Täällä on kamalasti negatiivisia viestejä au pairina olosta, joten mieleni teki kertoa ettei maailma ole niin kamala paikka. Olen 21-vuotias, hierojaksi opiskellut nuori nainen ja työskentelen tällä hetkellä toisessa au pair-perheessäni.
Viime vuonna en päässyt kouluun ja tuurilla lehdesä pongatulla mainoksella ja pikayhteyden otoilla päädyin Belgiaan au pairiksi 5 henkiseen perheeseen. Vuoteni oli mahtava. Perhe oli puoliksi suomalainen ja tulinkin äidin kanssa aivan superhyvin toimeen. Olin joustava työtehtävissäni ja he sitä vastaan tukivat minua ja antoivat minulle maailman upeimman vuoden. En ollut kovin innokas oppimaan ranskaa, mutta olimme sopineet käyväni kursseja joten en kiittämättömänä jättänyt käymättä, päinvastoin, kävin ne loppuun asti vaikken viimeisesta läpi päässytkään. Olin silti tyytyväinen että kävin ne koska kun vuosi oli melkein lopussa, intoni palasi ja olen nykyään erittäin innoissani jos vielä pääsen opiskelemaan kyseistä kieltä. He tarjosivat ruoan ja asumisen ynnä muut ja minä puolestani halusin pitää huolen, että tein työni mahdollisimman hyvin. Joskus heillä saattoi mennä vähän pidempään töissä tai muuta vastaavaa, mutta se mitä heiltä sain ei voi millään olla korvattavissa niillä muutamilla extratunneillani joita heille tein. Olen tälle perheelle ikuisesti kiitollinen kun ottivat minut au pairikseen.
Nautin olostani myös lasten kanssa, he olivat alle 12-vuotiaksi erittäin suloisia mutta myös... noh.. alle 12-vuotiaita. Silti oli mahtavaa kannella heitä hartioilla, pelata korttia, hakea tarhasta, tehdä ruokaa ja olla mukana arjessa, sillä hekin huomasin että he todella arvostavat sitä. Muistan erityisen hyvin yhden kerran kun oli minun ruokavuoroni, vanhemmilla vapaailta (he kävivät syömässä tai elokuvissa kerran viikossa jolloin sain hoitaa lapsia aina nukkumaanmenoon asti), ja nuorimmainen, alle 3 vuotias pyöri kokoajan ympärilläni, ruoka oli palaa pohjaan ja vanhin huusi minua vielä luokseen tietokoneelle toiseen huoneeseen. Pysäytin kaiken mitä tein, nappasin nuorimmaisen kainaloon ja kävin katsomassa huudon aiheuttajaa. Vanhin kertoi koulutehtävästään ja miten paljon oli siihen joutunut tekemään ja hymyilin hänelle ja kerroin miten ylpeä hänestä olin. Hänen kasvonsa oli kuin aurinko, täynnä iloa ja onnistumisen tunnetta. Vaikka sen jälkeen pääsin takaisin keittiööni pyörimään ja hyörimään, tunsin silti oloni onnelliseksi; tämän takia minä tätä työtä teen.
Kesä koitti ja huono tuurini jatkui, pääsin varasijalle mutten kouluun. Olin etsiskellyt au pair paikkaa Australiasta ja päädyinkin perheeseen jolle olen toinen au pair (ennen minua ollut tyttö ehti olemaan 4kk). En tiedä millä minua on siunattu mutta selkeästi jollain mahtavuudella koska myös tämä perhe vaikuttaa todella toimivalta. Pystyin tuomaan sen laihan kokemukseni jota minulla viime vuodesta oli, myös tänne ja kehotin äitiä tekemään kanssani työsopimuksen ja kaiken muun, halusin todistaa etten loukkaannu hänen pyynnöistään ja vaatimuksistaan, vaan olen tulossa tänne hänelle töihin. Tähän asti kaikki on toiminut, ja vaikka minulla olisikin vapaapäivä, voin silti aina tyhjentää tiskikoneen tai jotain muuta pientä, se kuuluu perheenjäsenenä olemiseen.
