Lontoon Olympialaiset 2012 - Suomen menestys, tulevaisuus?

Eihän urheilujohto aivan ollut tyytyväinen menestykseen, kuten eilen uutisissa todettiin. Virallinen tavoite täyttyi, mutta alisuoriutuminen huolestuttaa johtoa.

Myös mediassa moni toimittaja on todennut kolumnissaan, että huonompaan suuntaan mennään.

Ja on keskusteltu siitä, miksei pärjätä. Keinot vai taitavat olla vähissä...

Suomen olympiakomitean hallinnon pitäisi saada lisää rahaa että hallinto voi keskittyä hallintoon, valmennus valmennukseen ja urheilijat urheiluun. Voitaisiin perustaa erillinen urheiluministeriö jonka urheiluministerin alaisuudessa toimisi ministeriö ja eri lajiliitot olisivat ministeriön tulosvastuullisia osastoja päälliköineen. Urheilijat toimisivat työsuhteessa tai virkasuhteessa riippuen menestyksestä. Näin varmistettaisiin tämän maan urheilun menestys.

Jos ja kun menestystä haetaan, niin mitalitavoitteen pitäisi olla huomattavasti korkeampi. Joka lajiryhmälleon asetettava mitalitavoite! vähempi on huijausta!!!
Sukulaiskansa Unkari menestyi paljon paremmin ja tuskinpa heidän urheilijoitaan tuetaan enemmän kuin meidän vastaavia. Niemi-Nikkola ihmettelee alisuorittajista, no olisi lähettänyt kisoihin vain esim A-rajan useammin ylittäneet urheilijat. Suomalaiset urheilijat aina hakevat jotain ihmeellistä "piikkiä" tuloksiinsa arvokisoissa. Aiko moni mitalisti on sellaisia, jotka pärjäävät koko kilpailukauden aikana. Tässäkin olisi korjaamisen paikka. Toisaalta mitä tuolla "piikillä" tarkoitetaan? Urheilumme historia osoittaa muitakin määritteitä kuin "tulospiikkiä".

Nuorten kisoissa menestyville taattava kahden olympiadin aikana tietyt tuet valmennukseen ja leireihin. Yli 26 vuotiaat hankkikoot menestyksellään tarvittavat rahat valmentautumiseen. Ja menestyksen mukaan sitten näille vanhemmille urheilijoille rahaa. Nyt puuttuu se intohimo, jolla kansainvälistä menestystä haetaan!

On sääli, että Suomen olympiakometia on luovuttanut urheilun suhteen.

Tavoite määriteltiin kolmeen mitaliin ja kuuteen pistesijaan eli kaikenkaikkiaan siis kuusi kilpailijaa toivottiin kymmenen parhaan joukkoon. Tämä tavoite on tilastollinen todennäköisyys, sillä aina tähän päästään myös sattumien kaupalla.

Tämä "tavoite" ei siis ollut mikään tavoite, vaan tilastollinen todennäköisyys. Tämä merkitsee sitä, että Suomen olympiakomitea on luopunut kehittää Suomen urheilua. Suomalaisten kohtaloksi jää siis seurata vain muiden maiden menestystä ja niistä iloita - kuka nyt sitten iloitsee. Olympiakometia juhlii sitten omissa kammareissaan kansan rahoilla.

Tärkeää olisi, että tavoite olisi kunnon tavoite. Suomen olosuhteissa se merkitsisi kaksi kultaa, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia ja vähintään 10 pistesijaa. Tämä olisi vastuullinen tavoite. Näin menetellen voisimme saada nuoret urheilemaan tosissaan ja myös aidosti harjoittelemaan. Nyt kun ei ole aitoa tavoitetta, niin mitään pyrkimystäkään menestymiseen ei enää ole.

Urheilujohtajien pitäisi tuntea tässä vastuunsa, sillä näin saataisiin myös Suomen nuoriso liikkumaan kun he nyt enimmän osin vain tuhoavat fysiikkansa ja psyykkeensä tietokoneiden ääressä. Liikunta on hyvä lääke myös masennuksen torjuntaa, mikä rampauttaa monta tuhatta nuorta vuodessa loppuelämäksi.

Nykyisen Olympiakomitean pitäisi joutua reilusti vastuuseen, eli vaihtoon koko porukka - kaikenlaista hiihtäjää riittää ylimillä valmennustasoillakin, esille voisi nostaa vaikka tämän uimavalmentajan joka häpeämättä kiertelee ja kaartelee puheesaan juurikin "Olemme kaikki voittajia, vaikka täällä ei mahdollisuuksiakaan olekkaan, vai olisikohan?" tyyppistä tekstiä. Uimavalmennuksen sijasta suosittelen poliitikkon uraa.

Itseäni myös ihmetyttää että mihin tämä suomen painitaito on kadonnut? Käsittääkseni suomessa on vielä seuroilla erittäin hyvä osaaminen ja ovat ilmeisen suosittujakin lasten keskuudessa! Mihin tippuu kaikki osaajat?

