Aina sama kaava.
Tapaan mukavan miehen, viihdymme toistemme seurassa ja vietämme muutenkin paljon aikaa toistemme seurassa.
Kuitenkin minua rupeaa ahdistamaan ajatus seurustelusta, tai jos mies viittaa seurusteluun tai ottaa asian puheeksi.
Vaikka minulla ei olisi mitään seurustelua vastaan, pakoilen miestä ja hänen yhteydenottoaan, ja monesti "juttu" on päätynytkin niin, ettei mies enään jaksa.
Olen tilanteesta aina helpottunut, mutta silti kaipaan rakkautta ja toista puoliskoa itselleni.
Onko muita, jolla sama ahdistumisen tunne?
Tapaan mukavan miehen, viihdymme toistemme seurassa ja vietämme muutenkin paljon aikaa toistemme seurassa.
Kuitenkin minua rupeaa ahdistamaan ajatus seurustelusta, tai jos mies viittaa seurusteluun tai ottaa asian puheeksi.
Vaikka minulla ei olisi mitään seurustelua vastaan, pakoilen miestä ja hänen yhteydenottoaan, ja monesti "juttu" on päätynytkin niin, ettei mies enään jaksa.
Olen tilanteesta aina helpottunut, mutta silti kaipaan rakkautta ja toista puoliskoa itselleni.
Onko muita, jolla sama ahdistumisen tunne?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Juu. jos joku tuntis mut pohjamutia myöten ja tietäis kaikkia tabuja ja ongelmia elämässä, mä olisin sen jälkeen omissakin silmissä kolmannen luokan kansalainen, jos mä niistä puhuisin, vaikka ne vaikeet asiat on taustoissa ja läheisissä. Mikään ei ahdistaisi enempää, kuin mä joutuisin puhuun jotain vaikeita kurjia asioita mun elämästä ja kun niitä on aika monta, ehkä tavallista enemmän, niin ei sellasta voi kertoo. Eipä ne ole mitään mainostamisen arvoisia, päinvastoin.
Enkä voi puhua niistä, ja jostain syystä vaikka ei ole tarvettakaan, ei ihmiset pääse lähelle kyllä muutenkaan. vähän vastaava, kuin olis jostain alkoholistiperheestä ja elämä täynnä noloja ja tabuja ja inhottavia häpeällisiä juttuja ja kokemuksia, mistä ei puhuta, vaikka ei täs nyt niistä ole kyse. Eli kun ei halua/viitsi/osaa tuoda esiin huonoja asioita, ei niitä oikeastaan tuo ollenkaan ja ei ole koskaan toiselle kokonainen vaan aina jotenkin vain osittain päällepäin mukana. Ne on asioita, mitkä on jättänyt muhunkin jälkiä ja jotka vaikuttaa aina. Niinkuin se, että mulla on aina ihmiset käsivarrenmitan päässä, ei pääse lähelle vaikka haluis enkä mäkään pääse ketään lähelle, vaikka haluisin. En osaa, en ole oppinut, aina on lapsuudesta asti ollut se oma suojareviiri asioiden vuoksi ja siltä ei pääse pois, vaikka haluaisi. En tiedä miten, se ei vain tapahdu, vaikka en tietoisesti sitä pitäisikään.
Et eipä täs paljon suhteeseen ole aineksia. Näennäisesti olen ehkä sosiaalinen ja puheliaskin, mut ei sen enempää. Mä en varsinaisesti pakoile ketään. mä en vain pääse ketään lähelle itsekään. näkymätön lasiseinä on se, mikä mut erottaa muista.
Terapia parantaisi elämänlaatuasi.
se on toiveissa. Sitten joskus jos taloudellinen tilanne paranee, niin että voisi käydä yksityisellä ja pääsen jonnekin vähän suurempiin ympyröihin, joissa ei ole pelkoa, että tuttu tai tutuntuttu tulee ensimmäisenä vastaan ja voi olla enemmän anonyymi.