Työskennellessäni au pairina en halua että perhe joutuisi pettymään minuun (kuka nyt haluaisi....) mutta koska minulle ei ole myöskään tullut täysin vastarannan kiiski perhettä, en aio vähätellä kenenkään työpanosta. Uskon että kaikki ovat tehneet työnsä niin hyvin kuin osaavat. Jos todella uskot olevasi lähtemään au pairiksi 18-v tai alle, silloin miusta siihen pitäisi antaa mahdollisuus. Suosittelen lämpimästi pyytämään perheen entisiltä au paireilta suosituksia, kuten myös perhe voi pyytää au pairista.
Vuorovaikutustaitoja ja reilusti rohkeutta, sitä tämä työ vaatii.
Tällänen positiivisuuspläjäys, ei tarvitse alkaa mollaamaan, etten pahasta mitään tiedäkään, tämä on miun tarina.
Viime vuonna en päässyt kouluun ja tuurilla lehdesä pongatulla mainoksella ja pikayhteyden otoilla päädyin Belgiaan au pairiksi 5 henkiseen perheeseen. Vuoteni oli mahtava. Perhe oli puoliksi suomalainen ja tulinkin äidin kanssa aivan superhyvin toimeen. Olin joustava työtehtävissäni ja he sitä vastaan tukivat minua ja antoivat minulle maailman upeimman vuoden. En ollut kovin innokas oppimaan ranskaa, mutta olimme sopineet käyväni kursseja joten en kiittämättömänä jättänyt käymättä, päinvastoin, kävin ne loppuun asti vaikken viimeisesta läpi päässytkään. Olin silti tyytyväinen että kävin ne koska kun vuosi oli melkein lopussa, intoni palasi ja olen nykyään erittäin innoissani jos vielä pääsen opiskelemaan kyseistä kieltä. He tarjosivat ruoan ja asumisen ynnä muut ja minä puolestani halusin pitää huolen, että tein työni mahdollisimman hyvin. Joskus heillä saattoi mennä vähän pidempään töissä tai muuta vastaavaa, mutta se mitä heiltä sain ei voi millään olla korvattavissa niillä muutamilla extratunneillani joita heille tein. Olen tälle perheelle ikuisesti kiitollinen kun ottivat minut au pairikseen.
Nautin olostani myös lasten kanssa, he olivat alle 12-vuotiaksi erittäin suloisia mutta myös... noh.. alle 12-vuotiaita. Silti oli mahtavaa kannella heitä hartioilla, pelata korttia, hakea tarhasta, tehdä ruokaa ja olla mukana arjessa, sillä hekin huomasin että he todella arvostavat sitä. Muistan erityisen hyvin yhden kerran kun oli minun ruokavuoroni, vanhemmilla vapaailta (he kävivät syömässä tai elokuvissa kerran viikossa jolloin sain hoitaa lapsia aina nukkumaanmenoon asti), ja nuorimmainen, alle 3 vuotias pyöri kokoajan ympärilläni, ruoka oli palaa pohjaan ja vanhin huusi minua vielä luokseen tietokoneelle toiseen huoneeseen. Pysäytin kaiken mitä tein, nappasin nuorimmaisen kainaloon ja kävin katsomassa huudon aiheuttajaa. Vanhin kertoi koulutehtävästään ja miten paljon oli siihen joutunut tekemään ja hymyilin hänelle ja kerroin miten ylpeä hänestä olin. Hänen kasvonsa oli kuin aurinko, täynnä iloa ja onnistumisen tunnetta. Vaikka sen jälkeen pääsin takaisin keittiööni pyörimään ja hyörimään, tunsin silti oloni onnelliseksi; tämän takia minä tätä työtä teen.