Huolestuttaa tämä suomen urheilun tulevaisuus.. Miksi enää tukea omaa lastansa kilpailemaan koulun liikuntatunteja pidemmälle, kun tietää että suomessa ei sellaista osaamista ja valmennusta ole joka mahdollistaisi huippu-urheilussa pärjäämisen, vaikka lapsella siihen potentiaalia ja motivaatiota olisikin?

Olympialasiin ei myöskään pidä lähteä "hakemaan kokemusta" vaan kun on sitä varten harjoiteltu on oltava kaikki pelissä ja vähän yli joka suorituksessa.

Kisoissa on paljon turisteja. Onkohan Hanna-Mari Seppäläkään reenannut uintia moneen vuoteen kunnolla. On vaan reenaavinaan, jotta sponsorisopimukset rullaavat. Sitä paitsi, lähes koko Suomen takavuosien "untimenestys" saavutettiin 25 metrin altaassa, kun muut eivät siihen räpiköintiin panostaneet. Vielä räikeämpi tapaus on Palander, joka on uunottanut suomalaisia urheilutoimittajia vielä pidempään.

On tietenkin helppo syyttää yksittäisiä urheilijoita milloin mistäkin suorituksista, mutta oikea syy ja huoli lepää juurikin siellä ylemmillä johtovalmennustasoilla. Miten on mahdollista että meillä on "Turisteja" harrastamassa liikuntaa olympialaisissa! Miten voi olla mahdollista että "huippuvalmentajiemme" arviot pärjäämisestä ovat täysin vailla totuuspohjaa!
Miten voi olla mahdollista että urheilijat, valmentajat ja lehdistö ovat tyytyväisiä ja jopa ylpeitä näistä "Ei minulla mitaleille mahdollisuuksia ole mutta menen ihan kokemuksia hakemaan" lausunnoista. SURULLISTA! Alas ollaan tultu!

Tässä pohjoisessa ja kylmässä maasamme jääkiekko näyttää olevan ainoa laji jossa huipulle asti yllämme. Nyt ja tulevaisuudessa - valitettavasti!

Auttaisiko jos olisi enemmän osanottajia ja useammassa lajissa. Meillähän ei ollut yleisurheilussa muuta kuin yksi 3000 m estejuoksija, neljä keihäänheittäjää (joista yksi on nainen) ja maratonissa ja kävelyissä muutama.

Pitäisi olla tyyppejä jotka hanskaa pikajuoksun ja viestit, kuulantyönnön, moukarin, kiekon heiton, pituushypyt ja kolmiloikat. Tarvitaan meidän omia Usain Bolteja ja Jessica Ennisejä.

Pelkällä keihäällä ei pärjätä vaikka sitäkin tarvitaan.

Uintiin tarvitaan uusia tyyppejä, missä ovat Suomen Michael Phelpsit ja Ruta Meilutytet?

Soutuun tarvitaan uutta voimaa.

Urheilujohtajat muistavat mainita, että "tavoitteisiin päästiin". Ovat sen verran realisteja, että tiesivät laittaa tavoitteensa niin alas kuin mahdollista.

Nykyisessä ammattiurheilun kivikovassa maailmassa ei voi kummemmin pärjätä, ellei huippu-urheiluun satsata huomattavasti rahaa. Pienillä valtioilla taloudelliset resurssit ovat rajalliset.

Eivät kaikki muutkaan pienehköt maat hääppösesti pärjänneet: Bulgaria, 7 milj. asukasta, sai kaksi mitalia ja Itävalta, 8 milj. asukasta, jäi kokonaan ilman mitaleita. Toisaalta Jamaika, 2,8 milj. asukasta, sai 12 mitalia ja Uusi-Seelanti, 4,2 milj. asukasta, 13 mitalia. Australiassa on asukkaita 4 kertaa enemmän kuin Suomessa. Mitaleita se sai 12 kertaa enemmän.

Kilpailu maailman huipulla on aina ollut kovaa, ei se siitä mihinkään ole muuttunut. Kaikkien aikojen parhaat suomalaiset yleisurheilijat olisivat menestyneet ihan hyvin näissäkin kisoissa. Suomen urheilun johto on vain hukannut pari sukupolvea ja keskittynyt johonkin muuhun.

Esim. Australia ja varsinkin Jamaika ovat selkeästi kesäurheilumaita, joissa kesälajeja voidaan treenata melko hyvissä oloissa läpi vuoden.

Suomessa talvilajit vetävät suurimman osan urheilun harrastajista ja rahoista. Etenkin siis se yksi talvinen joukkuelaji.

Eikö suomalasilla olekaan valmentajia? Katsokaa Nikkasen asentoa riman päällä ja verratkaa muihin huippuihin. Niin ihana kuin Minna onkin ei tuossa asennossa voi onnistua.

Kun olympialaisiin lähdetään, haetaan voittoa. Useimmat kuitenkin lähtee kisoihin tavoitteella "Jos pääsen 100 sakkiin olen tyytyväinen". Tällaiset urheilijat voisivat jättää kotiin