En tajua miksi en löydä parisuhdetta. Olen ollu elämästäni kaksi kertaa suhteessa, yhteensä pari vuotta. Kuitenkin hieman yli kolmikymppisenä olen ollut valtaosan elämästäni sinkku. Olen alkanut jo miettiä, onko minut vain tarkoitettu olemaan yksin.
Tapaan miehiä jatkuvasti eri tilanteissa, niin baarissa kun muuallakin. Kiinnostuessani teen itse aloitteen, mutta perässäni juostaan vaikka en itse pistäisi tikkua ristiin asian eteen. Minusta kiinnostuu monenlaiset miehet hyvin herkästi - minua toistuvasti sanotaan kiinnostavaksi, kauniiksi, seksikkääksi, fiksuksi ja mukavaksi. Kuitenkaan juttu ei etene. Tapaamisen jälkeen miehet kuitenkin katoavat selittämättä. Tämä tapahtuu viimeistään kahden viikon sisällä ensitapaamisesta, olin sitten harrastanut miehen kanssa seksiä heti tai en. Yleensä vielä mies ensin kovasti intoilee itse, mutta häipyy heti kun itse osoitan yhtään kiinnostusta. En vouhota parisuhteesta, lapsista tai mistään sellaisesta enkä takerru mieheen. Kuitenkin näytän tunteeni ja sanon, jos olen kiinnostunut.
Ystäväni eivät ymmärrä miksi olen sinkku. Olen luottoystävä, nätti, fiksu ja työssäkäyvä nainen, pärjään itseni kanssa enkä pelkää yksinoloa. Kuitenkin kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä.
Olen viime ajat ollut ns haku päällä, käynyt treffeillä ja harrastanut myös baarissa tutustumista. Olen myös kokeillut nettideittejä. Lopputulos on aina sama, mies katoaa selittämättä. En tajua, enkö minä vain ole tyttöystävämateriaalia?
Olen sosiaalinen ja avoin, helposti lähestyttävä. Ystävystyn helposti ja kykenen muodostamaan pitkäaikaisia ystävyyssuhteita. Muutaman kerran olen saanut luvulla, että joku miespuolinen ystäväni on minuun ihastunut - kun minuun tutustuu niin sitä tapahtuu siis. Ongelmani onkin, miksi en missään tapaa miehiä, jotka yrittäisivät tutustua. Numeroa pyydetään, tavataankin ehkä mutta siihen se jää.
Perjantaina tapasin miehen, joka tuntui pitkästä aikaa heti hyvältä. Kumpikaan ei ollut kaatokännissä, vaan vietettiin ilta juttelemalla. Meillä oli todella paljon yhteistä. Mies teki kaikki aloitteet, mutta olin itsekin kiinnostunut ja sen toin ilmi. Mies piti minua kädestä, katsoi koko illan silmiin ja halusi tavata uudelleen. Pyysi puhelinnumeron. Emme päätyneet sänkyyn, vaan illan lopuksi sovimme olevamme yhteydessä. Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään. Sitä seuraavana laitoin viestin, että hän jäi mieleeni, mitä kuuluu. Mies vastasi, että vain niin :) ja kertoi jotain mitä kuuluu. Sen jälkeen ei taas ole kuulunut mitään.
Olen kärsimätön, tiedän sen, mutta eikö kiinnostunut mies nimenomaan pidä itsekin yhteyttä? Eihän mikään juttu etene, jos ei nähdä tutustumisen vaivaa? Menneet hylkäämiset ovat aiheuttaneet sen mitä eniten pelkäsin: olen kyynisyys ja negatiivinen. En jaksa enää uskoa tai yrittää. Kun kaikki kuitenkin katoavat, miksi enää edes yritän. Katkeruutta en ilmaise miehille, eikä se minusta näy, mutta sisimmässäni tiedän ettei tämäkään monista.
Tiedän että pitäisi lakata ajattelemasta tätä. En vain jaksaisi enää olla yksin. Miksi toisille suhteet alkaa niin helposti?
Anteeksi tämä vuodatus ja tajunnanvirta, mutta minua ahdistaa.
