Kuolleen lapsen huone

Ei minulla ole kokemuksia lapsen huoneesta, mutta vastaavanlainen kokemus on. Mieheni kuoli kaksi vuotta sitten ja suuri osa hänen tavaroistaan on yhä paikoillaan, joten ymmärrän täysin lapsen vanhempia. Mieheni vaatteetkin ovat yhä lähes kaikki komerossa. Joistakin tavaroista olen pystynyt viime aikoina luopumaan yksi kerrallaan, mutta loppua ei ole vielä näkyvissä. Tosin vaatteiden katseleminen ei enää tee niin kipeää kuin ennen. Minusta tuntuu, että lapsen huoneen pitäminen samanlaisena on vanhemmille lohdullista surun tuossa vaiheessa. Aika ei posta surua, mutta muuttaa sitä niin, että sen kanssa on helpompi elää. Näin tunnen.

En ihmettele lainkaan. Vuosi on vielä hyvin lyhyt aika, kun kyse on läheisen ja erityisesti oman lapsen kuolemasta. On luonnonvastaista joutua hautamaamaan oma lapsi, jolla piti olla edessä pitkä, ihana elämä.

Mieheni kuolemasta on vajaat 5 vuotta. En vieläkään ole pystynyt käsittelemään kaikkia tavaroita. Vaatteet olen kylläkin suurimmaksi osaksi käsitellyt ja pistänyt kiertoon mieheni veljille. Mieheni oli käsistään erittäin kätevä ja hänellä oli paljon puuntyöstökoneita. En ole vieläkään kyennyt tekemään niille mitään.

Joillakin surutyö etenee hitaasti. Kova asia lapsen kuolema on. Tällä perheellä on vielä hyväksymättä se totuus, että lapsi on mennyt ja ei tule enää takaisn. Joskus surutyö myös juuttuu paikalleen ja silloin se ei ole hyväksi.

Surevalla ja ei surevalla, on aikakäsite ihan eri.......ja ihmiset kokevat omaan tahtiin kaiken

Menetimme poikamme 5 v sitten auto-onnettomuudessa. Meilläkin huone oli pitkään ennallaan ja kesti kauan ennenkuin aloimme hänen tavaroitaan käymään läpi. Yhä niitä on jemmassa jotain ja ajatuksena joskus laittaa kierrätykseen. Vuodet on olleet niin sumua, että en osaa oikein tarkoin määritellä aikaa jolloin aloimme muutokset. Tällä hetkellä näpyttelen konetta tuossa huoneessa, tehtiin siitä työhuone ja yhä puhumme Jussan huoneesta.

Suru on kovin yksilöllinen asia, en ihmettele minäkään jos huone pysyy ennallaan. Se vain vaatii oman aikansa ja tavaroiden läpikäyminen kuuluu luopumisen käsittelyyn. Vaikka tietää, että lapsi ei tule takaisin, osan hänestä haluaa pysyvän, jotta sitä lopullista ei ole pakko myöntää ....kait ihminen jollain tavalla säästelee itseään ja hoitaa homman vasta kun on siihen valmis.

Ymmärrän täysin. En muuttaisi huonetta koskaan. Se saisi jäädä siihen tilaan missä se oli lapsen kuollessa loppuiäksi. Eräänlaiseksi pyhätöksi.

Outoa olisi, jos kodista olisi kaikki lapsesta muistuttava siivottu pois.
Oman lapseni kuoleman jälkeen ensimmäinen vuosi kului tuskallisen ikävän ja muistojen usvassa, kaikki elämässä muuttui, oli lapsen aika ja aika lapsen jälkeen.
Toinen vuosi oli jos mahdollista vielä vaikeampi, todellisuus iski kasvoille koko voimallaan, oli vaan mentävä eteenpäin.
Tässä vaiheessa pystyin jo pesemään pienet sormenjäljet ikkunasta pois, sydämestäni en koskaan.

Alkuperäiselle ihmettelijälle: meillä on 2,5 vuotta mennyt pojan kuolemasta. Huone on edelleen, ei ihan koskemattomana, mutta pojan huoneena. Vaatteet kaapissa, kirjat hyllyssä, sänky paikallaan. Sydämestä ottaa se kun sinne on vähän kertynyt pois heitettävää tavaraa (tilapäisesti). Myös se kun mieheni pitää sitä työhuoneena. Ei se ole mikään itseisarvo, että se olisi säilytettävä koskemattomana. Mutta ainakaan kahteen vuoteen kuoleman jälkeen en olisi pystynyt heittämään tavaroita pois. Se tuntuu kuin sydäntä revittäisiin irti yhä uudelleen...
Haluaisin pojan takaisin. Tiedän kyllä, että niin ei käy, mutta itselleen on oltava armollinen - kestää kauan ennen kuin sydän pystyy hyväksymään sen mitä järki tajuaa. Olen nähnyt unia, joissa poika on tullut takaisin, mutta hänellä ei ole ollut huonetta. Olen ollut unissa aivan järjettömän pahoillani.

