että tekevät väärin.
Silti olen onnistunut pitämään suuni kiinni, ja he ovat saaneet tehdä kuten itse haluavat, ja aina on mennyt önkään kun olisin halunnut neuvoa, joten näinhän se on, omat vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten ja haluavat heidän parastaan, siksi neuvovat koska ihmistuntemus on heillä jo ytimissä.
Ystäväni tytär oli yhtämittaa muutto hommissa ja mikään ei kelvannut, vihdoin ostivat talon ja ystäväni pyysi etteivät tekisi sitä juuri silloin, no he ostivat ja mitäs sattui, tytär alkoi sanomaan ettei sielläkään voinut asua kun muka kummitteli, joten talo myytiin häviöllä ja uudet asunnot taas etsiskelyissä.
Ahdistavaa sekaantumista. Eikö miehesi puutu asiaan mitenkään? Harmillista, jos aikuinen mies antaa äitinsä/isänsä ohjailla elämäänsä ja vaimonsa kärsiä siinä sivussa. Vellihousuilua.
Ainakin omat appivanhempani katsovat asioita omasta näkökulmastaan ja kokemuksestaan, joka on täysin erilainen kuin meidän perheen. He eivät osaa oikein keskustella niistä vaan vain esittävän jyrkän "ei niin, vaan näin". Kyllähän se on ottanut, ja ottaa aina välillä edelleen, päähän. Ajan kanssa sitä on vain oppinut suodattamaan noita kommnetteja, ja toisaalta, olemaan kertomatta asioitaan.
Oma appiukko oli talon ostamista vastaan, ei ymmärtänyt että nuoret ihmiset ostavat talon eivätkä pientä kaksiota, kuten hänen nuoruudessaan oli tapana. Hän ei myöskään tajunnut että osaamme itse laskea mihin rahamme riittää. Toki hän on ajan kanssa huomannut että talon osto oli hyvä sijoitus siihen aikaan, ja rahat ovat riittäneet. Mutta edelleen, monissa asioissa tulee vastaan se kuinka "hänen nuoruudessaan"..... Appivanhemmilta tulee ihan hyviäkin ajatuksia, mutta myös sellaisia joista aika on ajanut ohi 30 vuotta sitten. He ovat tehneet ihan erilaista työtä, asuneet erilaisessa ympäristössä ja heidän tulonsa/varallisuutensakin on ollut eri. Heillä ei yksinkertaisesti ole kokemusta ja tietoa asioista jotka vaikuttavat meidän elämäämme. Eläkkeellä heidän elämänpiirinsä on vain kaventuntut, ja maailmakuva samoin. Kun siihen lisää heikon keskustelukyvyn, kyvyttämyyden myöntää virheitään ja vähemmän kohteliaan luonteen, niin kyllähän se kohtelu tuntuu välillä aika kohtuuttomalta. On vain suljettava korvat joiltakin asioilta, ja välillä pidetään vähän harvemmin yhteyttä, vedetään henkeä, kun alkaa olla kiintiö täynnä. Eivät he pahaa tarkoita mutta onneksi emme silti asu lähellä....
No kyllähän itsenikin kieltämättä tekisi mieli neuvoja jaella mummo-ikäiselle 66vee anopille jolta on hukassa jo asia jos toinenkin. Ei osata enää tiettyjä pelisääntöjä ja ymmärryksin alkaa hieman pätkiä asioiden hoidossa. Joutuu selittämään moneen otteeseen mitä tarkoittaa. Minusta tälläisen ihmisen neuvot voi jo unohtaa kun on eläköitynyt ajat sitten ei ole enää oikeasti kykyjäkään ketään neuvoa..
Karu kertomus elävästä todellisuudesta:
Nuori pari osti -ihan itse valiten omakotitalon.On ihana oma piha.
Talo on osittain uudempi,mutta osittain tosi vanha.Remontoimalla kuulemma saa unelmakodin.Vastustimme kohteliaasti talon ostoa nähtyämme sen -silloin kauppoja ei vielä oltu tehty.Ei auttanut mitään kauniit ohjeemme.Meidän oli vaan suljettava silmämme tältä kammottavalta draamalta.
Nyt puhelin soi päivittäin.Talossa alettiin tehdä remonttia.Taloon ei voi muuttaa,koska osa talosta on lahoa ja hometta kasvava.Edelliseen kotiin muuttaa pian uusi omistaja,minne itse kallistaa päänsä.
Tekisi mieli olla vastaamatta puheluihin.
Itse emme olisi missään tapauksessa edes halunneet nähdä taloa sisältä,jos olisimme olleet ostamassa uutta kotia neli-henkiselle perheelle.
On se niin rytö jo ulkoa päin.
Nyt on lähdettävä tuulettumaan etelän matkalle,ja yritettävä "elää omaa elämää", sitähän nuoret vanhemmiltaan tahtovat.Oli tämä sellanen kokemus.
Kyllähän se varmaan v*tuttaa. Ystävä jos joutuu vaikeuksiin niin voi laittaa välit poikki, tosin sellaistakin jotkut ymmärtämättömät kyllä moittii. Mutta entäs jos oma lapsi mokaa eikä huvittaisi yhtään kuunnella murheitaan? Kyllä suvunkin kanssa on moni laittanut välit poikki ilmeisesti ihan hyvällä menestyksellä, lue vaikka tuosta tarinoita:
http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1288495314083.html
Kannattaa harkita tuotakin vaihtoehtoa jos taakkanne käy liian raskaaksi. Ei niihin puheluihin ole mikään pakko vastata jos ei huvita.
Kiitos myötätunnostasi.
Tässä velloo niin monenlaiset tunteet.Se on kamalinta,jos sääli nousee pintaan.
Usko,toivo...Usko oman nuoren ratkaisuntekokykyyn on mennyt. Toivo siitä,että he selviävät ees jotenkin, on ainut lohtu.
Itseään helpottaa hieman se,että varoitettiin kyllä.
Kamalia nämä hometalo -ongelmat.Niistä oli laaja ohjelmasarja telkassa.
Mutta...eteenpäin on vaan elettävä.
Yhteydenpito heihin väkisinkin vähenee.