Vastauksia äkkiä! :-(

Mulla oli (ja on osittain edelleenkin) ihan sama tilanne. Kun sopiva ihminen sattui kohdalle, niin mä päätin vaan uskaltaa. Mun mielestä oli tärkeää, että sain tän ihmisen kanssa puhuttua ongelmastani. Se suhtautui ymmärtäväisesti ja edettiin mun tahtiin, ja pikku hiljaa asiat alkoi sujua. Kyllä mua edelleen välillä ahdistaa ja pelottaa, mutta olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että pystyn kumppanilleni näistä asioista puhumaan. Sun pitää vaan miettiä, mitä sä elämältäsi haluat. Jos haluat parisuhteen, siihen ei ole kuin yksi keino: voittaa pelko. Etene vähitellen, pienin askelin. Tutustu itseesi ja siihen toiseen, tarkkaile tuntemuksiasi ja opettele puhumaan niistä ääneen. En sano, että se tulee olemaan helppoa, mutta varmasti lopulta sen arvoista kuitenkin. Itse en pelosta huolimatta vaihtaisi päivääkään pois.

Muista myös, että ei parisuhde ole mikään pakollinen asia, sun ei ole pakko tehdä mitään, mikä tuntuu liian pahalta. Tsemppiä ja uskallusta!

Komppaan rouvahuu:ta. Jos et puhu asiasta avoimesti potentiaaliselle kumppanillesi, niin on iso mahis, että paisutat ahdistuksen itseksesi niin suureksi, että lopulta on taas pakko livahtaa takavasemmalle ottamaan henkeä.

Parhaassa tapauksessa sinullekin käy niin, että se toinen osapuoli ymmärtää antaa sulle tilaa ja aikaa.

Uskalla puhu

Lapsuudenaikainen opittu kiintymyssuhdetyyli. Ristiriitainen tai jäsentymätön kiintymystyyli vanhempaan, joka ei ole emotionaalisesti ollut paikalla kun on tarvittu. Ja lopulta kun on, siitä seuraa vain kiukuttelukohtaus. Sama aikuisempana versiona on juuri se, mitä käytöksesi on. Toisaalta et kestä edes toisen kohtaamista, koska varhaisten pettymysten takaa se ajaa niin isoon hämminkin tunne-elämässä, että siitä ei järkeilemällä pääse eteenpäin. Tunnistat automaattitsesti ne ihmiset, joiden käytös tuntuu tutulta ja siltikin kiinnyt heihin, vaikka ei ole keinoja saavuttaa heitä tai käsitellä tunteita, jotka olisivat vaatineet käsittelyä jo aivan pienenä.

Ainut vaihtoehto on yrittää tunnistaa tuota tunnistamatonta käyttäytymistyyliä ja opettelemalla opetella vaikka terapian kautta jotakin uutta tuon automaation tilalle. Jos vanhempasi eivät olet antaneet sitä aikaa ajallaan ja oikein, sen harjoittelu myöhemmin ottaa oman aikansa, jos edes koskaan aivoverkko saa uutta signaalia, joka heijastuu myös tunteisiin ja käytöksen tasolle myös. Kova työ korjata varhaislapsuuden vahinkoja.

Kiitos

Minullakin oli sama tilanne ja sen takia olinkin sinkkuna vuosia ja elämä soljui ohitseni, kun odotin vain sitä oikeaa enkä antanut kenellekään mahdollisuutta. Sitten kohdalleni osui mies, jota en vain halunnut menettää. Päätin antaa hänelle mahdollisuuden ja antaa itsestäni kaiken vaikka tiesin, että jos suhde loppuu niin tulen kärsimään. Mies ei ymmärtänyt antaa minulle tilaa tottua uuteen tilanteeseen, vaikka yritin hänelle sitä selittää. Ahdistuin kun en saanut enää yhtään omaa aikaa. Lopulta riidat menivät ylitsepääsemättömiksi ja erosimme. Nyt olen taas sinkku ja tuntuu lähdes mahdottomalta ajatukselta että voisin enää koskaan antaa kenellekään uutta tilaisuutta, koska kaikki on tällä hetkellä pimeää ja täyttä tuskaa, sillä juuri hän oli se, jonka olisin halunnut kaikkien niiden yksinäisten vuosien jälkeen.

Ihan sama tilanne, ja parhaillaankin kamppailen sen kanssa. Onneksi tällä kertaa mies tuntuu ymmärtäväiseltä ja on itse jopa viritellyt asiasta keskustelua. Miehen pitääkin olla kyllä poikkeuksellisen kypsä ja sinnikäs, jotta pystyy murtautumaan tällaisen sujamuurin lävitse. Sellaisia ei valitettavasti ihan joka vuosi tule vastaan.

En tiedä miten tämän kyseisen suhteen kanssa käy, mutta tuntuu, että on paremmat mahdollisuudet kuin aikaisemmin. Olen nyt päättänyt tosissani uskaltaa yrittää edes vähän, niin että suhde etenisi edes jossain tahdissa. Tosi vaikeaa, mutta ei ole muuta mahdollisuutta, jos ei halua olla yksin.