ei ole

Outoako...MIelestäni tuo ei ole outoa. Se on niin henkilökohtainen se suru ja miten se ilmenee ym. Vanhemmat ei ole ilmeisesti vielä valmiita tekemään huoneelle mitään...varmasti he tekevät sille jotain kun ovat sihen valmiita. Vuosi on äärettömän lyhyt aika kun kyse on lapsen kuolemasta. Heidän surutyönsä on vasta ihan alussa.
Oma poikani kuoli reilut kaksivuotta sitten ja reilu vuosi meni mulla ennenkuin pystyin heittämään hänen vaatteensa pois...ja sittenkin se oli äärimmäisen vaikeeta. Melkein tuntui kuin olisin heittänyt osan pojastani pois. Vaikka eihän se niin ollut, mutta äidin suru varsinkin voi olla aivan käsittämätötä. En siis todellakaan halua vähätellä mitenkään isän tunteita ja surua, mutta isän ja äidin tapa surra on niin erilainen...ainakin kaikissa minun tietämissä tapauksissa. Äiti suree niin tunteella, ja isä yrittää pitää järjen päässään ja pitää huolta äidistä ja muusta perheestä surun keskellä. Isä ei ehkä anna surun viedä samalla lailla, kun mies kokee että jonkun pitää pysyä selväjärkisenä kaiken keskellä.

Ole huoleti siitä asiasta, kyllä sekin aika varmaan tulee kun he jaksavat sille huoneelle jotain tehdä. He ehkä tuntevat lapsensa olevan jollainlailla lähempänä kodissaan kun pitävät huoneen entisellään.

Ymmärtäminen voi olla vaikeaa, jos ei ole itse kokenut. Asia vain on niin, että jokainen tuntee ja tekee asiat kuten sydän sanoo. Sitä todellakin voi"odottaa"vuosia, että rakas lapsi palaisi kotiin.Järki voi sanoa toisin, mutta tunne on voimakas.Ehkä minun on helppo sanoa, etten mieti/ihmettele mitään, mitä lapsensa menettänyt tekee tai tuntee, koska kokemuksesta tiedän miten se voi vaikuttaa ihmiseen.

Jos on joutunut luopumaan lapsestaan haluaa kynsin hampain pitää kiinni siitä mitä on jäljellä vaikka se toisista ehkä on outoa. Meillä meni varmaan puoli vuotta ennen kun pystyin pojan kengät poistamaan eteisestä. Siirsin ne vaatehuoneeseen jossa ne edelleenkin ovat. Osan hänen vaatteista olen laittanut säästöön enkä niistä luovu varmaan koskaan. Osa meni pikkuveikan käyttöön koska hänelle oli tärkeää saada ne, minulle on vaikeaa että ne edelleen pyörii käytössä koska miellän ne edelleen kuolleen poikani vaatteiksi. Huone on edelleen melkein ennallaan. Kuolemasta on mennyt yli vuosi.

Menetimme oman nuoren poikamme auto-onnettomuudessa reilu pari vuotta sitten. Tiedämme miltä se pojan oman huoneen hiljalleen tyhjentäminen tavaroista tuntuu. Se on osa sitä hidasta surutyötä, joka ottaa aikansa. Välillä kyyneleet poskilla valuen laittaa pois niitä pojan henkilökohtaisia tavaroita. Ne vaan tuovat kaikki muistot mieleen niin läheisinä, että sitä on varmasti sitä kokemattoman vaikea ymmärtää.

Osa niistä tavaroista tulee säilymään varmasti pitkään meillä ja sisaruksilla. Ne tavarat, joilla on selkeä käyttötarkoitus ja tunnearvo. Olisi todella häpeämätöntä hävittää kaikki muistot pois ja koettaa vain unohtaa oma poika. Vaatteet ovat sellaisia, että ne olemme laittaneet polttoon, koska ei niitä halua mihinkään kirpparin kierrätykseen.

Parin vuoden jälkeen pojan huone on saanut uuden käyttötarkoituksen, vaikkakin se aina muistuttaa omalla tavallaan tyhjyyttä ja surua. Me emme ainakaan halunneet rakentaa siitä huoneesta mitään muistojen pyhättöä, joka hallitsisi meidän asumistamme ja elämäämme, kuten olemme muutamissa paikoissa törmänneet vastaavissa tapauksissa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ne muistot säilyisi sydämmessä. Sieltä niitä ei saa mikään pois.