Tuli vaan jotenkin kurja olo tästä kirjoituksesta. Näin se ihmisen ympäristö vaikuttaa paljon. Jokaisella on kuitenkin oikeus rakkauteen, vaikka olisi minkälainen tausta. Ymmärrän kyllä tuon suojareviirin, jos on jotain vaikeita/kurjia asioita sattunut. Tuo ensimmäinen lause kertoo paljon" Jos joku tuntis mut pohjamutia myöten, mä olisin sen jälkeen omissakin silmissä kolmannen luokan kansalainen"...eli häpeät niitä niin paljon. Onhan se ymmärrettävää. Vaikka se ei silti susta tee huonoa ihmistä tai sitä kolmannen luokan kansalaista, ethän itse ole noihin asioihin voinut vaikuttaa. Mutta kirjoitit ettet päästä ketään lähelle, etkä itse pääse ketään lähelle vaikka itse haluaisit, niin terapia olisi hyvä apu. Ihmisen mieli voi sairastua ihan samalla tavalla kuin jokin kehonosakin. Monet vaan kokevat mielensairaudet jotenkin hävettävänä. Terapia koetaan hävettävänä, mutta lääkärille heti mennään jos esim. flunssa on jatkunut vähän pidempään...harmi.
Just sehän se on, et heti on tuollaisesta vaikka terapiasta jonkun mielestä vielä mielisairas..Vaikeet elämänkokemukset seurauksineen (mm todella oikeasti sairaan ihmisen lähellä eläminen ja jatkuva kuormittuminen monista muistakin syistä) ei ole kuitenkaan sairaus, sillonhan siihen sais oikeen kelakorvauksen ja kunnon tuen ja avun. Sehän olis silloin lottovoitto, yks elämän parhaista asioista.
Eikä terapiaan pääse nykyään nekään, jotka tarvis ja haluis tukea. ja toisaalta oikeast mielensairaudet ei "parane" terapioilla. Sieltä saa välineitä ja työkaluja käsitellä omia kokemuksia ja niiden käsittely jo vaatii sen, et on tietyllä tapaa energiaa ja voimavaroja pystyä siihen. Ei se ole häpee, se on mahdollisuus, kertoo enemmän aloittajan käsityksestä terapian syistä ja merkityksestä kuin siitä, et fakta on, et joskus tarvii tukee ja näkökulmia ja työkaluja oman identiteetin pohtimiseen. Kurja olo tulee siitä, et ihmisillä on jotenkin noinkin vääristyneet käsitykset ja leimakirves kädessä heti.
Eli jos vaikka joku on käynyt terapiassa, ja sinä vaikka koet sen niin, että ihminen olis mielisairas heti, niin eihän se kummakaan ole, jos ihmiset pitää muistakin asioista reviiriä. Tuokin on asia, mitä ei voi tuoda oikeestaan ihmisille esille, omat ennakkoluulosi juuri vahvistavat sen, että leimaat samantien. Mutta onhan kaikenlaisia ongelmia ja kokemuksia maailma täysi. Itse juuri vahvistit sen, että mikä se suojareviirin merkitys todella on. Se on juuri tuo väärinkäsitysten välttäminen ja se, et leimautuu siksi kolmannen luokan kansalaiseksi herkästi. Ehkä sinä olit vilptön, mutta väärässä silti.
Kun yleensä se on, et jokainen ihminen haluis ja tavoittelis mahdollisimman normaalia tavallista mukavaa elämää, ja kaikista viimeiseksi sitä, et sais jonkun seon identiteetin toisten silmissä, mieti nyt. Kyl se on niin, et kyl se vaikeempi elämäntilanne, oli se sit mikä hyvänsä on aina ennen terapiaa tai tukea, sithän se on helpompaa. Mut sunkin mielestä se on mielisairaus. Musta jokaiselle ihmiselle tekis joskus hyvä käydä vähän pölyttämässä ihan muuten vain pääkoppaansa, oli syytä tai ei. Ei siitä haittaa olis.
En ole kovin hyvä kirjoittaja. Kun nimenomaan olen sitä mieltä, että voi käydä terapiassa vaikka EI olisi mielisairas. Enkä väitä, että vaikeat elämänkokemukset seurauksineen olisivat sairaus...Mutta kun itselle tuli sellainen mielikuva edellisen kirjoittajan tekstistä, että hän (EHKÄ?) ajattelee niin, kun kirjoitti hänellä olevan toiveissa terapia, mutta yksityisellä puolella, jossa ei heti tulisi joku tuttu tai tutun tuttu vastaan...mutta hän ei pääse yksityiselle taloudellisista syistä. Ja edellinen kirjoittaja myös totesi, että hänellä suojareviiri estää päästämästä ketään lähelle, eikä hän itse pääse ketään lähelle niin siinä on huonot ainekset suhteelle. Itselle tuli sellainen mielikuva että kirjoittaja haluaisi mahdollisesti suhteen, mutta ei itse pysty siihen noiden huonojen taustojen vuoksi. En siis itse pitä sitä minään mielisaurautena.