Kesä koitti ja huono tuurini jatkui, pääsin varasijalle mutten kouluun. Olin etsiskellyt au pair paikkaa Australiasta ja päädyinkin perheeseen jolle olen toinen au pair (ennen minua ollut tyttö ehti olemaan 4kk). En tiedä millä minua on siunattu mutta selkeästi jollain mahtavuudella koska myös tämä perhe vaikuttaa todella toimivalta. Pystyin tuomaan sen laihan kokemukseni jota minulla viime vuodesta oli, myös tänne ja kehotin äitiä tekemään kanssani työsopimuksen ja kaiken muun, halusin todistaa etten loukkaannu hänen pyynnöistään ja vaatimuksistaan, vaan olen tulossa tänne hänelle töihin. Tähän asti kaikki on toiminut, ja vaikka minulla olisikin vapaapäivä, voin silti aina tyhjentää tiskikoneen tai jotain muuta pientä, se kuuluu perheenjäsenenä olemiseen.
Työskennellessäni au pairina en halua että perhe joutuisi pettymään minuun (kuka nyt haluaisi....) mutta koska minulle ei ole myöskään tullut täysin vastarannan kiiski perhettä, en aio vähätellä kenenkään työpanosta. Uskon että kaikki ovat tehneet työnsä niin hyvin kuin osaavat. Jos todella uskot olevasi lähtemään au pairiksi 18-v tai alle, silloin miusta siihen pitäisi antaa mahdollisuus. Suosittelen lämpimästi pyytämään perheen entisiltä au paireilta suosituksia, kuten myös perhe voi pyytää au pairista.
Vuorovaikutustaitoja ja reilusti rohkeutta, sitä tämä työ vaatii.
Tällänen positiivisuuspläjäys, ei tarvitse alkaa mollaamaan, etten pahasta mitään tiedäkään, tämä on miun tarina.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kiva tälläinenkin viesti tänne ja olen osittain samaa mieltä:) Itselläni on ihan mahtava perhe kaikinpuolin, ihanat lapset(ihan pikkuisia alle 3v.), ihana talo ja alue millä asun. Perhe tekee kaikkensa, jotta viihdyn ja ovat todella reiluja minua kohtaan. Suosittelen perhettäni todella paljon tulevalle aupairille.
MUTTA tässä tuleekin nyt se iso miinuspuoli. Itse olen Suomessa asunut kauan omillani, olen todella itsenäinen ja teen asiat mieluiten yksin, kaupassakäynnit ja pyykkijutut ja ihan mitä vain. Rakastan sitä, että talossa määrään minä ja saan tuoda kavereita milloin tahansa kylään ja itse saan käydä ostamassa kaupasta omilla rahoillani ne elämän perustarvikkeet ja saan itse valita kyseiset tuotteet(vessapaperista lähtien) ja suihkuverhon väriin. Tunnen monesti itseni liian itsenäiseksi asumaan lapsiperheessä. Tietyllä tapaa koenkin, että aupair-aika sopiikin nuorelle, joka tykkää vielä asustella perheessä ja olla kuitenkin vähän sellaisen "lapsen" asemassa - vaikka aupair onkin työntekijä, niin silti joutuu kuitenkin aina pyytämään näiltä "vanhemmilta" mitä tahtoo ruuaksi yms.
Mä suosittelisin liveout-nannyn työtä, jos on yhtään kaltaiseni - saat monta kertaa enemmän palkkaa(englanti kymmenen puntaa tunnilta eli about 400puntaa viikko), samat tunnit, oma asunto ja ennen kaikkea oma elämä ja oma vastuu. Toki aupair-vuosi on hyvä pohja ja aloitus, mutta itselleni vuosi tekee todella tiukkaa juuri edellä mainittujen seikkojen vuoksi:)
Oi ihanaa, muillakin ihania kokemuksia! :) Mutta tajuan pointtisi, minullakin oli ensimmäinen perhe sellainen jossa olin live-out-au pairina, eli sain tehdä ruokaostoksista lähtien kaiken itse. Se oli mahtavaa, yksinkertaisesti rakastin sitä. Yksityisyys on tärkeä asia ja sitä kovasti arvostan. Siksi tämä muutos live-in-au pairiksi oli vähän outo ja pelkäsin mitä tästä tulee. Mutta taas toisaalta, hyvää tottelua mahdolliseen soluasumiseen. Opinpahan jakamaan elintilani. Molempikin vuosi tulee todennäköisesti olemaan yhtä opettava, mutta kannattaa ehdottomasti ottaa omat tarpeet huomioon.