Jaksamista kaikille lapsensa ja läheisensä menettäneille. Koettakaa tarttua siihen normaaliin elämään mahdollisimman pian ja saada kaikki arjen rutiinit pyörimään. Se on parasta terapiaa surussa.

jos ei ole kokenut lapsen kuolemaa on se vaikea ymmärtää, en ole kokenut itsekkään ja pidän asiaa vähän outona. eikö se ole vähän kuin itsensä kiduttamista ? kaikki paikallaan...
eikö oisi parempi vain tyhjentää huone ja säästää kaikki ne tavarat mistä on vaikea luopua ? toki se sattuu varmasti kovasti mutta toisaalta se on askel eteenpäin. ei se surua pienennä mutta ehkä kuitenkin helpotuksen tunne tulee myöhemmin että on sen vaikeimman asian saanut tehtyä.

itselleni oli shokki kun vanhempani kuoli äkillisesti ja puolen vuoden välein. suru oli suuri mutta kuitenkin tunsin että kun saan vain asunnon tyhjäksi ja hautajaiset hoidettua niin helpottaa. tein kaiken sumussa, en kerinnyt surra kuin vasta myöhemmin...oli aikaa istua ja ajatella, muistella.

kaikki kunnioitus kuitenkin teille jotka olette menettäneet lapsenne, pahempaa ei voi vanhempi kokea:( ja suru on niin henkilökohtainen miten sen kokee.

Vanha ketju, mutta itselle valitettavan ajankohtainen. Oman lapsen kuolemasta tänään 9 kuukautta. Sitä ei tosiaan voi kuvitellakaan, mitä oman lapsen menettäminen tarkoittaa, ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Meillä kyseessä teini, kuolema tuli yllättäen ja kaikki tavarat olivat juuri niin kuin hän oli ne jättänyt kotoa lähtiessään. Meni aikaa, että pystyin siivoamaan edes kylppäristä meikkipussit pois esiltä. (Meillä on kaksi kylpyhuonetta.) Lapsen huoneeseen meneminen aiheutti aina romahduksen. Oven piti olla auki, koska muuten meistä tuntui, että hän oli siellä. Nyt pystyn menemään huoneeseen, jos en keskity yksittäisiin tavaroihin. Sain sen siivottua ja pyykit pestyä ehkä 4 kk kuoleman jälkeen. Vaatekaappiin en ole pystynyt tarttumaan. Kun jokainen aamu alkaa sen muistamisella, että lapsi on poissa, ja jokainen päivä on tietynlainen selviytymistaistelu, ei joko ole voimia tai halua repiä sitä ohutta rupea pois haavan päältä tarttumalla tavaroihin. Muutama päivä sitten tyhjensin pari korillista alusvaatteita lähinnä roskapussiin ja olin sen jälkeen aivan rikki. Suren ja itken jo muutenkin monta kertaa päivässä. Se on valmiiksi todella väsyttävää. Peilissä olevia sormenjälkiä ei raaski pyyhkiä, pyyhe oli pitkään paikallaan, kun en pystynyt pesemään sitä. Lapsen kuolema on jotain aivan muuta kuin iäkkään läheisen menetys. Siinä menee itse palasiksi ja täytyy rakentaa itsensä uudelleen. Se ei tapahdu vuodessa eikä vielä kahdessakaan. Suru kulkee mukana läpi loppuelämän. Vaikka järjellä tiedän, että lapseni ei tule takaisin ja muistan kyllä, miten kylmältä hän tuntui, kun kävimme hyvästelemässä, sydämellä ja mielellä menee aikaa hyväksyä kuoleman lopullisuus. Tämä on ihan mielen suojakeino. Jos kuolema kaikkinen seurauksineen tulisi tietoisuuteen kerralla, siitä ei selviäisi hengissä. Se on pakko pureskella hitaasti pala kerrallaan.

Jokainen lapsensa nuorena menettänyt haluaa varmasti säilyttää jotain konkreettisia muistoesineitä, kuvia, ehkä vaatteitakin lapsestaan. Sehän on luonnollista. Jopa vain kotoa pois muuttaneen tavaroita säilytetään muistona lapsuudesta.

Eräs porilainen isä rakennutti mausoleumin tyttärensä muiston vaalimiseksi. Tällaiseen ei kenellä hyvänsä ole mahdollisuutta. Mutta lapsen huonetta jotkut voivat säilyttää pitkään muistokammiona.

Kun oma poikani oli lapsi, häneltä kuoli hyvä ystävä. Ystävän vanhemmat antoivat poikani valita kuolleen ystävän leluista yhden mieleisen. Se on nyt yli 50-vuotiaalla pojallani vieläkin muistona rakkaasta ystävästä. Ja valokuvia on tietysti myös. Mutta ei poikani silti tietenkään menneisyyteen ole juuttuunut.

Vähän perspektiiviä.
Norin poikani muutti kotoa opiskelemaan ja hänen huone jäi oikeastaan sellaiseksi.
Osa tavaroista tietenkin lähti pojan mukaan mutta osa taasen jäi huoneeseen.
Huoneelle ei nyt ollut mitään järkevää käyttöä joten se jäi pitkälti sellaiseksi kuin se oli muuttohetkellä.
Siinä mielessä ympyrä sulkeutui että poikani osti taloni ja itse muutin pienempään joten hän si sen huoneensa takaisin.

Mutta jos huoneelle ei ole akuuttia tarvetta muuhun käyttöön niin sen tyhjentäminen voi tosiaan jäädä aika pitkäksikkin aikaa.