Tapaan miehiä jatkuvasti eri tilanteissa, niin baarissa kun muuallakin. Kiinnostuessani teen itse aloitteen, mutta perässäni juostaan vaikka en itse pistäisi tikkua ristiin asian eteen. Minusta kiinnostuu monenlaiset miehet hyvin herkästi - minua toistuvasti sanotaan kiinnostavaksi, kauniiksi, seksikkääksi, fiksuksi ja mukavaksi. Kuitenkaan juttu ei etene. Tapaamisen jälkeen miehet kuitenkin katoavat selittämättä. Tämä tapahtuu viimeistään kahden viikon sisällä ensitapaamisesta, olin sitten harrastanut miehen kanssa seksiä heti tai en. Yleensä vielä mies ensin kovasti intoilee itse, mutta häipyy heti kun itse osoitan yhtään kiinnostusta. En vouhota parisuhteesta, lapsista tai mistään sellaisesta enkä takerru mieheen. Kuitenkin näytän tunteeni ja sanon, jos olen kiinnostunut.
Ystäväni eivät ymmärrä miksi olen sinkku. Olen luottoystävä, nätti, fiksu ja työssäkäyvä nainen, pärjään itseni kanssa enkä pelkää yksinoloa. Kuitenkin kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä.
Olen viime ajat ollut ns haku päällä, käynyt treffeillä ja harrastanut myös baarissa tutustumista. Olen myös kokeillut nettideittejä. Lopputulos on aina sama, mies katoaa selittämättä. En tajua, enkö minä vain ole tyttöystävämateriaalia?
Olen sosiaalinen ja avoin, helposti lähestyttävä. Ystävystyn helposti ja kykenen muodostamaan pitkäaikaisia ystävyyssuhteita. Muutaman kerran olen saanut luvulla, että joku miespuolinen ystäväni on minuun ihastunut - kun minuun tutustuu niin sitä tapahtuu siis. Ongelmani onkin, miksi en missään tapaa miehiä, jotka yrittäisivät tutustua. Numeroa pyydetään, tavataankin ehkä mutta siihen se jää.
Perjantaina tapasin miehen, joka tuntui pitkästä aikaa heti hyvältä. Kumpikaan ei ollut kaatokännissä, vaan vietettiin ilta juttelemalla. Meillä oli todella paljon yhteistä. Mies teki kaikki aloitteet, mutta olin itsekin kiinnostunut ja sen toin ilmi. Mies piti minua kädestä, katsoi koko illan silmiin ja halusi tavata uudelleen. Pyysi puhelinnumeron. Emme päätyneet sänkyyn, vaan illan lopuksi sovimme olevamme yhteydessä. Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään. Sitä seuraavana laitoin viestin, että hän jäi mieleeni, mitä kuuluu. Mies vastasi, että vain niin :) ja kertoi jotain mitä kuuluu. Sen jälkeen ei taas ole kuulunut mitään.
Olen kärsimätön, tiedän sen, mutta eikö kiinnostunut mies nimenomaan pidä itsekin yhteyttä? Eihän mikään juttu etene, jos ei nähdä tutustumisen vaivaa? Menneet hylkäämiset ovat aiheuttaneet sen mitä eniten pelkäsin: olen kyynisyys ja negatiivinen. En jaksa enää uskoa tai yrittää. Kun kaikki kuitenkin katoavat, miksi enää edes yritän. Katkeruutta en ilmaise miehille, eikä se minusta näy, mutta sisimmässäni tiedän ettei tämäkään monista.
Tiedän että pitäisi lakata ajattelemasta tätä. En vain jaksaisi enää olla yksin. Miksi toisille suhteet alkaa niin helposti?
Anteeksi tämä vuodatus ja tajunnanvirta, mutta minua ahdistaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Automaattinen tekstinsyöttö teki tepposet muutamassa kohdassa...
Eli muutaman kerran olen saanut kuulla että miespuolinen ystäväni on ihastunut (ei luvulla)
Olen kyyninen (ei kyynisyys)
Sisimmässäni tiedän ettei tämäkään onnistu (ei monista)
Meni vähän pohja jutusta kun ei pääse omaa tekstiä muokkaamaan.
Olen kokenut samankaltaista. En kuitenkaan usko että jotkut olisi vain tarkoitettu olemaan yksin jos ei kerta itsekään sitä halua ja kaipaisi kumppania arkeensa. Joillain pikkupaikkakunnilla voi myös olla sitä että jotkut vähemmän fiksut ihmiset 'arvostelevat' tai vähättelevät joitakin sinkkuja selän takana ja saattavat sabotoida vasta orastavan suhteen. Miksi muutoin kommunikointi muuttuisi niin yllättäen ihastumisesta/ innostumisesta niin laimeaksi. No syitähän on tietty voi olla aina monia, mutta ymmärrän turhautumisesi. Tsemppiä sulle, kyllä sinullekin joku on jossain. Kyllä niitä yksinäisiä piisaa tässä Suomen maassa, jotka ihmettelee ihan samaa kuin sinä, joten yksin missään tapauksessa et ole.