Joo, ei toi ihan tasapainoisen ihmisen ajatusmaailmalta vaikuta, että lähdet pakoon heti kun sulta aletaan vaatia enemmän kuin satunnaisia tapaamisia.
Mikä siinä vastuun ottamisessa on sitten niin vaikeeta? Siitähän tossa on kyse. Miehet vaatii sulta vastuun kantamista siitä, että olet antanut heidän ymmärtää, että tykkäät heistä ja viihdyt heidän seurassaan. He ovat vastanneet tunteeseesi omalla tunteellaan - mutta sinä luikit mäkeen.
On lapsellista ja edesvastuutonta jättää ihastunut/rakastunut ihminen kesken tutustumisen, ilman mitään selitystä.
Pelkäänpä pahoin, että tulet kokemaan sen vielä itsekin joku päivä, ja sittenhän sen tiedät, ihan omakohtaisesta kokemuksesta, miltä tuntuu jäädä yksin kun toinen häippäsee, eikä ilmoita mitään.
"aletaan vaatia enemmän..."
justis, tää on näitä terveiden ja täydellisten logiikkaa.
Juuri tämän tähden pidän miehiä jotenkin putkiaivoina. Enkä odota kovinkaan monelta luovaa ja empaattista etenemistä. Katsos kun me kaikki emme ole samanlaisia täydellisiä. Ja siellä paremmissakin perheissä osataan kasvattaa särkyneitä lapsia.
Kiintymyssuhde jotenkin jäsentymätön tai häiriö? Et ole ainoa
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10791796
Otappa selvää mitä se on, jos se auttaa mitenkään.
http://www.peda.net/en/magazine/jkl/lyseo/lyseonlukioon?m=content&a_id=6
Ikä on yksi tekijä ja yksi voi olla se, että jos ihminen on jotenkin "väärä" ja vastustat vain alitajuisesti. Iskee paniikki. En sanoisi, että on kyse välttämättä vastuunotosta, ehkä et vain ole valmis tai se ihminen ei ole sinulle se oikea.
Ei pidä väkisin tehdä suhdetta.
Itselläni on tuo kiintymyssyhde mennyt pieleen. Sain kotona niin kamalan kuvan luottamuksesta ja rakkaudesta. Vaikea luottaa ja miesten ns täydellisyysodotukset lyö stressikäyrän yli. Harva lähestyy ilman suuria odotuksia. Miehillä on enegiaa jyrätä ja sen ne tekevät. Pitää olla jotenkin koko ajan kypärä päässä. Sano seuraavalle, jos hän on kiinnostava, mutta eteneminen ahistaa (jos tahdot aikaa ja vähemmän vaatimuksia).
sama kokemus minullakin. Eikä sellainen kokemus riipu ihmisestä, oliko väärä vai oikea, vaan riippuu kokijasta enemmän. Kaikki vaatimukset ja odotukset lyö minunkin stressikäyrän ja ahdistuksen automaattisesti punaiselle, oli ne sit miehiltä tai joltain "kilpailevilta" naisilta. Tulee heti se lasikupla päälle samantien, vaikka kyse olisi jostain naisestakin, joka jollakin tavalla koettaa luoda paineita. Ei tollasissa kokemuksissa yleensä edes koskaan tule sitä mahdollisuuttakaan sanoa kellekään, et hän on kiinnostava. Se olis jo pitkällä jos sellanen mahdollisuus oliskaan. Mut ei sitä lähenny niinkään paljon, et sellaseen tilanteeseen pääsisi.
Kiintymystyylit on ihan peruspalikkapsykologiaa, mut millä niihin voi vaikuttaa. Sitä ei tiedä kukaan. Joillakin tilanne helpottuu, toisilla ei, miksi?