Minkä ikäinen olet? Katso voisiko jokin seuraavasta sopia sinuun: http://keskustelu.suomi24.fi/node/10849022
Olet oikeassa miettiessäsi että vika on sinussa, 99% tapauksista vika on naisessa.
Esim itse kelpaan kyllä seksiin mutta en parisuhteeseen. (ks esim http://keskustelu.suomi24.fi/node/10852202 ) En tiedä miksi näin on.
Yäks.
Heh heh, ettäkö sinussa ei ole mitään vikaa, mutta naisissa on 99% tapauksista. Voin kuule kertoa ihan näin sun juttujas lukeneena, että soot pöljä. Mutta ei hätää kyllä joku vielä tollasen pöljänkin pois korjaa.
Kyllä se ahdistus parisuhteen puuttumisesta voi vaihtua ahdistukseen parisuhteesta. Itse ahdistun parisuhteesta ja olenkin oppinut miehiä kohtaan tietynlaisen "kylmyyden". Tätä käytän karkottamiseen. Hellyyttä välillä kieltämättä kaipaa mutta yhden illan itkun jälkeen sitä selviää eteenpäin.
Niin, lähinnä ihmttelen sitä, miksi ei tosiaan oteta edes sen vertaa yhteyttä, että asiallisesti sanottaisiin "ei kiinnosta". En todellakaan jää roikkumaan, jos minulle kertoo, ettei kiinnosta. Mutta se, että ihminen katoaa yhtäkkiä vaikka itse on pyytänyt yhteystietoni tai ensin suitsuttanut ihastumistaan. Yksikin halusi minun suunnilleen muuttavan luokseen toisella tapaamisella, mutta yhtäkkiä katosi kuin tuhka tuuleen. Sain myöhemmin kuulla, että oli aloittanut parisuhteen toisen kanssa välittömästi puheidensa jälkeen. Eipä siinä, olisi voinut edes sanoa miksi lakkasi vastaamasta, ettei tarvitsisi ihmetellä.
Itse ainakin haluan olla sen verran reilu, että jos jonkun ihmisen kanssa en todellakaan halua olla, sen myös kerron fiksulla tavalla. Ei se yksi viesti pitäisi liikaa vaatia. Ainakaan ei tarvitse jäädä ihmettelemään, mitä ihmettä tapahtui.
Kun peräjälkeen useampi kaikkoaa mitään sanomatta, se käy myös terveenkin itsetunnon päälle.
Ja niistä vaatimuksista, en tosiaan listaa mitään tuhansia kriteerejä miehen kohdalla. Kiinnostun hyvinkin erilaisista ihmisista ainakin sen verran, että haluan ottaa selvää tulisiko tästä mitään. Ei jokaisen tapaamisen tarvi parisuhteeksi muuttua, mutta jos ei nähdä sitä tutustumisen vaivaa, ei mitään löydäkään.
Ehkä olenkin pöljä. Ei voi mitään.
Olen huomannut, että monet ihmiset, varsinkin sinkut ovat sitoutumiskammoisia. Syitä voi olla monia. Tavatessa ilmassa on ihastumista, mutta yön yli mietittyään pelot alkavat vaivata. Ehkä heillä ei vaan ole luottamusta vastakkaiseen sukupuoleen tai sitten itseensä mahdollisen kumppanin kanssa. Surullisinta tässä on se, että sitoutumiskammoiset vaan lisäävät toisetensa pelkoja tapaillessaan toisiaan.
Tässäpä muutamia juttuja jotka ovar omiaan ruokkimaan ”pakoreaktiota” tutustumistilanteessa:
- Tuo on saanut minusta liian ruusuisen kuvan, ei hän hyväksyisi minua omana itsenäni.
- Tuolla on varmasti paljon ottajia, en halua alkaa kilpailemaan
- Olishan se kiva seurustella, mutta en halua alkaa tanssimaan kenenkää pillin mukaan
- Mitäs sitten, jos kiinnyn häneen ja tulee ero, yksin on turvallisempaa
Näitä peloista johtuvia arveluja vois listata vaikka kuinka paljon. Jos haluaa parisuhteen, molempien pitää vain uskaltaa heittäytyä.
Minusta ei ole heittäytyjäksi. Ei enää. Se on mennyttä..
Surullista, mutta silloin parisuhde ei taida olla sun juttus enää. Tai voisihan itse suhde olla, mutta siihen päätyminen on aika epätodennäköistä. Sellaiset kuviot, joissa kaksi ihmistä varovasti kiertelee ja mittailee toisiaan, päätyvät harvoin suhteeksi.